Aspens sång, Bengt Pohjanen

Går ner till stranden i Kassa,
lägger ut min långrev.
Den ljumma gränsvinden smeker min kind.
Inte en mygga.
Här börjar min lyriska resa,
här satt jag för 60 år sedan och skrev mina första dikter,
om dessa aspar, om denna gränsälv, om mitt språk.
Där borta ser jag aspen,
där den smugglade hästens lokor med åren trängt i aspen,
historiens och naturens egen långsamt skapade installation,
historia är skapat liv, här är aspen där Zigenar-Teemu och jag
för 60 år sedan ristade in våra initialer: BP (Bengt Pohjanen)
Och TN (Teemu Nikkinen).
Här skrev jag mina första sånger,
på svenska och en blandning av inlärd finska och mitt modersmål, meänkieli.
Här föddes inte bara min dikt
utan den moderna tornedalska litteraturen.
Här sitter jag i skuggan av den solbelysta finska sidan
då det skarpa kvällsljuset tränger mellan tallarna och belyser den andra sidan.
Skuggan kan jag inte hoppa över,
denna sida av älven är mitt hem,
språket har jag från öst,
mitt ansikte från väst.
Här sitter jag och jag brister i gråt,
av tacksamhet och av lycka.
Här började mitt litterära skapande,
vars betydelse jag då inte hade en aning om,
jag kanske anade att då ett språk dör, dör ett folk – en gång till.
Och då ett folk dör en gång till,
dör en kultur den andra döden och ur den finns ingen uppståndelse.
Om vi glömmer våra fäder, glömmer vi vår framtid,
och våra fäder kan vi bara minnas på deras språk.
Den som inte vet varifrån han kommer,
vet inte var han befinner sig, inte heller vart han är på väg.
Här sitter jag och gråter av glädje och stolthet
som ingen kan ta ifrån mig.
Här satt jag för 60 år sedan,
härifrån reste jag ut i världen,
med aspens darrande sång på mina många språk.
Här hör jag den åter.
Här stiger jag upp en dag, resklar i natten i solen.

Kategoriat: Dikter/Runoja | Jätä kommentti

Bengt Kostenius, Byströmin päivä Mataringissä

Hilja Byströmmin Päivä Mataringissä 18. maaliskuuta 2017

Bengt Pohjanen alotti kokkouksen lukemalla kappalheen Hilja Byströmmin kirjasta Ett år i Järvi (1932). Tämä oli Hiljan ensimäinen kirja joka kuvasi Tornionlaaksoa ja sen asukhaita. Se oon ruottiksi kirjotettu, mutta kappale mitä Pänktti luki kertoo kunka nainen mennee kunnanmiehen tykö, astuu ovesta sisäle, täyttää kohta kokon oven omala kurenolla, sannoo ensin tottuuen, paiskaa harmajan kuvertin kunnanmiehen pöyäle, käskee kunnanmiehen ensi kerrala tulla itte hakheen verorahat, mennee sitten ja antaa kunnanmiehele käen. Vaikka oli lujijaki asioita sanottu, ei sentähen oltu vihamiehiä, muuta ko otethiin käestä kiini. Se peilaa hyvin meän kulttuuria.

Hilja kirjotti sitten trilokian Byn (1940), Ungfolk (1941), Bondfolk (1943) ja sen jälkhiin vielä joitaki kirjoja ruottiksi ja yhen suomeksiki.

Pänktti puhu sitten meänkielestä.

  1. Ensin metateesistä, kunka h hyppää sanassa ajan olhoon. Siihen kohtahan oon muuttunu siihen kohthaan. Taasen värpinä sanothaan ilman h:ta lopussa: Mie kohtaan häntä, siis ei mie kohthaan häntä.
  2. Mitäs met tehemä suomen pehmeälle d:le? Esimerkiksi sota. Ko se panthaan jenitiihviin se oon suomeksi sodan. Met otama sen kokohnaan pois. Siis soan.

