Suomen-/meänkielinen mies

Seittenkari 2015-08-13

Kuulin äskettäin uutisissa, ette miehet – ei sanottu oonko ruottin- vai suomenkieliset – turhaan syövä testosteroonipilleriä. Net ei auta nuoria, joila aina oon hoppu, eikä ikkäintyviä, joila puutuva vain niskat.    En tiä mistä oon kysymys, tuli vain miehleen vanhaa laulu: nyt ei ne nuoret, nyt ei ne nuoret. Minun isoisä istu seittemän kuukautta tutkintafankilassa Haaparannala, joppauksesta eppäiltynnä, ko se sieltä pääsi tieten syyttömäksi toettu, se sano, ettei sielä muuta hättää ollu ko se, ette hään vaihmoin menevännä oli joka tuumaa niin miestä, ette jos hään olis sinne kuolu, vaivaiskoijuki olis oijenu hänen hauala.

Tämmöstä killausta ennen oli. Piiain asiat olit yksinkertasemmat. Mulla ja minun vaimola tullee ensi vuona 50 vuotta ja ko multa kysythään kunka met sen olema klaaranheet mie pruukaan vastata, ette vaimoni ja mie rakastamma minua.
Suomen/meänkielinen mies? Miksi ylheensä semmonen aihe? Ruottinkielinen mies? Olisko semmonen otsikko ees mielenkiintonen? Mutta suomenkielinen mies: siihen kuuluu omituisia epiteettiä, outoja ominaisuuksia. Ruottalaisila oon omat leimat: ”perklande pekka”.

Venäläisilä omat: Pekka ja Matti oon kalala. Sattuuki niin, ette käärme purasee Pekkaa pahasta paikasta. Matti soittaa lääkerille, joka sannoo, ette ainua konsti pelasta Pekan oon imeä poijes käärhmeenmyrkyn, muuten mies kuolee. Matti sulkee kännykän, Pekka kyssyy mitä lääkeri sano. Matti vastaa: ”Sie kuolet!”

Pekka ja Matti kalala. Matti lukkee lehteä, sannoo harvaksheen: ”Venäläiset…menevä…kuuhun.” Pekka heittää uistina, oon hiljaa kauon, kyssyy sitte: ”Kaikinko?”

Ruottin TV:ssä oon suomalaisen rautakaupan mainos, jossa suomalainen mies essintyy villinä suomenmiehenä. Uipi vishiin Azoreilta Suohmeen.

*

Mie olin joku vuosi sitte Kaakkois-Suomessa seminaarissa, jossa yks pitkän uran tiplomaatti kans puhu. Se väitti, ette ennakkoluuloja oon melkein mahotonta saa’a poijes. Ei auta Alvar Aalto eikä Sibelius. Kuva suomalaisesta –olletikki miehestä – oon niin sementeerattu, ettei sihen pure mikhään.

Joskus 1800-luvula romantiikka tartti viliä alkuperäskansoja ja semmonen löyty Suomesta. Sitte tuli metian aika ja metia tartti justhiinsa tämmöstä materiaalia tienataksheen rahhaa ja saa’aksheen lukijoita.

Sata vuotta aikaa joku lehtimies kävi täälä Meänmaassa. Se löysi ränsistetyn vanhaan savusaunan. Sen etheen se asetti kaks oikein traasusta lasta ja väitti niitten siinä asuvan. Kuva kiersi ja joutu Luulajan tuomiokapituuhliin, joka tartti justhiinsa tämmöstä kuvvaa ko olthiin alettu ruottalaisthaan Meänmaata. Ruottalaistaminen tartti syytä: pelastaa suomenkielinen kansa kurjuuesta, jonka kieli oli luonu. Kuva kaaplathiin mailmale ja niin alko se prosessi, jonka päämäärä oli ruottalaistaminen.

Kieli oon minun mailma, väitti Wittgenstein. Suomenkielisen miehen mailma oon kielelinen. Näin synty: perklande Pekka! Jos sen ruottalaistaa sen mailma muuttuu paremaksi. Se sivistyy.

Tämä kuva sai valtavan levikheen: se meni Ameriikhaan, Venäjälle ja Euroopan maihin. Mailmale oli annettu kuva ja se herätti sääliä. Isoja rahamääriä tuli Luulajan tuomiokapituuhliin ja näilä rahoila perustethiin Norrbottens läns arbetsstugor – Työtuvat, joissa lapset sait kieltheisen kuvan ittestä ja omasta suomenkielisestä taustasta. Se kuva muistuttaa paljolti siittä mitä näinä päivinä levitethään meistä miehistä ko uuet –ismit tartteva syylisiä ja pelastettavia.

