Meänkielen paikaliset ja temattiset ulottuvuuet
Uumajan yliopisto
20. huhtikuuta 2018
Mie hääyn sanoa lyhyesti paljon, niin olkaa valphaita! Mie olen syntyny 160 askelta tsaarin punasesta priimusta ja kuninkhaan mustasta nauhasta, mie olen trilinguaali, kolmikielinen ja kirjotan kolmela kielelä (ruotti-meänkieli-suomi), ja olen siksi rajaihminen, joksika ei tule sillä, ette assuu rajan tuntumassa, häätyy puhua rajan kieliä ja kuulua välipuolisuutheen kielen takia. Mie olen minun kielet. Kiitos rajan kielile, ette nämät synnyttävvä meän omaperästä kirjalisuutta, osotelmaa ja taietta.
Ko mie vaihetan kieltä mie vaihetan naamaria, persunaa, mutta en hypostaasia, olenollisuutta, mie olen aina sama ihminen ihmisestä – huolimatta kielestä, ihofäristä, uskonosta ja kulttuurista. Äitinkieleni, meänkielen, sain iästä, kasuvet lännestä. ”Ihmisiä net oon netki”, sano minun isä, jopparikuninkas, kaikista niistä pakenevista ihmisistä, joita met sotien jälkhiin piilotimma saunakamahriin ja mettien risukothiin.
Meänkielen paikaliset ja temattiset ulottuvuuet oon tämän päivän teema. Paikalista ulottuvuutta oon hankala määritelä, koska välipuolisuus, rajan kolmas kamari on Anaximandroksen Apeiron (τὸ ἄπειρον, ”äärettömyys”, ”rajattomuus”, ”se oon kaikkea eikä mithään määrrättyä”, arché, alku ilman alkua, itte alku oon rajaton, muutenhaan jotaki olis ennen jopa toisela puolen archéa, joka kans tarkottaa valtuutta, herruutta. Kenen yli? Joo, rajattomuuen yli. Rajan filosofii kuuluu tähhään konteksthiin, siihen mitä Sokrates ja Platon sanova: a-topokseksi, kamarittomuus, ei-kamari, ei tila, a-topos, missä rajanylittämisen silmänräphäys kuljettaa ihmistä likemäksi itteä ja kaiken tarkotusta ja alkua, missä ei ole aikaa, Sokrathen mielestä. Tämä a-topos, rajan kolmas kamari oon se rajapaikka, joka ei ole paikka, jossa Jumala loi mailmankaikheuen, kuten rajan suuri filosohvi Eugenio Trias väittää. Kaikki oon luotu rajattomalla rajala. (Kyllä met sen olema tiehneet, se tapahtu tuossa Toivolansaarela, Kukkolankoskelta kappalheen matkan päässä).
Miepä annan teile esimerkin minun tulevasta kirjasta Gränsgångare – 68: ”Mie olen 12 vuotta ja ostan kauasmaisia friimerkkiä Suomen puolela kaverilta. Mie luulen, ette niitten kuten kaiken muun tavaran vienti oon kielettyä ja mie kätken net kenkhiin. Justhiinsa ko met ylitämmä rajan mie jään seishoon. Pappa kattoo minua: Mikäs sulla oon, poika? Mie kusikaan: No ei mithän! Enhään mie saata sanoa, ette mie tässä nyt justhiinsa heitin olemasta ja vasta nyt aloin olheen. a-topoksessa, sopimuskamarissa, rajan kolmanessa kamarissa mie olen arché, omien friimerkkien valtias ja rajattomuuen herra. Tulli ja polisi oon vain pirulisimalle saakka pääsheitä herroja. Väylä oon aina ollu, se virtaa ei ole misthään poissa, se virtaa menemättä mihinkhään … Tästä laulusta tuli äkkiä suosittu. Siinä oon meän filosofiin ulottuvuus ja se aukase portit men kirjalisheen estetiikhaan.
Teatteri?
Ensimäinen meänkielinen osotelma nousi osottamolle 1987, Kuutot. Sitä osotethiin 14 kertaa täsyin salein Pajalan Folkets Husissä. Ennätys joka kestää yhä. Met olima eeläkulkijoita, emmä vain kielen, mutta kans tekniikan. Luulajan korkeakoulu teki taattoriohjleman, jolla viskathiin käänös osottamon yläpuolele.