Suomen sanassa saada eri paikoila Tornionlaaksoa sanothaan saaha, saaja, saahha ja vielä muitaki mallija. Met olema päättänheet ette met otama sen pois. Siis saa’a, missä apostrooffi merkittee ette siinä ääni seisahtaa kahen aa:n perässä ja sitten jatkuu sillä kolmasella a:la. Saaja oon taasen sypstantiivi, siis se joka saapi.

Suomen sanhaan tehdä met emmä tartte panna apostrooffia siksi ko tehä käypi sanoa ilman vaikeuksia.

Mitä suomessa sanothaan taide, met sanoma taite, yhtheenlaihiin ko sana taito.

  1. Sana tieän oon yhtä hyvä sanoa ja kirjottaa tiän.
  2. Vielä metateesistä se ette vieras saatta olla jenitiivissä sekä vierhaan ette viehraan, ja sauna illatiivissä sekä saunhaan ette sauhnaan. Se tunnuttaa kuitenki ette viehraan ja sauhnaan tullee (voittamhaan) voittahmaan ajan olhoon.
  3. Meänkielessä oon pitkä, lyhy ja puolipitkä vukali. Ruottin banan oon suomeksi banaani, mutta meänkielelä se oon panani. Meile ei sovi panani suuhuun. Ensin tuo pehmeä b poijes. Sitten met haluaisimma sanoa pannaani, siksi ko meänkielessä vaatii kaks konsunanttia kahen vukalin etheen. Meilä ei ole polliisia, meilä oon polisi, vaikka suomessa se oon poliisi. Saattaa kans säänön sanoa tällä laila: Sanan toinen vukali oon puolipitkä ko sen eessä oon vain yks konsunantti.
  4. Suhuässää ei käy kirjottaa sj niinku esimerkiksi sanassa afisji, siksi ko meänkieli oon fonemaattinen, se sanothaan niinku se kirjotethaan. Met luema afis-ji, siis ei kuulu suhuässää. Mutta jos käyttää š suhuässänä se kirjotethaan afišši. (š löytyy minun tanjenttipöyssä ko kirjottaa Alt0154. Painaa Alt-nappulhaan samala ko kirjottaa 0154.). Šääfferi ja šeeffi oon kans esimerkit missä oon suhuässä. Tavvauksheen harjaintuu hopusti jos vain oon avomielinen.
  5. Hyvälä hevosella (hy-vä-lä he-vo-sel-la) mutta hyvälä koirala (koi-ra-la). Kolmasen ja neljäsen tavun välissä käytethään tuplakonsunäntti. Juoksevalla hevosella (juok-se-val-la he-vo-sel-la).
  6. Haluan, halvan ja halvaan.

Haluan ja halvan oon synonyymit, mutta halvaan merkittee ette sitä halventaa.

  1. Jos ääntää konsunäntin kovasti, niinku philli ko meinaa kuuttia jota ammuthaan, ja physsi ko meina pusua poskele, niin käyttää h-puustavin perässä. Taasen piili ja pyssy joita ajethaan ja ookathaan äänethään pehmeällä äänelä.

Seuraava kokkous oon 15 heinäkuuta flakupäivänä Mataringissä ja piispa Hans Stiglund pittää juhlapuhheen.

Lopulta anto Anneli Junes oiken kuvavia makupaloja hänen tulevasta kirjasta.

 

Bengt Kostenius

 

 

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti

Koijunjuustoa, Tornedalian shit, Sabme trash!

Tornedalian shit, sabme trash!

Så är det dags igen för Sabme trash Tornedalian shit:
Midnightsun och midnattssol!
Hög igenkänningsfaktor?
Träffade nyligen en gymnasist som upprört undrade varför dom tvingas läsa rasistisk smörja från Tornedalen.
Jag svarade: fråga våra pedagoger! Inget nytt! Det har pågått länge.
Tornedalian trash, Sabme shit  hade premiär på Dramaten  i oktober 1954.
Salongen var fullsatt av nyfikna människor   som kommit för att skåda de primitiva galningarna  i Tornedalen.   Författaren var helt svenskspråkig men för att ge sken av att ha goda insikter  i det tornedalska, orerade han i programbladet  om sitt finska påbrå och sitt tornedalska blod.
I programbladet fick stockholmarna veta  att vi tornedalingar var primitiva,  mycket besynnerliga och att man i Tornedalen  talade illa om varenda laestadianpredikant.  Detta sistnämnda var kursiverat.
Bilden av den inåtvände tornedalske mannen  och husfadern som är våldsam, hoppar, skriker  och slår barn och hustru,  hamrades in den gången, sedan om och om igen i sedvanlig etnorasistisk stil och postkolonialistisk anda, och människorna ställer upp om och om igen i i Sabme trash och Tornedalian shit!