Yks kuva kahesta lapsesta savusaunan eessä tuhosi koko kulttuurin. Kuva oli muuten aivan väärä. Meänmaa oon ollu Ruottin rikhaimpia osia. Ruottin Akatemiin perustaki oon valettu Meänmaan lohirahoila. Minun esi-isä, Toivolansaaren pirkkamies, Pakkainen, oli maksamassa Älvsborgin lunnaita 1500-luvula.

Jos kuvvaaja sata vuotta aikaa ei olis hakenu ränsistynyttä savusaunaa, se olis piiain nähny suuret ja varkhaat talot ja mettät, väylänvarret ja pottumaat. Mutta ihminen näkkee mitä se halvaa. Joskus se kuvvaa mitä sen aate tarttee levitäksheen.

Joskus se näkkee harhoja ko se ei ossaa kieltä tahi ei käsitä mitä hään näkkee. Yks esimerkki oon Herodotos (k. 425 e Kr). Se oli Halikarnossoksesta ja kävi Olbiassa. Sieltä ithään päin ja pohjosheen käsin oli Skyyttien valtavat maat, loputtomat ja äärettömät. Se kertoo kuulemansa: pohjosessa oon höyhenseinä. Mitä se oon Herodotos ei taho käsittää. Kieli ei piisaa. Se freistaa rohki kuvitela mitä se oon mikä piiskaa ihmisen kasuvia ja estää häntä näkemästä mithään. Tämä oon Ultima Geloni. Tietämiselle oon raja. Ymmärtämiselle kans. Herodotos kokkee jopa mailman lopun olevan sielä missä höyhenet putoava taihvaasta maahan, sielä ei ennää ole kieltä, ei sanoja, sielä ei ennää ole inhimilisyyttä. Sielä ihminen ei saata ellää, sielä oon kuolema, se maa oon jopa histuurian ulkopuolela.

Ko vieras kertoo se ei kerro kielen kautta, se kertoo väärinkäsittämisen kautta. Se tarttee sitä ränsistynyttä savusaunaa ja kahta traasuperkelettä. Eihään se muuten saata myyä tavaraansa.

Toinen historioittija, roomalainen Tacitus (55-120 j Kr), kertoo kans meistä. Skyytistä oon tullu suetonia, jokka oon mailman onnelisinta kansaa: kurjuus oon niin hurjaa ja toivottomus niin pohjatonta, ettei net ennää tartte ees mithään toivoa. Net oon saavuttanheet apatheian, välinpitämättömyyen autaalisen onnen.    Seuraava kertomus vaimoista ja miehestä löytyy Rimbertin kertomuksesta Vita Ansgarii (Ansgarin elämä). Ansgar kävi täälä 800-luvula ja se tiesi kertoa, ette pohjosessa oon kansa, jonka nimi oon Kveenas ja nimi johtuu siittä, ette ”quinna” (vaimoihminen) hallittee tätä tienoa. Miesten tilane oon hankala: vaimot käyttävä niitä vain siitossonnina ja ko net oon käyttänheet miestä siihen tarpheesheen net tappava miehen ja syövä sen. Siksi miehet kiikkuva puihin ja freistaava klaarata sielä.

Olisko tämä myytti pelastanu Suomen? Suomussalmen taistelu oli talvisoan tärkeäin. Ukrainalainen rykmentti (vain oliko armeeja) taisteli pientä suomalaista sotajoukkoa vasthaan. Net olit kuuhleet, ette suomalaiset sotihlaat olit puissa ja siksi ukrainalaiset ammuit sinne, missä suomalainen ei ollut. Samoten kerto mulle ruottalainen vapaehtonen Sallassa, Vaaran Hildinki).

Meitä piiain naurattaa ko kuulema näitä vanhoja tarinoita, mutta saattaa olla, ette naurut kuivuva ko met havattemma, ette se kuva suomenkielisistä ylheensä ja olletikki miehestä ellää yhä. Myytti oon sitkeä, niinku tiplomaatti väitti.    Avisit ja metiat oon vieläki täynä kaikenlasita tietoa meistä suomenkielisistä ylheensä ja miehistä olletikki.    Svenska Dagbladet kirjottaa 10.12.2003 Pajalasta, ette sielä oon reaksunääriä äijiä, jokka 60- ja 70-luvula vastustit sähköä ja asfalttiteitä. Musikki tuli tänne vasta 70-luvula. Raatiu samoten ja kramufooni. Miehet oon täynä testosteroonia ja se aiheuttaa niissä raivoa ja net pieksävä jatkuvasti poikia, pakottaen niitä uskhoon ja alenuksheen, länsilestaatialaisuutheen. Pojat oon menheet mykiksi. Köyhyyttä, kurjuutta, sietämättömyyttä, omituisia värkkiä ja sortoa Pajalan länsilestaatialaisissa isoissa perheissä. Tätä tarjothaan 2003. Ja se mennee perile.

