Rotubiologii – ei vain met! (2)
Newtonille (1642-1727) taihvaansfääri oon kone, Descartekselle (1596-1650) elläin oon kone, Hobbekselle (1588-1679) – yks sosialismin ja totalitaaristen valtioitten isä – yhtheiskunta oon kone, La Metrielle (1709-1751) ihmisen kurento oon kone, minkä se tietheelisesti halvaa toistaa teoksessaan L’Homme machine (Ihminen oon kone), Pavloville (1849-1936, Nobelinpalkinto 1904) ja sen seuraajille ihmisen käyttäytyminen oon kone, seki.
Ei ole olemassa sitä, mitä tietheen nimissä ei saateta määritellä ilmiöksi ja faktaksi, matemaattiseksi hypoteesiksi ja polittiseksi mielikuvitukseksi.
Monet etevät tietheen ihmiset oon olheet intohimosesti otettuja rotubiologiista. Tämä tosiasia pitäs meitä tänä päivänä seishauttaa, panna aattelheen perhään ja asethaan kriittisiä kysymyksiä. Kunkas iso osa niin sanotusta tietheen diskursista oon vain subjektiivisia arvoja? Missäs kulkee pseudotietheen ja tietheen raja? Koskas tie’e menettää ja hukkaa asetetut eettiset rajat? Oonkos tie’e aivan varmasti sammaa ko tieto?
Länsimaisen juutalais/kristilisen arvopohjan ja inhimilisten vaphauen- ja oikeuenaatoksen kannalta mulla oon oikeus kysheenalaistaa ja kritiseerata tietheelistä toimintaa.
Kunkas rotubiologii saatto kukoistaa? Vastaus löytyy perinöllisyysopista, siis genetiikan suuresta läpimurrosta. Yks inspirašuunilähe oli Darwinin (1809-1888) aatokset ja hunteerinkit meän alkuperästä ihmisinnä. Spencerin (1820-1903) sosiaalidarwinismi ja Francis Galtonin (1822-1911) genetiikka tarjosit näile tietheelistä perustaa, joita ei kysheenalaistettu. Sata vuotta aikaa julkasthiin tietheellisiä teoksia, joissa väitethiin rotupuhthauen olevan korkeakulttuurien elossa pysymisen ehto. Vernichtung (perikato) oli aatoksenna olemassa paljon ennen kansalissosialismin läpimurtoa. Saksalaiset olit siinä oikeassa, ette Wir sind nicht allein, emmä vain met! Voi voi tuota vain. Emmä vain met! Massojen surma oli komunismin ja nasismin alkuperästä aatetta.
Näitä tietheelisiä teorioita oli käytössä kaikkialla: USA:ssa, Pohjosmaissa, Isobritanniassa, Belgiassa, Schweitsissä, Balttian maissa, Japanissa ja muula päin mailmaa.
Yks psykiatri ja juristi julkasit Saksassa 1920 kirjan, jossa ehotethiin Vernichtung (perikato). Lähtökohta oli ihmisen oikeus ittemurhaan ja eutanasihaan (kuolemisen apua). Miksis elämän, joka oon menettänny merkityksen, tarkotuksen ja ilon, piti pelastaa? ”Arvoton elämä”, ”tarpheeton elämä”, jopa ”rannan korjua” olit muo’issa. Näin puhuthiin ja aatelthiin.
Ryhmiin, joita saatto aijaa perikathoon, kuulu avuttomasti menetettyjä, parantumattomia heikoälylisiä. Siinä kävi jopa niin, ette tietheelisissä piirissä meinathiin, ette nasistit olit vain menheet liika pitkäle. Vain! Itte olen kuulu, ette Leenini surmasi vain renegaattia, kansan viholisia ja uuen ihmnisen vastustajia. Vain!
Tietheen puolela ja totalisten aatheitten puolela oon aina käytetty liika helposti tuota VAIN. Ihminen oon VAIN kone! Vaaralinen sana tuo VAIN. Se oon VAIN!
Seuraavassa ja viimisessä pakinassa mie halvan asettaa kysymyksen: Mitäs meilä oon oppimista aatellen tuota kolmipäistä lohikäärmettä, komunismi-fasismi-nasismi, kauhun ja veren 1900-luvun aatheita. Asetan kysymyksen mitä pääministeri sano kevväilä tietheen luotettavuuesta koskien koronaa.