Skyll inte bara på dem där nere! Ni är själva med! För två mål mat om dan  och sprit på premiären tack och hej och på återseende i grillen!

No niin, taasen Sabme trashin ja Tornedalian shitin aika Midnightsun och midnattssol! Keskiyön aurinkoa!

Tornedalian trashilä, Sabme shitilä oli ensi-ilta Stokholmin Dramatenissa lokakuussa 1954.    Salonki täynä, ihmiset utelihaita, näessi, net olit tulheet  vahtaahmaan primitiivisiä pörröjä Tornionlaakosta.  Kirjailia oli ummikko, mutta tällätäksheen, ette hään tuntee Tornionlaakson, se antaa syljen valuta ohjelmaplaavissa, jossa se kerskaa suomalaisista juurista ja omasta tornionlaaksolaisesta verestä.

Ohjelmaplaavissa stokholmilaiset sait tietää, ette met tornionlaaksolaiset olema primitiiviä, ja villin pörröjä, ja ette täälä kaikin näskäsit saarnamiehiä.  Tämä äsken mainittu oli kyrsiveerattu. Sanothiin, ettei ihmiset elävä  koloina ja ilman kulttuuria.  Talon isänät oon väkivaltasia miehiä,  jokka kiroavva ja elämöittevä,  hyppivä, huutava ja tietenki tappelevva  Tätä lyöthiin etnorasistisella vasaralla ihmishiin niinku aina ja ihmisraukat täälä pohjosessa taas ja taas lähtevä siihen itte myötä,  aina samhaan Sabme trashiin ja Tornedalian shithiin.  Älkää moittiko etelän vareksia. Tet oletta itte myötä. Saatta kaks kertaa ruokaa päivässä ja ensi-illassa viinaa, tak ohei, nähhään krillissä!

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti

Kirsti Johansson, Hilja Byströmin päivä 2017

Hilja Byströmin päivä 2017

 Kuva: Kirsti Johansson

18. huhtikuuta kokoonnuttiin seminaariin juhlistamaan Hilja Byströmin päivää Pohjoiskalotin kulttuuri- ja tutkimuskeskuksessa Matarengissä. Hilja oli ensimmäinen tornionlaaksolainen romaanikirjailija. Hän kuvasi elämää tornionlaaksolaisessa 1930-40-luvun kylässä. Hiljan kieli oli rikasta ja lyyristä, sielu ja kärsimys olivat siinä mukana, kertoi Bengt Pohjanen. Kuulimme Bengtin eläytyen lukevan näytteen Hilja Byströmin kirjasta ”Ett år i Järvi” (1932).

Seminaarissa otettiin esille m.m. se seikka, että on suuri tarve tornionlaaksolaisista kääntäjistä. Halutaan klassista ja muutakin kirjallisuutta meänkielelle. Shakespearen sonettejakin voi kääntää meänkielelle. Ellei kaikkia sanoja vielä ole meänkielessä, johdetaan uusia eli neologismeja.

 Kuva: Kirsti Johansson

Seminaarissa esitettiin Meänmaa 1-2017 numeroa.

Meänkielen kirjakielen standardisoinnissa on vielä paljon tehtävää. Kirjakieli muuttuu niin kuin puhuttu kielikin. On tärkeää saada normit yhteiseen kirjoitettuun meänkieleen. Meänkielessä on murteita, niin kuin kaikissa kielissä, mutta olisi tärkeää löytää yhteiset normit, joita sovelletaan kirjoittamisessa. Bengt otti esille muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten kielitieteellisesti voidaan kehittää meänkielen ortografiaa.