Sen jälkhiin met olema osottanheet uupperoita. Teemat samat ko aina: Joppaus, raja, Laestadius, sota ja Matojärvi, meän ensimäisen kirjalijan Hilja Byströmin kunniaksi. Kuutot oli karnevaalia ja tapahtuma kulki monela tasola ja eri aikoina. Ko mie sen kirjotin, mie en vielä tieny enkä tuntenu meän teatterin kontekstiä ja teemaatista ulottuvuutta. Vastauksen oli pakko hakea ko minun osotelma Dagning röd sai ensi-illan Norrbottenin teatterissa 1993 ja vuotta jälkhiin valithiin Bonner Biennalile Euroopan parhaimpien osotelmien sekhaan. (Kaks vuotta tätä ennen Oulun kapunkinteatterin Jerusalemin tanssit oli ollu sielä). Mie piiin sielä puhheen ja freistasin selittää meän teatterin juuria näin: ”Ko mie luin Michail Bachtinin kirjan Dostojevskijs poetik, mie oivalsin, ette olin lapsena ja nuorena eläny teatteria, sanan valtavaa teatteria kylärukkuuksissa, missä lapsuuteni saarnamiehet puhuit. Se oli karnevaalia, se oli teatteria, josta vailtu ramppi, jossa ei jaettu osottelijoita ja kattojia, se ei ollu osotelma, jota vahathiin, sitä elethiin. Vain näissä osotelmissa alaspainetuile ihmisille kielelelisessä ja kulttuurisessa toisenlaisuuessa ja reunassa oli maholista kaataa kumhoon sorron voimat. Saarnat olit aivanko yksinpuheluja Dostojevskin romaanista: erilaisista, eriarvosista ja keskenhään viehraista aineksista saaranamiehet loit omia taitheelisia teoksia, traamaa, joitten sanat ja elheet paljastit paljon enämpi ko tietotheet ja psykolookiset vaikutheet. Yksinpuhelu oli keskustelua kaikitten pirtissä olevien kans, ihmisten, jopa enkelten ja pirujen. Kieli saatto olla lyyristä ko Korkeassa Veisussa, saatto olla apokalypisä ja mailman loppua, saatto olla Lutherusta ja Laestadiusta. Se oli puhetta, klauvaamista, vallan pilkkaa ja pamflettia. Osottamo alko tuokshuun ja saahmaan ommaa lattausta. Sanat muutit pirtin osottamoksi. Joku alko itkheen, toinen nauhraan; oli tansia ja performansia, jokka rikoit kieletyn ja annoit ääntä vaietuile ja hylätyile, alaspainetuile ja murheelisille, jokka saavutit teatterin katharsiksen, sisäsen puhistuksen, aivanko antiikin teatterissa.”
Entäs kirjalisuus?
Eikös tuo minun rajaihmisen määritelmä ole liika raijaava? Eikäs siittä tule justhiinsa se Saimaan norppa, joksiki yks luenoittija Hanasaarela kerran määritteli meät. Tämä oli mulle kauon ongelmanna. Olinkos yksin tämmönen rajaolento? Olinkos kumma ja outo? Piiain olin Saimaan norppa. Joskus tuntu siltä. Mutta silloin tapahtu jotaki mulle mullistavvaa. Mie kirjotin romaanin Kasaland, Norstedts 1984 (Konin hinta, Pohjoinen 1990) Mie käytin tietyistä syistä interferensiä, kielensekotusta kirjalisenna menetelmänä. Siittä tuli aikan ihmeelinen sanainstalašuuni: mie hunteerasin meänkielelä ja suomeksi mutta sormet kirjotit ruottia. Ajo ko reikpää blev ”körde som hål i huvudet” och työmiesten perhäänkattoja arbetarnas bakomtittare. Mie sain vuotta jälkhiin Kasalandin seurauksena, 1985, kuttun Svenska Vitterhetsakademin brittiläis-ruottalaisheen seminaahriin, jonka teemana oli New Writing in a Multicultural Society. Mie puhuin meänkielestä englanniksi tästä teemasta. Sielä oli kirjailiojita koko mailmasta ja meile kaikile oli yhtheistä se, ette met kirjotimma muula kielelä ko syntymäkielelä. Mie kohtasin Salman Rushdien, Kazuo Ishiguron ja monta muuta.
Mie ymmärsin, etten mie ole yksin minun rajaolemisessa, en mie mikhään Saimaan norppa ole ko rajan kolmas huone oli täpötäynä ihmisiä, kirjailijoita. Yhtäkkiä mie tajusin, ette se oon normaalia koko mailmassa. Mie tunsin olevani osa mailmanlaajaa artistokratiitä, älymystöä ja luovia rajaihmisiä. Mie en ollu kumma. Ummikko se oon kumma ko sillä oon vain yks äitinkieli. Mie nukuin hotelissa ja yölä näin unta, ette Palme soitti mulle ja kysy meänkielelä, ette ”mitäs tet sielä oikein värkkäättä sen meänkielen kans?” Mie unissa selitin sille ja sitte mie lauloin: ”Nyt aurinko nousee meile, yli mailman neekereile”. Ko mie aamula heräsin, mie kirjotin laulun paperille ja annoin sen sitte Torvald Pääjärvele, joka sävelsi sen.