Länsilestaatialaisia ei Pajalassa koskhaan ole ollu. Jos joku mies olis nuin pahoinpitely poikaa minun kotikylässä, se ei ennää kulkis miehen nimissä sielä.    Sähkö tuli Pajalan Jarhoisheen ennen ko muuale päin Ruottia, kiitos miehile, jokka viien miespolven aikana kaivoit juovaa ja sait siittä muuten kuninkas Oscari II:s mitalin. Juova antoo vesivoimaa ja sähköä.

Kruuvatyömiehet ei asfalttia vastustanheet. Net tulit Kirunasta kotikylhiin authaan vanhempia tulvan peittämiä teitä pitkin, joskus kangela vääntäen piiliä etheenpäin. Ei net olheet hyvien teitten vastustajia.

Minun kotona laitethiin musikkia kaapelin kautta lehmillekki navethaan, ko tutkimus Suomessa oli osottanuu, ette lehmät lypsävä paremin ko saava kuunela Sibeliusta. Minun isä, joka oli tyypilinen suomenkielinen mies, sen hommasi. Äiti saatto olla vasthaan. Samoten ko isä toi lypsykonheen. Muoriska ei sitä puhuetllu kolhmeen viikhoon. Se oli loukanu sen ittetuntoa: vain hään ei ennää muka pystys lypshään käsin!? Noh, se havatti sitte, ettei se kone niin huono ollu. Siilo tuli Suomesta. Se oli joku A.V. Virtanen-hoito. Miehet eistit kaikela laila kehitystä. Ei net olheet vasthaan.

Elvistä ja Tommy Steeliä kuunelthiin niinku muula päin.

*

Häätyy jotaki puhua suomenkielisestä miehestä ja kulttuurista. Avisista saapi lukea, ette täälä ei ole luettu kirjoja, ette täälä oon sanottu, ette tullee hulluksi jos lukkee kirjoja. Ette miehet ei ole kirjottanheet eikä luohneet. Suomalainen mies oon pakana ja ruunankummi.    Kattokkaa Hasse Alatalon lulukirjaa Nurmen lintu! Sielä oon enämpi suomenkielisiä miehiä ko vaimoihmisä, mutta kaikkia oon paljon.

Mie annan puhheenvuoron miehele ittele: ”Joskus lainasi opettaja meile hänen omia kirjoja. Sillä laila met saima jo kansakoulussa tutustua semmoshiin ko ”Fänriks Ståls sägner”, Snoilskyn ”Svenska bilder” ja Rydberg-in runhoin. Kansankoulun loputtaen met tilasimma 25-äyrin kirjoja kustanusyhtiöistä ja meän köyhilä rahoila met prenymereerasimma Allers Familjejournal-in.

Posti tuli kylhään kerran viikossa ja se oli jännittävvää jatkaa lukemista avisin jatkokertomuksia. Luulajan kirjaston kirjaloovien kautta välitethiin tutustuksia monen suuren tekijän kans hengen mailmassa, niinku Strindberg, Heidenstam ja Lagerlöf, Fröding ja Karlfeldt, Jack London ja Rudyard Kipling ja monen toisen. Mie uskon ette met luima vähinthään yhtä innokhaasti ja yhtä paljon ko nuoriso ylheensä meän kirjatäytettynä aikana.

Meän into ruottin kirjalisuutheen ei erottannu meitä suomenkielen kirjalisuuen tutustumisesta. Tornionlaakson kirjailian Väinö Katajan kirjat kuuluit meän ensimäishiin lukemishiin. Meän kirjahylhyyn löysi monta suomalaista kirja tiensä. Siinä oli kirjoja joitten tekijät olit Kivi, Kianto, Aho, Linnankoski, Kallas ja moni muu. Kiven ”Seitsemän veljestä” (ruottiksi: ”Sju bröder”) oli äänheenlukemiskirja piisivalkean ympärillä yhen talven aikana. Kunka met senthään nautima äitin ja isän kans kirjoista: Ahon ”Rautatie” (ruottiksi: ”Järnvägen”), Kallas ”Reigin Pappi” ja Barbara von Tieshausen ”Kansan opiston laulukirja” (ruottiksi: ”Folkhögskolans sångbok”) opetti meät rakastamhaan usheita suomalaisia lauluja.