 Kuva: Kirsti Johansson

 

Keskusteltiin Meänkielen Kirjailijayhdistyksen perustamisesta. Eräs nouseva tähti meänkielen kirjallisuuden taivaalla on Anneli Junes. Hän kertoi meänkielisestä työn alla olevasta kirjastaan, joka valaisee hänen sukunsa menneisyyttä ja on jo viittä vaille valmis. Matti Junes on hänen meänkielen assistenttinsa.

Bengt kertoi, että on valmisteilla Euroopan kirjallisuuden kaanoni. Meän kieltä kohtaan on kiinnostusta maailmalla, mutta eipä juuri Ruotsissa.

Tämän vuoden tulevista tapahtumista mainittiin Meänmaan lipun päivä 15. heinäkuuta, jolloin Luulajan hiippakunnan piispa Hans Stiglund on mukana flakupäivän vietossa Matarengissä. Silloin julkaistaan kaikki neljä evankeliumia, jotka on käännetty ha meänkielelle. Samalla on myös Meänmaan lipun 10-vuotisjuhla.

  1. päivä lokakuuta tulee kielisukulaisia Vepsästä esiintymään Pajalaan. Samalla vietetään ensimmäisen meänkielisen näytelmaän, Kuutot, 30-vuotisjuhlaa.

Uumajan yliopiston meänkielen opettaja Anders Emanuelsson toivotti meidät tervetulleiksi Uumajan yliopistoon, missä pidetään meänkielen konferenssi syyskuussa 2017.

Kannattaa tässä yhteydessä mainita myös Pohjoiskalotin kulttuuri- ja tutkimuskeskuksen interiööri, jota koristaa kymmenkunta kaunista kirstua ja muita vanhoja esineitä.

 Kuva: Kirsti Johansson

 Kuva Kirsti Johansson

2017-04-19 Kirsti Johansson

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti

Shakespearen sonetti 127

Shakespearen sonetti 127

Ei mustaa ennen pietty kauhniina,
jos sattu etheen, ei ollu näppärää.
Nyt oon musta vaate mitä kauhniinta
ja kauhneus kantaa jalkalapsen häpeää.
Nyt ko kaikin vailinkia petraava
ja komistavva rummaa naamamaalila,
oon kauhneus nímetöntä, katoavaa,
pyhhyys loukathaan kans lärväpraatila.
Rakhaan silmät tummat oon, ko nokea,
ja suruliset siksi vaikka komeat,
ja ruman eessä olhaan sokea
ja luothuun lisäthään nyt hopeaa.

Niin suru freistaa heitä komistaa,
ko ruma nyt oon kolon kaunista.

Meänkielennös: Bengt Pohjanen 28.3.2017

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti

Shakespearen sonetti 132

Shakespearen sonetti 132

Rakastan silmiesti ikävää
ko syämesti väheksyntä piinaa,
ja silmät tuhkanmuistinaki välkkyvä
ja lämmittävvää sinun sanan viimaa,
niin se oon – ei sarastuksen koittoa!
Ei mene iän valo aamun ihhoon koskheen,
oon iltatähti  seki ilman hohtoa,
ei kimalusta viskaa lännen puolen poskheen,
jos vertaan sinun silmän tummaa loistoa.
Voi, menkhöön syähmeesti surua
niin ette myötätunto vähän pohottaa
ja antaa mulle säälin murua

Ja sen mie vannon: Veenus tumma oon
ja ruma kaikki muu, mie aivan ihoton.

23.3.2017

Bengt Pohjanen

juoksenki-v1

 

Kategoriat: Meänkielisiä runoja | Jätä kommentti

Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?

“Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?”

Se oli jäätävä tuulinen päivä marraskuun puolivälissä ko minun värsthiin painajaisuni sai alkunsa. Meilä 4-6 luokkalaisia oli ollu hetelmärasti ko Linda-opettaja kuttu meät tiimale. Ko mie olin tullu sisäle luokkasalhiin mie havattin sen kasuvien ilhmeistä, ette sillä oli jotaki tärkeätä kerrottvana. Meni joku minutti ennenkö tiima saatto alkaa ko melupoika Erkki ei ollu perustannu pirinäkellosta. Ko se viimen tuli tiimale ja oli istunu siinä meni jonku sekunin hiljasuutta vielä ja net tunnuit mulle minutilta. Sitä saatto niinku tuntea jännityksen ilmassa.

