Aili Eriksen: ”Mie olen 25-vuotias, jokka oon Norjan Lemmijovesta poijes. Niin ko moni muu olen oppinu norjaa kotona. Aikuisena mie olen studeerannu suomee Alattion korkkeekoulussa ja Tromssan yniversiteetissä; vasta silloin opin puhuhaan. Sitte menin vaihthoon Suomheen vuueksi. Nyt mie studeraan Jyväskylässä, jossa tehen jotaki kväänin kielestä. Tämän tehtävän yhteyessä mie aloin tietoisesti puhhuut ja kans kirjoittaat minun kotipaikan kväänin kieltä.”
Hunteerauksii Matarinki-reisusta ja Tornionlaaksosta
Mie olin kyllä myötä tornionlaaksolaisten flakupäivänä Mataringissa. Pyssin klasista mie näin väylän kiiltävänä auringon nävössä; se muistutti vähän sitä, ko mie matkustan kotthiin päin Eskelisellä ja kotipaikan maisema lähenee sen joven ja lakson kans; paitti, ette vaarat olhaan korkkeimpii ja meilä oon enämen koijumettä. Toisela puolela oli punaissii huonheita, jotka olthiin samannäköissii ko se talo Kainun institutin vieressä, missä mie kävin viimi vuonna.
Näin kyllä paljon vanhoi kaunhiita huonheita ja se loova-arkitektyyri, jokka näkkyy usshein Pohjais-Norjassa ja Pohjais-Suomessa puuttui kohta kokonans maisemasta. Se oli niin ko vanha aika oli vielä paikala näissä huonheissa ja kirkossa. Vasta viimi vuonna mie aloin ymmärtäät kunka helppoo oli ämmin generašuunile jättäät kaikki takkaa sovan jälkhiin, ko melkkhein kaikki totistukset vanhasta aijasta oli poissa. En saattanu olla ajattelematta: olisko Lemmijoki ollu enämen niin ko Matarinki silloin?
Mie ootin kansankorkkeekoulun eessä ennen ko alkkoi tulla ihmissii paikale. Ympäri kuului ko ihmiset puhuthiin meänkieltä ja ruottii matalala äänelä. Sitte Beng Pohjanen tuli yhestä piilistä. Ootethiin vähän aikkaa niin, ette kaikki olthiin kerinheet paikale. Mie katoin ko flaku nostethiin ylös tankhoon, laulethiin Tornionlaakson laulun ja mie kuuntelin puhheita siitä, millaila oon päästy siihen, ette oon olemassa flakupäivä ja paljonko vuotta oon pietty siihen. Aloin hunteerata, ette tulleeko näin olehaan meiläki joskus? Mie olin imppuneerannu siihen, ette kaikki näytti ollevan tasaisesti meän kielelä ja vasta sitte ruottiksi. Ei ollu niin, ette sanothiin enämen yhelä kielelä. Sen jälkhiin mie näin Antti Keksin muistomerkin. Kyllä hänen jälkeläissii löyttyy minun kotipaikastaki ja met tiämä hänestä.
Sitte syöthiin, soitelthiin kanteletta ja menthiin Luppiovaarhaan, missä järjestethiin myysikiprukramin ”Suutelman aika”. Oli interessanttinen minule kuunela myysiikiprukramin meänkielelä, jossa vielä oli ammattiuuppeeralaulajii myötä. Minun ajatuksii sen jäkhiin oli ”ajatelpa, näinki oon maholista tehhä. Kyllä minuriteettikieliki kelppaa korkkheesheen kylttyyrhiin!” Tässäki kaikki oli jaettu tasaisesti molemphiin kielhiin. Se oli juusthiin niin ko net olthiin yhtä hyvä ja piian niinki ko Pänktti sannoi: ”tänä päivänä kaksi kielii suuteleva toisiaan; ruotti ja meänkieli.”
