Publius Ovidius Naso
Metamorfoosit
Thisbe ja Pyramus
Thisbe ja Pyramus hään, kaikista nuorista kommein,
Pyramus, kauhniimpaa tunne itä ei länsi ei kukhaan,
tarina sannoo, net elit seinä vain erotti nuoret.
Kupunkin Semiramis, rakentannu kerran,
tiilit vahvistit muurit, seinät lujat ko kivet.
Krannina otethiin ensin askelheet rakhauen tiele,
sitte se rakhaus niin sytty, tuliset liekit nyt poltit.
Halusit nuoret kans tulla soihtujen loisteessa olheen,
mutta nyt vanhemmat estit liekin ko syttyny oli.
Kelheen ei sanottu mithään, viittomakieltä net käytit.
Salsassa liekki vain palo, kasusi aikansa silti.
Talojen seinässä rako, josta net ilmotit sallaa,
olisko rako jo ollu, meneppä ja sano jos tiät.
Kukhaan ei raosta tieny, rakhaus löytää vain piilot,
ääniä kulki nyt sieltä, toisile viskutus kuulu,
hellyyen sanoja kulki, Thisbe ja Pyramus seisoit,
hengitys raosta kulki, monesti seisoitta siinä,
Thisbe sie toisela puolen, Pyramus sie toisela,
halujen huulista lähti lämmintä ilmaa,
jota tet imittää itheen, Thisbe ja Pyramus.
”Kaemielinen olet sie seinä, ko piät meitä erossa
ja rakhauen estät, net valitit ja itkit.
”Helpointa mailmassa olis, antaa ihotusten olla.
Liikaakos pyyämä? Jos asia oon niin,
anna huulten yhtyä, suuela toisia, eikös?
Kiittämättömiä met emmä ole emmä halvaakhaan olla.
Rakastavien korvhiin olet kuiten auassu tien,
sitä emmä unhota koskhaan! Ilottemme siittä.”