Sitte Linda sano: ”Huomena met luistelemma!”
”Hurraa!!!” huusi Jesper P. Sen hurraa-huuto herätti kaikki heän hurmoksesta mihinkä opettajan sanoma oli net saanu, ja niin kaikin aloit huuthaan hurraata puhthaasta ilosta. Ja näin tämä tarina alko.

Mie olin juuri alkanu viiettää luokkaa ja olin epävarma kunka mulle tässä käypi. Mie olin saanu uuen kaverin, jonka nimi oon Jesper P. Se oli keskikasvonen henkilö, musta tukka ja sinivihreät silmät. Se oli vähäsen outo meän ystävyys, Jesperin ja minun. Se pelasia hokkia ja mie potkin palloa. Ja met vihasimma toisten urheilupuolta niin meilä ei ollu paljon mikä meitä yhisti. Ko koulupäivä oli loppunu mie tunsin mielen tyhjyyttä ja kaikki oli harhaa.    Aina pyssimatkasta kotia kello 21.00. saakka, ko mie panin maata mikhään ei ennää tuntunu hauskalta eikä meininkiseltä. Siinä mie makasin ja säälin itteä ko mamma tuli ja sano hyvvää yötä.

Mamma, ennenkö sie menet mie hääyn sanoa sulle jotaki kauheata.”
“Oonkos se ….”, se sano.
”Oon!”
”Valitan. Koska?”
”Huomenaamula, ensimäiselä tiimala.”
”Mitäs met sille tehemä?”
”En tiä. Piiain lähätämmä väärenetyn kuolinpesäilmotuksen?”
”No, en tiä se saattaa olla vähäsen liitoteltua.”
”Olet oikeassa. Oohh, en tiä kunka mie tämän klaaraan!”
”Mie piän, ette oon vain olemassa yks asia ja se oon mennä tiimale ja kestä, sano Karin-mamma.
”Joo, se taitaa olla ainua vaihtoehto”, mie sanoin ja huokasin.

Ko mie heräsin toisena päivänä mie halusin jää’ä maata sänkhyyn ja unohtaa mitä 25. minutin päästä oottaa. Mutta viimen mie paktoin itteni sängystä ja porstasin hamphaat. Mie pakkasin mamman paskettiväskhyyn luistimet ja jälmin ja marsin jäähallile.    Askelheet tulit aina vain raskhaamaksi ja viimen sattu vielä se käsittämätön ette kohtasin Jonssonin-veljekset, jokka kävit sammaa koulua ko mie. Net oon mailmankaikheuen ikävimpiä ja kiusaavimpia ihmisiä. Niinku mie sen koen. Värsthiintä Peter ja Ludvigin kohala ei ollu se ette net oon isoja ja joutavia taikka, ette net painava alas nuorempia oppilahaita ko se, ette net rakastit hokkia. Peter, joka kävi yheksättä, oli Ludvigiä värrempi, ja tämä kävi kaheksatta, mutta yhessä ko net olit net olit kaikhiin ilkeimpiä.

“Mitäs sie nuila kuluhneila, rumila hokkikampheila tehet, potkupallohölmö?” Peter kiusasi.
”Niin, mitäs sie niilä?” Ludvig sano. Se oli poika, jonka IQ oli matala.
”Mie menen vain jäähallile luistelheen”, mie sanoin ujosti.
”Juuri niin, methään luistelemma tänä päivänä koulussa. Oon hauskaa nähä sinua jälä, hahaha”, veljekset nauroit kuorona.

Silloin mie sain kylliksi ja potkasin Peteriä kalsylthaan ja laukoin mitä saatoin. Net ei laukonnheet perhään vain jäit siihen vahtaahmaan ko hölmöt.    Nyt oli vain yks jäätyny vesilantto minun ja jäähallin välilä. Ensin mie hunteerasin pyörtää sen mutta oivalsin, ette se veis liika pitkän aijan ja niin mie hääyin taistela sen läpi. Monen uksivan, vertä, hikeä ja kyyneliä täynä sekunin perästä mie viimen pääsin perile. Jag ko kattelin taappäin sitä mitä olin menny läpi, mie oivalsin, ette se ei sen värtiä ollu.