Nyt aurinko nousee meile, yli mailman neekereile. Rättipäät ja mutakuonot: ei niil’ ole ajat huonot. Nyt oon tullu meän vuoro, laulaa vähemistön kuoro, kaikkialla mailmassa: Lontonissa, Pajalassa. Herraskansat, äitipuolet, niilä vasta suuret huolet, niilä vanhaa oon jo kieli, meilä herräämässä mieli. Net laulunsa oon laulanheet, jo Dallaksensa elähneet. Niilei ennää kelpaa mikhään, sanova varsin: s’ole mithään! Tuokaa nautintoja lissää, väkivaltaa naisen nissää. Met niistä rahhaa saama ko met tätä mailmaa jaama. But where is our onkel Sam, arbetskraften den ju försvann. Tyhjinä oon herrain kassa. I am coming back now massa! Toppaamapa laulu tämä, annan kehotukset nämä: Emmä anna ennää perhiin, taistelemma vaikka verhiin.
Mie olen nyt siinä ijässä ko oon aika aukasta arkiivi. Mie löyän runoja, lauluja, distikonia, heksametriä ja tekelmiä kolmela kielelä. Mie olen alkanu 50-luvula. Teemat ja estetiikka oli varsin selvä. Kieli, sen ulottuvuus, filosooffinen kotiranta, Jumala, Stalin, mettän raiskaukset ja luonon roskitus. Aina aikaa essä kuten ruottalainen sana sen paljastaa: FÖR- FATTARE. Kunkas kaus meänkielelä pääsee? Joku sano Sangiksheen. Tänä päivänä minun ulottuvuus oon Kauasmaat. Minun runo, Olen kielettömänä syntyny, jonka kirjotin nuorena jymnasistinä ooon käänetty kohta neljälekymmenelle kielele. Ko mie kerran istuin piilissä Venäjän Karjalssa mie kuulin sen lauluna käänettynnä ja sävelettynä venäjäksi.
Meänkieli kelpaa kirjalisenna työkampheena. Meänmaa-avisissa (2-2017) saatatta lukea minun esseen Meänkieli som litterärt verktyg. Minun monet kielet vaphauttavva minut kielistä ja antava mulle uuen kielen, yhen naamarin, jonka takana mie kirjotan kolmiyhtheisesi yhelä taitheelisella kielelä kolmen naamarin takana. Näin rajan kolmanessa kamarissa oon: kielet katoavva ja syntyvä, elämän häätyyy aina vallotta ko se aina katoaa.
Mie kirjotan lykätäksheeni kuolema. Ko kuole kieli kuolee kansa. Se väki, mikä puhu meänkieltä ja nyt saarnaa multien kautta. Ko kieli kuolee net kuoleva toisen kerran ja ikusesti. Ilman meänkieltä, heän tarinat ja kohtalot jäävä unholhaan. Mikä oon meänkielelä sattun, sen häätyy meänkielelä kertoa niinku vierasmies sano kärjäjillä tappelusta. Met hääymä taistela meänkielen puolesta. Nämät uhakava sitä
- Kieli katoaa taikka sen siale tulle sekakieli, joka oon pinnalinen ja enkkeltti.
- Kieli joutuu pakosta alemphaan arhvoon ja sen merkitys vähenne samala ko sen tehtävä piiain jääpi johonki erikoisheen käythöön, kuten: vitsin levittämisheen, tämän kulttuurin pilkkaamisheen ja ihmisten naurunalasiksi laittamisheen jopa eetnorastishiin hyökkäykshiin.
- Suurempi kieli muuttaa kielen ja sitä myötä kulttuurin. Sanasto muuttuu, syntaksi ja rakene muuttuva. Meänkielessä leviävät svetisismit (jällaakos tuossa vääkkorsninkassa höökerreekeli vai vänsterreekeli) muuttava alkuperäsen kielen jopa vahvan kielen murtheeksi.
- Kieli kaottaa ominaisuuet, jokka kuuluva kielenkäyttäjän perintheisheen kulttuuhriin. Se alkaa matkia vallan kieltä ja sen kulttuurin arvomailmaa. LOVE TORNEDALEN – (viehraala kielelä) tarkottaa sitä, ette I love Tornedalen, ko valtakulttuuri, politiikka ja alkuperäselle kulttuurille viehraat arvot oon tehneet sen näköseksi, ette se kelpaa morsiameksi, ko se ensin naurethaan hulluksi, rumaksi ja kelpaamattomaksi ja sitte pelastethaan kasuvien noston, tatyeerinkin ja komistamisen keinoin.
Lingvistit oon yhtä mieltä siittä, ette kieli tarttee:
- Kirjotettua kieltä
- Kramatiikkiä
- Sanakirjoja
- Kielenhuoltoa Siksi mie olen tehny työtä näitten eestä. Tästä enämpi
- Mänmaa 2-2016