Minun lapsuuessa oon muutamii asioita, jotka suorhaan liittyvät Tornionlaakshoon. Mie olen kohta tasan tienny mistä paikasta minun suku tullee, ette sielä oon vieläki sukulaissii ja ette tornionlaaksolaisten kieli muistuttaa kväänin kieltä. Häättyy sannoot, ette mie tiesin kuitenki aika vähän ennen ko mie matkustin sinne. Lapsena kuulin joitaki laului, minule lujetthiin pari kuvakirjoi ja mie tiesin, ette minun toinen piiplimäinen etunimi oon saatu Tornionlaaksosta. Kuiten mie olin kohta aikuinen ko mie ymmärsin, ette kuvakirjat ja laulut oon meänkielelä. Mie halusin sitte tietenki mennä minun esi-isitten kotipaikkhaan ja opastuut sukulaishiin. Teini-ikäisenä mie freistasin mennä Pajalhaan. Mie huomasin kyllä, ette oli asioita, jotka vaikutethiin tutuilta, mutta samassa mie sain ymmärtäät, ette mie olen norjalainen sielä. Se oli kyllä ennen ko mie olin oppinu puhuhaan kväänin kieltä. Silloin mie päätin oottaa siihen asti ko mie saatoin kieltä ennen ko mie freistaistin taas mennä sinne.
Kotona Lemmijovessa oon se käsitys, ette mennä Tornionlaakshoon oon niin ko tulla kotthiin; ette kieli, kylttyyri, uskonto ja ihmissii oon sammoi. Meilä Tornionlaakso oon tasan ollu inspirašuunin lähtheenä, ko sielä oon tultu yksi askel pitemphään kielen staatuksen ja kylttyyri-työn kans.
Yhtämennoo se oon vähän myyttinen paikka. Kyllä tiethään mistä meijän esi-isät tulthiin; ainaki Porsangissa tiethään sen. Muistelhaan siitä, millaila het pärjäthiin, ette het olthiin kovvii työihmissii ja ette het haluthiin assuut joven lähele. Joskus tulva saattoi kevväilä ottaat puuran ja sitte piethiin rakenttaat sen uuesti ja piian kaivaat tien kans. Sanothaan siis paljon asioita menneisyyestä ja siitä, ette Tornionlaaksossa saattaa olla niin ko kotona, ko kaikki oon niin samanlaissii ko meilä. Kukhaan ei kuiten sano enämen siitä mikä oon justhiin se sama. Lisäksi puhuthaan paljon siitä, mitä kaikkee pusitiivista tehhään, mutta ei juurikhaan siitä, ette sieläki oon vaikeuksii. Lisäksi sanothaan usshein, ette häättyy olla yhtheistyö Tornionlaakson kans.
Mie reagoin vähän siihen ko sanothaan, ette kväänit ja tornionlaaksolaiset oon sama porukka, vaikka oikkheesti ei tiethä yksityiskohtii siitä, mitä tapahtuu Tornionlaaksossa. Jos kokkee, ette met olema yks ryhmä, eikö sitte pitäis tiettäät tahi selvittäät tämmössii asioita? Oonko kväänit ja tornionlaaksolaiset niin ko peret, jokka ei piä paljon kontakti toinen toisen kans tahi niin ko krannit, jotka asuthaan eri puolela aittaa? Kokkevatko tornionlaaksolaisetki, ette met kuuluma samhaan joukkhoon?
Miksi meänkieli oon paremassa situašuunissa ko kväänin kieli; oonko siinä muitaki syitä ko kväänitten staatus Norjassa? Oonko niin, ette Tornionlaaksossa tyhä tehhään asioita ko taas Norjassa met ootama, ette tullee rahhaa? Mie ymmärrän kuitenki sen miksi otethaan niin paljon iteoita ja inspirašuunii Tornionlaaksosta. Oli kyllä kummalista mennä Kipparifestivalhiin Matarinki-reisun jälkhiin ja nähhä kunka paljon inspirašuunii saahaan vieläki sieltä. Mainithiin jopa Luppiovaaran, missä mie justhiin olin ollu ja puhunu ihmisten kans, jotka saatethaan olla minun kaukaissii sukulaissii. Piian jännitti vähän mennä Matarinkhiin ko oon 222 vuotta sitte, ette minun esi-isä lähti Ruijhaan, enkä tienny välittääkö kukhaan sielä ennää vanhoista sukulaisuussuhtheista.
Sen häättyy sannoot, ette kaikki olthiin ystävälissii minule ja oli soma olla sielä. Reisun jälkhiin minula oon kuiten enämen kysymyksii ko vastauksii. Oonko kväänin ja Tornionlaakson kylttyyri ennää sama tahi luulhaanko tyhä niin? Mikä tekkee sen, ette oon sammoi asioita ja ette jotkut asiat saatethaan olla eri?
Mie ymmärrän kyllä, ette kaksi päivvää oon liian lyhyt aika, jos oon halu opastuut meänkielheen ja Tornionlaakshoon ja piian kans saa’a vastauksii kysymykshiin. Sitte ei ole muuta ko mennä sinne, olla myötä ja oppiit.