Nyt mie olin tullu vaatitushuohneesheen, missä jo oli täynä oppilhaita luokilta 4-9. Mie tukin itteni minun nepokan, kaheksanen luokkalaisen Oskarin ja neljänettä luokkaa käyvän Alexanderin välhiin. Minun hokkikampheishiin kuuluit sininen jälmi ja Jesperin vanhaat luistimet, jokka mie olin saanu lainata siltä. Luistimet olit vähäsen liika isot ja mie sain siksi panna paksun tossuparin jalkhaan ja tukkia paperia varphaitten etheen niin ette net passasit paremin. Nyt mie olin valmis. Jälmi ja luistimet olit jalassa ja mie olin juuri lähtemässä jääle ko Linda tuli vaatiteushuohnesheen ja sano, ette suunittelut olit muutetut. Met piimä sensiihaan pelata hokkia. No silloin mie jou’uin panikin valthaan. Mie pölkäsin, ette mie tulisin täysin nollaahmaan itteni taikka vaikka tehä omhaan moohliin moolin. Mulla ko ei ees ollu klyppaa. Mutta silloin mie hoksasin villin hyvän asian.

“Tuletkos kohta, Leo, kaikin oottava sinua”, Linda sano.
“Joo, sekuntti vain!”
”Mutta mitäs sie hommaat?”
“Mie haen vain yhtä kampetta.”
“No hoputa, net halvava alkaa pellaahmaan!”
”No niin, nyt mie olen valmis!”

Mie käänyin Lindaa vasten ja näytin, ette olen valmis. Ensin se näytti ymmärtämättömältä mutta sitte se vain puisti päätä ja viuhto mulle, ette tulla.
Ko mie tulin jääle ja asetuin toisten lasten keskele net vahtasit minua kummastellen. Jokku naurahtit, toiset irvistelit mutta kukhaan ei sanonu mithään, minkä mie piän aika kummana ko mie katton taappäin tuota hetkeä. Mie tunsin itteni aika rauhaliseksi siihen asti, ette kattoin kelloa ja siinä mie hunteerasin ”MUTTA SANO, MIHINKÄS MIE OLEN JOUTUNU?”

Linda tuli jääle ja jarrutti komeasti lapsitokan eessä. Ookei, nyt met jaama kahtheen laakhiin.    “Peter J  ja Ludvig, tet oletta hänen, sen hänen, ja net kaks tuola oikealla. Tet muut menettä vastapään moolin puolele.” Se saatto olla aika puoltava tuomari. Ja kyllä tet arvaatta mihinkä laakhiin mie jou’uin, ei se ollu Jonssonin-veljesten ainakhaan.    Ko oli teekninki ennen ottelua mie hunteerasin minun nerokasta suunittelua ja tunsin itteni aika rauhaliseksi. Peter voitti pykin ja kehenkymmen sekunin jälkhiin Ludvig teki moolin. Toisen teekninkin jälkhiin mie otin toisen minun hoksauksista ja panin sen jääle. Yhtäkkiä Erkki huuahti ette tuo klossi oon ottanu framile oman pykin ja pelasi sillä. Mie pääsin plaanalta poijes ja sain istua penkilä kaks minuttia.

Ko mie menin plaanale met olima häviöllä viis-nolla, mutta kohta peli sais uuen kääntheen. Mie otin jonku piolisen hietaa plakkarista, mikä oli tehny minut paksumaksi ja se oli syy siihen, ette kaikin olit minua vahahneet kummastellen. Mie viskoin hietaa jääle ja kaikin aloit lankeihleen. Siloin met heitimä luistelemasta ja mie tunsin itteni tytyväiseksi. Sen jälkhiin met emmä koskhaan ole luistelheet emmäkä pelahneet hokkia.    Ja niin mie irrotin itteni minun värstiimästä painajaisunesta.

 

Kirjailia: Leo Forsman

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti

Leo Forsman, Vad har jag gett mig in på?