Niin met kehityimä kahessa kulttuurikielessä samala ajala. Ruotti ja suomi ei olheet meile ko tuli ja vesi toishiin suhtautuna. Kummakki kielet rikastuttiva meän elämät ja eistivä meän kehitykset aivan varmhaan tehokhaamasti ko kasvatus ykskielisuuen merkissä.”    Meänmaan (jopa Suomen) ensimäisiä kaunokirjalisia runoja oon Antti Mikkelinpoika Keksin Tulva ja Mataringin pahat paarnat.

Mie olen alkanu kirjothaan samhoin aikhoin ko sukulaiseni Timo K. Mukka, 50-luvula. Ei minua ainkhaan kukhaan pilkanu eikä mainonu. Päinvastoin: kunniotus oli suuri niitä miehiä kohthaan, jokka opiskelit ja luit, kirjotit ja lauloit.

Meitä oli minun kotona vain miehiä ko sisaret siiryit Kiruhnaan. Kukas meilä oli matot puistanu ja jouluklapit kääriny jos en mie ja velipojat. Minun isä laitto ruokaa ja autto köökitöissä. Ei kukhaan pitäny sitä kamalanna. Se oon yks myytti miehestä, ette met emmä ole tehneet vaimojen töitä. Se tullee ummikkoruottalaisten taholta. Ko net ei ole elähneet meän elämää. Ei net ole käyhneet isoissa seuroissa. Siksi net ei ole nähneet Meänmaan suomenkielisiä miehiä itkemessä, hallaamassa, liikutukissa.

Meänmaan mies oon helläluontonen ja empaattinen.

Suomenkielinen mies löytyy monikasuvisenna, niinku kaikki muut miehet, mutta piiain herkempännä ja hellempännä ko jermaaninen partaviikkinki.

Täälä oon ollu lahjakhaisia miehä ja vaimoja. Taiteiljoita ja sotamiehiä.

Väkeä lappo joka talosta. Sieltä tuli lapsia, raahvaita ja täysiä, vaimoihmisiä ja miehenpuolia, norttolappalaisia ja lantalaisia, järviläisiä ja rantalaisia, hevosmiehiä ja ettomiehiä, niitynraivausmiehiä ja heinämiehiä, poromiehiä ja nikkausmiehiä, kotimiehiä ja veisumiehiä, ilonpitomiehiä ja naimamiehiä, sanomitten muistomiehiä ja uutisitten kuljetusmiehiä ja loruitten lappomiehiä, vasikantappomiehiä ja siankollausmiehiä ja lehmänastutusmiehiä ja poijitusmiehiä, jutamiehiä ja outalappalaisia, kengänkurppomiehiä ja härkämiehiä, koiven näskääjiä ja Tilleylampun sytytysmiehiä, piisivalkean joutoväkeä, tinkamiehiä ja palvausmiehiä, vastarannan kulkijoita ja taihvaanvinkin kuvvaajia, mallaajia ja tällääjiä, saamamiehiä ja pestimiehiä, velanperiöitä ja onnenonkimiehiä, kirnun tiinutusmiehiä ja tuhkasepän pojanpoikia, rautatieliljan hakkomiehiä ja vesivaltion siltamiehiä, Manalaharjun mustalaismiehiä, ja syömämiehiä, joitten sukuperä oli ko kaartislaisitten risuaijat ja Känsälän rakopinnapoikia, joitten ainua huoli oli vaimoväen etupuoli, ja Pajalan piksipoikia, joita maa parrelheen paino, ja Kursun knapsuja, jokka matheen maksasta tykkäsit ja hirventurpaa pathaan viskoit ja Luppo-Aate, joka pokala pölliä teki ja kirhveelä porria karsi, ja jos aatheen miehet räknää niin Leninin kurmukärpäset jokka muniva taljan alle, ja Hitlerin sääsket, joita räkkää vaikka silmät pannee kiini, ja Hagbergin paarmat, joile ei muuta ko tikku persheesheen, ja muut sen aijan syöpäläisummikot, jokka meän vertä saalistit ja sitä kyllä räkkäsi ko perheet olit ko räkän vaivaamia portokkia, kuljit roikassa kylki kylkeä vasten, ja kaikin viskoit kuusenoksia faariskan följyn etheen ja siunailit meitä kaikkia, mutta enniiten Iso-Iiskoa, joka tappo karhuun puukola ja sai siltä siunauksen ennen ko karhuu meni tuonilmashiin. Hannes näki koston enkelin, mutta Hannes oli illotiinissä eikä hänestä ollu taikaa.

Ja Pöksy-Eevertti, miestä joka tuuma, se se pruukasi sanoa: ”Käänyppä Peeta, mie prämhäytän!”