“Vad har jag gett mig in på?”

 

Det var en kall blåsig dag i mitten av november då min värsta mardröm tog sin början. Vi i 4-6:an hade just haft fruktrast när läraren Linda kallade in oss på lektion. Då jag kom in i klassrummet såg jag på hennes ansiktsuttryck att hon hade något betydelsefullt att berätta. Det tog några minuter innan lektionen startade för att busungen Erik hade struntat i ringklockan. När han äntligen kom in på lektionen och hade satt sig tog det några sekunder av tystnad som kändes som minuter. Man kunde liksom känna spänningen i luften. Sedan sa Linda: “Vi ska åka skridskor imorgon”.

“Hurra!!!” skrek Josef P.    Hans hurra-rop väckte alla i klassen från deras trans som läraren hade försatt alla i under hennes uttalande och alla började skrika och hurra av ren glädje. Och det var så den här historien började. Jag hade just börjat femman och var osäker på hur det skulle gå för mig. Jag hade fått en ny kompis som heter Josef P. Han var en medellång person med svart hår och blågröna ögon. Det var en lite udda vänskap vi hade, jag och Josef. Han spelade hockey och jag spelade fotboll. Och vi hatade varandras sporter så vi hade inte så mycket gemensamt. När skoldagen var slut kände jag mig som tom inombords och allt kändes overkligt.

Ända från bussresan hem till vid kl 21.00 då jag gick och la mig kändes ingenting roligt eller meningsfullt. Då jag låg i sängen och tyckte synd om mig själv kom mamma upp och sa god natt.
“Mamma innan du går måste jag berätta om något förfärligt.”
“Är det….”, sa hon.
”Ja.”
”Jag beklagar. När då?”
”Imorgon bitti, första lektionen.”
”Vad ska vi göra åt det?”
”Jag vet inte. Vi kanske kan skicka in en falsk dödsboanmälan?”
”Jag vet inte, det kanske är lite extremt.”
”Du har rätt. Ahhh, jag vet inte hur jag ska klara det här!”
”Jag tror att det bara finns en sak du kan göra nu och det är att gå på lektionen och härda ut”, sa mamma Karin.
”Ja, det är nog det enda alternativet sa jag och suckade.”

När jag vaknade nästa dag ville jag bara ligga kvar i sängen och glömma bort vad som händer om 25 minuter. Men till slut tvingade jag mig upp ur sängen och borstade tänderna. Jag packade mammas basketväska med skridskor och hjälm och gick mot isladan.

Stegen blev tyngre och tyngre och till slut hände det ofattbara, jag träffade bröderna Jonsson som gick på samma skola som mig. Dom var de drygaste och mest retsamma personerna i hela universum. Enligt mig. Det värsta med Peter och Ludvig var inte att det var de var stora och läskiga eller att dom tyckte om att trycka ner yngre elever utan att de älskade hockey.  Peter som gick i nian var lite värre än Ludvig som gick i åttan men de var allra elakast när de var tillsammans.
“Vad ska du göra med den där slitna, fula hockeyutrustningen, fotbollstönt!?” sa  Peter retsamt.
“Ja, vad ska du med den?” sa Ludvig.
Ludvig var nämligen en pojke med väldigt lågt IQ.
“Jag ska bara gå till isladan och åka skridskor”, sa jag blygt.
“Just det vi ska ju åka skridskor med skolan idag. Det ska bli kul att få se dig på isen Ha, ha, ha” skrattade bröderna i kör.

Då fick jag nog så jag sparkade Peter i kalvsyltan och sprang för brinnande livet. Dom sprang inte efter mig utan stannade bara kvar och fånglodde efter mig.    Nu var det bara en stor frusen vattenpöl mellan mig och isladan. Först funderade jag på att gå runt den men jag kom på att det skulle ta för lång tid så jag var tvungen att kämpa igenom den. Efter många frustrerade sekunder fyllda med blod, svett och tårar kom jag äntligen igenom. Och när jag såg tillbaka på vad jag gått igenom förstod jag att det inte var värt det.
Nu hade jag kommit in i omklädningsrummet där det redan var fullt med elever från åk 4-9. Jag tryckte in mig mellan min kusin Oscar som gick i åttan och Alexander som gick i fyran. I min hockeyutrustning ingick en begagnad blå hjälm och Josefs gamla skridskor som jag fått låna av honom. Skridskorna var lite stora så jag fick ta på mig ett par tjocksockor och sätta papper framme vid tårna så att de passade bättre. Nu var jag klar. Hjälm och skridskor var påtagna och jag skulle precis ge mig ut på isen då Linda kom in i omklädningsrummet och sa att det hade blivit ändrade planer. Vi skulle istället spela hockey. Det var då paniken kom. Jag var rädd att jag skulle göra bort mig totalt eller att jag skulle göra självmål. Jag som inte ens hade någon klubba. Men då kom jag på en superbra idé.

“Kommer du snart Leo alla väntar på dig nu,” sa Linda.
“Ja, vänta en sekund bara!”
”Men vad gör du? Ingenting?”
“Jag letar bara efter en sak.”
“Skynda dom vill ju börja spela!”
”Så där. Nu är jag klar.”

Jag vände mig mot Linda och visade att jag var redo. Först såg hon ganska förbryllad ut men sen skakade hon bara på huvudet vinkade åt mig att komma.   När jag gick ut på isen och ställde mig bland dom andra barnen fick jag många konstiga blickar. Några fnissade lite, andra grimaserade men ingen sa någonting vilket jag tycker var ganska märkligt när jag ser tillbaka på det där ögonblicket. Jag kände mig ganska lugn ända tills jag såg på klockan och då tänkte jag “VAD HAR JAG GETT MIG IN PÅ?”

Linda kom ut på isen och gjorde en elegant bromsning framför hopen med barn. Okej, nu ska vi dela in oss i två stycken lag.
“Peter och Ludvig ni är tillsammans med han, han, hon, han och dom två längst åt höger. Ni andra går till det motsatta målet”, sa läraren Linda.
Hon kunde vara ganska partisk domare Linda. Och ni kan ju gissa vilket lag jag var med i, inte var det bröderna Jonssons lag i alla fall.
Då det var tekning just innan matchen så tänkte jag på min genialiska idé och kände mig faktiskt ganska lugn.  Peter vann pucken och efter 20 sekunder gjorde Ludvig mål. Efter andra tekning tog jag tag i en av mina idéer och satte ut den på isen. Plötsligt ropade Erik till och sa att killen hade tagit fram en egen puck som han spelade med. Jag fick gå av planen och sitta på bänken i två minuter. Då jag fick gå ut på isen låg vi under med fem noll men snart skulle spelet ta en helt ny vändning. Jag tog ut några nävar sand ur fickorna som fått mig att se tjock ut och det var även anledningen till att alla hade tittat så konstigt på mig. Sedan slängde jag ut sanden på isen och alla började ramla. Efter det slutade vi att åka skridskor och jag kände mig nöjd. Sedan dess har vi aldrig åkt skridskor eller spelat hockey.

“Och det var så jag tog mig igenom min värsta mardröm.”

 

Författare: Leo Forsman

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti

Shakespearen sonetti 147

Shakespearen sonetti 147

Rakhauteni, sie kaipaat kuumetta,
sitä mikä aina kuuhmeen aiheuttaa,
ja ruokkii juuri tätä saihrautta
ko freistaat saihraan nälkää helpata.
Järkeni, tuo tuhkatauin korjaaja
oon suuttunu – viis veisut auttaja!
sie siksi hylkäsit – ja tappavaa
oon himo, halu, jota kielethään,
raivoishaan ja aivan täynä hulluutta
ja sekavaa ja pörrön pörinää,
vain sattumalta tottuus lipsahtaa.

Mie vannon nyt, sie olet valoa,
myös mustana ja Tuonen talona.

Bengt Pohjanen

20.3.2017

Kategoriat: Dikter/Runoja | Jätä kommentti

Hilja Byströmin päivä/Hilja Byströmdagen 2017

Hilja Byströmdagen 2017Hilja Byströmdagen 20172Hilja Byströmdagen 20173Hilja Byströmdagen 20174

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti