Minun kieli oon minun mailma

Minun kieli oon minun mailma

Minun kieli oon minun mailma,
arki ja pyhä,
minun kieli oon meänkieli.

Ko mie sitä puhun,
tikapuut nouseva kohti
kieleni viholisten mustaa taivasta.

Ko sillä laulan,
seinäkellot seisahtavva
ummikoitten juhlasalissa.

Ko mie sillä kirjotan
lumisten mettien oksilta
putoavva lumet.

Ja ko sanon, maaherra tärisee,
ko mannaan
piispaki ristii kätensä.

Ko mie vannon,
tuomari painaa päätä alle.

Ko mie noiun
veret seisova
ko Punasen Meren muurit.

Joka kieltää minun kielen,
kieltää minun mailman,
joka kieltää minun mailman,
kieltää minut,
joka nauraa minun kieltää,
se nauraa minun elämää,
joka pilkkaa minun kieltä,
polkee pyhät traasumatot.
Joka toivoo minun kielen kuolemaa,
toivoo mulle noutajat.

Pienten kielten viholiset
oon kirjotetut
kaikile ilmansuunile.

Minun kieleni valittaa:
miksis tet kattotta ohi
vaikka rannat oon kirkhaat?

Kattokaa minua silhmiin,
tet aurinkonhäikäsemät!

Bengt Pohjanen

Kategoriat: Meänkielisiä runoja | Kommentit pois päältä artikkelissa Minun kieli oon minun mailma

My language is my world

My language is my world

Bengt Pohjanen

My language is my world,
weekdays and weekdays,
my language is Meänkieli.

When I speak it,
a ladder is raised up toward
the black sky of its enemies.

When I sing in it,
the wall clocks come to stop
in the gala halls of the monolinguals.

When I write in it,
snow falls
from the branches in snowy forests.

And when I speak,
the governor trembles,
when I curse, even the bishop crosses his arms.

When I take an oath,
the judge lowers his head.

When I cast a spell,
blood stoops like the walls of the Red Sea.

Whoever disputes my language,
disputes my world,
whoever disputes my world,
denies my existence,
whoever laughs at my language,
laughs at my life,
whoever mocks my language
is treading on sacred rag rugs.

Whoever wishes my language were dead
is hoping for my Grim Reaper.

The enemies of little languages h
ave been written
on all horizons.

My language complains:
why are you looking past me
even though the borders are clear?

Look in the eye, you sun-blinded people!

Literal English translation: Jack Rueter

Kategoriat: Meänkieli poems in translation | Kommentit pois päältä artikkelissa My language is my world

Sosiulinkvistiikkaa

Mie lopultaki luin yhen kirjan sosiulinkvistiikasta. John Edwardsin ”Sociolinguistics: a very short introduction”. Nämä toela lyhyet johannot oon pruukanheet, mie piän, olla aika hyviä ja päivänki tasala olevia.

Se tekkee kyllä hyvvää lukea eri asioista, kaikenlaista. Ja tämä olletikki tullee niin likele näitä meänkielen asioita. Mutta se ei aina ole kuitenkhaan helppoa. Ko Edwards tullee kirjassa kielitten kuolemisen ja vaihettumisen kysymykshiin, niin se alkaa tuntua meänkielen näkökulmasta aika kololta.

Edwards pittää katoavan kielen puolustamista aika vaikeana. Se näkkee kielen vaihettumisen toisheen osana isompaa susiaalista ja ekonoomista muutosta. Kieltä puolustavat aktivistit, se meinaa, ylheensä tekevä sen virheen ette eivät näe tätä koko muutosta, ja yrittävvä kääntää vain kielen takasi niinko soli ennen, mutta ko se kielen vaihettuminen oon osa sitä isompaa muutosta. Kunkas mennee kääntää niinkö vain osan virtaa ympäri, takasinpäin. Kielen pelastaminen jääpi pienen aktivistijoukon hommaksi. Muuta väkeä se ei käytännössä kiinosta, vaikka net saattava sympatiseerataki. Mutta eivät käytännössä lähe mukhaan mihinkhään. Toishaalta, Edwards ei kuitenkhaan meinaa ette minuriteetti olis ilman ommaa tahtoa ajautunnu kohti valtakulttuuria. Se huomauttaa ette ekonoomisissa ja juriidisissa asioissa, niinkö maanomistuskysymyksissä, minuriteetit oon puolustanheet oikeuksihaan, vaikka oonki sitte antannu kielen vaihettua.

Edwardsilla oon tässä mielessä tilane ja kehitys engelskankielisissä maissa. Kelttiläisitten kielten tilane Iso-Britanniassa ja Iirlannissa, ja maahanmuuttajitten ja aboriginaalitten kielet Ameriikassa. Poikkeuksenna se ottaa framile franskan kielen säilymisen Quebecissa Kanaatassa.

Sitä saattaa aatella, ette nuissa taphauksissa tilane oonki toinen. Ette oon ollu toela tärkeä vaihettaa kieli engelskaksi, ko siittä oon seurannu parempi ekonoominen ja yhteiskunnallinen staattys. Mutta oonkos se kuitenkhaan niin erilainen ko tilanne meänkielen kohala. Vaikka nuo kuvvaukset tuntuva kololta, niin net samala tuntuvva niin kovin tutuilta. Meänkielen pelastaminen oon pienen aktivistijoukon asia. Muut saattava sympatiseerata eli ei, mutta harva tekee itte mithään. Mennee aatela, ette ekonoomisen aseman parantuminen viimisen 50 vuen aikana oon johtunnu siittä ette kieli oon vaihettu ruottiksi. Mie uskon ette rohki moni itte uskoo niin. Mie kyllä uskon ette ekonoominen staattys olis parantunnu muutenki.

Edwards ei paljon selitä nuita susiaalisia muutoksia joihin kielen vaihettuminen on kytkeytynny. Meänkielen kohala saattaa ainaki hunteerata sitä, että ko 60 vuotta aikaa suvut oli liki täysin meänkieliset, ja ihmisitten päivittäiset yhteyet meni hoitaa meänkielelä. Eli suomeksi, jos niin halvaa sanoa, ko siihen aikhaan ei käytetty sannaa ”meänkieli”. Tänä päivänä meänkielistenki suku on ruottinkielistä ja työpaikala pittää käyttää ruottia. Tämä oon sitä susiaalista muutosta, joka vaikuttaa tänäpänä siihen miten ja missä meänkieltä ylipäänsä mennee käyttää. Tässä asiassa mie piän, ette tuo Edwardsin juttu kielen muutoksesta osana ylheistä susiaalista muutosta, joka tekkee vaikeammaksi kielen vaihettamisen takasi, auttaa käsittämhään meänkielenki tilanetta, vaikka se samala saattaa tuntua kololta ja vaikealta.

Mutta toishaalta, Edwards ei kielikuolemaa käsittelevässä kapittelissa ota framile kaksikielisyyttä ratkasunna. Se ikkäänko näkkee kielikuoleman prusessina, jossa yksi iso kieli tullee yhen pienen kielen tilale. Sen aatoksen, ette minuriteettikieli saattais säilyä siinä rinnala, se siuttaa, sannoo ette aktivistit ussein lähtevä siittä ette kieli säilyis kotona, mutta ko sieltä koista häätyy tulla ulos kans. Ikkäänkö se ei näkis tässä kaksikielisyyen mahollisuutta, niin ette kielile oon vähän eri tumäänit missä niitä käytethään.
Kaksikielisyyttä käsitelhään sitten aivan omassa kapittelissa, ja sillon siinä fookys on kahen eli useamman ison kielen hallittemisessa, niinkö engelska ja franska. Edwards näkkee kaksikielisyyen maholliseksi, vaikka net kielet ei välttämättä olekhaan sitten koskhaan yhtä vahvat. Ja yhen kielen oppiminen lissää ei ole misthään poies, ihmisheen mahtuu monta kieltä. Toishaalta Edwards oon varovainen siinä ettei se piä varmana sitä, ette monikielisyys parantais yksilön kykyjä, niinkö oon väitetty. Mutta ei se haitaksikhaan taia olla.

Hannu Töyrylä

 

Kategoriat: Kielestä ja sen tilanteesta, Luento ja essee | Kommentit pois päältä artikkelissa Sosiulinkvistiikkaa

Anttolokii päästethiin mailmale

DSC00437DSC00436DSC00435 Kuvat: Raili Ilola

Tänä päivän mailman ensimäinen meänkielinen kaunokirjalinen anttolokii päästethiin Torniossa Mustaparran päämajassa. Paikanpääle oli tullu runshaasti väkeä, kirjottajia ja metiata. Toista ossaa suunitelhaan syksyksi. Meänkielien anttolokii oon sekä kirja ette Meänmaan avisi 1/2-2015. Myötä oon ammattikirjailioita kuten Maria Perua, Kauko Räyhkä, Ros Liksom, Bengt Pohjanen, Oiva Arvola ja muita. Kirjassa oon monenlaista tekstiä, sannoo Hannu Alatalo, joka oon koonut tekstit. Kirjaa saattaa tilata info@sirillus.se ja kirjakaupoista.

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Anttolokii päästethiin mailmale

Bengt Pohjanen, student 1965

      Kuuntele/Lyssna...

 

Bengt Pohjanen, student 1965 – Tal till studenterna I Haparanda den 4 juni 2015 –

 Kära studenter! Läroverkets klocka…den står där, trött men ståndaktig…den signalerar tillmötesgående, storslagen skepsis och utmaning. Hur länge har den mätt tiden här? Hur länge tänker du stå där i din överlägsenhet och vem har ställt dig där? Kan vi byta plats, du och jag? Vad vet du om sena nätter och trötta morgnar? Vad vet du om tidens tvång, klocka? Med dig skall jag slåss de närmaste fyra åren av mitt liv…”

Så tänker den unge Bengt Pohjanen, student 1965, där står den fortfarande, men den mäter inte längre tiden. Min mössa är gulnad och trasig, den är för liten, men jag vet inte om den krympt eller om min skalle har svällt, av all utbildning.
För 50-60 år sedan var det en enorm översvämning i Tornedalen, en aldrig tidigare skådad flodvåg svepte med en hel generation ungdomar från Mettäperä, Skogslandet, till Haparanda, den eviga ungdomens stad, där den vita mössan lockade. En helt ny fråga, ett helt nytt pronomen, blev det allra viktigaste för oss fyrtiotalister. Vad skall jag bli?
Världen är totalt förändrad. Men klockan och frågan är kvar. Vad skall du bli, student 2015? Innerst inne vet du nog, men är det möjligt? Och är din dröm så annorlunda att den måste döljas, för dig själv och andra?
Jag visste vad jag ville och skulle bli. Innerst inne. Det var en lite annorlunda dröm – för den tiden. Så annorlunda att jag inte ville yppa den för någon, denna min dröm. Jag trodde att jag var annorlunda och därför följde jag inte mitt hjärtas röst.     Jag anar att du också har en dröm, som är svaret på frågan: Vad skall jag bli?    För att inspirera dig, kanske ge dig mod vill jag ge dig, student 2015, ett ord från en student 1965: ”Därför att så många tänker annorlunda, följer jag mitt hjärtas röst.”
Så borde jag ha tänkt. Inte att min dröm var annorlunda, utan att så många andra tänkte annorlunda. Inte att jag var annorlunda, utan att de många andra var det. Då visste jag inte att det är majoriteten som tänker annorlunda, inte minoriteten.
Min dröm för femtio år sedan var att bli yrkesofficer. Den var så stark att jag fortfarande 50 år senare minst en gång per år drömmer att jag är det. Jag blev aldrig det mitt hjärta ville. Jag tänkte nog att min dröm var så annorlunda att jag inte kunde förverkliga den.    Svik inte din dröm för att du inte vill vara annorlunda: tänk tvärtom: Därför att så många tänker annorlunda, följer jag mitt hjärtas röst. Därför att så många är annorlunda går jag min väg.
Och det du drömmer om, det kommer du att bli.    Mina inledande ord om klockan är ett citat ur min roman Tidens tvång, där jag berättar om min gymnasietid här i Haparanda.    I den romanen avslöjar jag också min dröm om vad jag innerst inne ville bli.
En officer vid P5 i Boden hade läst boken och med sina kamrater hade de kommit överens om att den unge Bengts dröm måste bli sann: de beslöt att befordra mig till kapten vid P5. När han ringde och berättade det, fick jag tårar i ögonen. Det du drömmer det skall bli sant. Som du tror, så må det ske dig, står det i den heliga Boken.
Vad förde mig bort från min dröm? En annan dröm! Ett annat pronomen. En annan annorlundhet.    Jag satt en dag på en bänk i Torneå och insåg att mitt naturliga pronomen inte är vad utan vem.
Jag är en gränsmänniska och gränsmänniskans pronomen är personligt. Det började regna. Jag rusade in i porten till Torneå kyrka och skrev en dikt som i dag finns på trettiotalet språk: Jag är född utan språk. Så börjar den, så heter den. JAG. Vem är jag och vem ska jag bli? Vem vill jag bli?
Jag bytte pronomen. Vad skall jag bli? Officer? Men vem är jag i så fall i den rollen, i den uniformen?    Var jag annorlunda för att jag plötsligt inte längre frågade mig vad jag skulle bli utan vem jag skulle bli? Då tyckte jag nog det.
Nu vet jag att det var rätt. Därför att så många tänkte annorlunda följde jag mitt hjärtas röst och började söka svaret på min fråga: Vem är jag? Det har jag kunnat göra som författare, poet, dramatiker, litteraturvetare och mycket annat som berett mig ett rum, där jag fått bli Oton Pänktti – Bengt Pohjanen, student 1965.
Därför att så många tänkte annorlunda följde jag mitt hjärtas röst och sökte in på Latinlinjen, helklassisk gren. Vi var bara sex unga som följde vårt hjärtas röst därför att resten, flera hundra kamrater tänkte annorlunda och studerade ”matte och fisik” och sjöng på svenska men vi följde vårt hjärtas röst och sjöng på latin:

Gaudeamus igitur,
iuvenes dum sumus!
Post iucundam iuventutem,
post molestam senectutem
nos habebit humus.

Eviga ungdom, mitt hjärta är ditt, sjöng Evert Taube. Ni är unga, ni förvandlar i dag Haparanda till den eviga ungdomens stad. Även jag får vara med er i dag – jag som är på väg bort – med er som är på väg in i valet av pronomen.
Håll dig nära din ungdom nu. Min ungdom passerade mig på avstånd, idag har den kommit mig nära, tack vare er.    Lycka till! Livet är ert! Det står öppet! Alla vägar är öppna! Horisonterna är alltid öppna – både för tacksamhet och besvikelse.

Bengt Pohjanen Student 1965

 

Kategoriat: På svenska | Kommentit pois päältä artikkelissa Bengt Pohjanen, student 1965

Huomena uusi päivä

Kirjavärteerinki

Lina Stoltz, Imorgon är allt som vanligt, Rabén & Sjögren, 2014/Huomena uusi päivä, Barents Publisher, 2015

 

Lina Stoltz, s. 1974, tepyteerasi nuorena romaanilla, Quenas konung, jota oon käänetty venäjäksi ja suomeksi. Kaks vuotta sen jälkhiin se julkasi lastenkirjan Minna och mirakelmannen, Rabén % Sjögren, 2000. (Meänkielelä: Minna ja noita). Kirja oon käänetty kans suomeksi ja venäjäksi. Hään oon kirjottannu Kalavelan tarinoita kaikenikäsille ja muita lastenkirjoja pienokaisile.
Uusi romaani ”Imorgon är allt som vanligt” (Huomena uusi päivä, meänkielele kääntäny Bengt Pohjanen) oon kertomus aivan tavalisesta perheestä, jossa oon aika tavalinen ongelma: yks perheen jäsenistä – tässä taphauksessa mamma – oon alkkoholisti. Päähenkilö ei kuiten ole mamma ko myötäriippuvainen pieni Lilian, jolla oon vanheempi veli Tintin, taiteilija, ja sisko Tanja, joka oon päntissä myötä.

Tintinillä oon näyttely, värnisaasi. Siskot ja mamma menevä sinne. Varsin alussa Lilianin myötäriippuvaisuus ilmenee mahottoman hienosti ja salasesti. Lilian hoitaa oikean mukin mammalensa, killaa sitä. Mamma tykkää, ette se oon vähän liika lämmintä.

Lilian valithaan Luciaksi ja sen ympärille Lina Stoltz kertoo Lilianin toihveet, ilot, murheet, pölöt ja kyynelheet. Sen tuntheet heiluva ilosta surhuun, toivosta pölkhöön: aatela jos mamma tullee sinne päissä.

Lina Stoltz oon kielelisti harvinaisen lahjakas. Tialooki oon arkipäivänen mutta paljastaa koko aijan kuiluja. Kirja oon tarkotettu 9-12 vuotihaile, mutta siinä ei ole kuvitusta syystä, ette se ei passaa. Tämä oon jotaki aivan uutta lastenkirjalisuutta. Se oon toela romaani, samanlainen ko raahvaitten mutta lapsile. Sitä lukkee nuori ja rahvas. Ja kyynelheet nouseva silhmiin monta kertaa lukiessa. Loppu ei ole lapselisen onnelinen. Loppu oon huikea ko se oon niin arkipäivänen, niin uskottava ja samala niin liikuttava. Viimiset repliikit aukasevva lasten valtakunnan kauhneuen kaikessa yksinkertasuuessa. Mille raahvaat ei löyä ratkasua, löytävä lapset keskhenhään viielä sanala.

Romaanissa ei ole yhthään moralismia, oon vain normaali pere, oon iloa ja surua ja ennen kaikkea kipua. Joka tämän lukkee ja sen jälkhiin loukkaa lapsia viinan kans värkkäämällä juhlina häätyy olla kova ja kylmä.

 

L.N.

Kategoriat: Kirjavärteerinkiä | Kommentit pois päältä artikkelissa Huomena uusi päivä

New Writing in a Multi-cultural society Symposium 28-30 oktober 1985 Vitterhetsakademien

 

 

New Writing in a Multi-cultural society Symposium 28-30 oktober 1985 Vitterhetsakademien

Bengt Pohjanen

The dilemma of Vilhelm Ekelund’s aphorism: shall I write a villagemessage or shall I write blood? Is presumably well-known to many authors, especially to us who come from a multi-cultural society. In my culture there was almost no writing at all because of the multi-cultural society. We had no language that we could use for writing.

In my day-book I find this aphorism as a marginal note several times since I began keeping day-book twenty years ago. I have no question-mark after the aphorism. I have probably written it as a reminder for myself about the aim for my writing: not village-message, but blood! I was trying to find a writing without a language, because my first language didn’t exist as a written language. We had stories but no written language.

From the beginning I was conscious of the great problems: First, the problem of a man from my village. He had to bear witness in a court to a fight. He began speaking his own language, the Finnish dialect of Torne valley. The judge interrupted him at once. The man had to speak Swedish. “No”, the man said, “it has happened in Finnish, it must be reproduced in Finnish.”

The language in Tornedalen (east-northern part of Sweden) is different from the Finnish in Finland. I was born on the Swedish side of the boarder, the river of Torne. In recent times the people on the Finnish side of the river has more and more been assimilated with the society in Finland; the Swedes with the society in Sweden. In the 1930th the Finnish names of the villages were made Swedish. Many changed their family names. And we were not allowed to speak Finnish in school[1]. We had Finnish family names and Swedish Christian names. In my first Och fiskarna svarar Guds frid (And the fishes/fishermen answer God’s peace), Norstedts, 1979, the main character Kurt-Göran, a deputy head-master, has changed his name from Polonen to Polemalm.

The consequence of this development after the war between Russia and Sweden in 1808-1809 is that there now is a real boarder between the people on the both sides of the river Torneälv, the river that “unites two fraternity nations more than it separates”, to quote the “national anthem” of Tornedalen. The boarder between Sweden and Russia from 1809 separated families and homesteads. Tornedalen on both sides of the river had for hundreds of years been a unitary cultural area with the language in common until modern time.

The Finnish dialect on the Swedish side is disappearing, because it hasn’t been accepted as a language, neither in Sweden nor in Finland. The Finnish people now talk Finnish, and the Swedes Swedish or Swinnish. This Swinnish is no more a dialect, but of political and cultural reasons the language of Tornedalen in Sweden. If a language is a dialect or a language in its own, is not a scientific question, but a political. Is Swedish a German dialect, is it a Norwegian dialect? We all know that English is a Norwegian dialect.

There are very few authors from Tornedalen. Why? Our own language has never been a written language. And the language that lies near it, Finnish, has never been our language. The Swedish language we have learnt in school, and it has become the first language for the most of us. But is has not been the language of heart. People, who didn’t go to highschools, never learnt Swedish so well that they could write artistic texts. (The first novel in Swinnish, meänkieli, is just now in press; it is a short novel Lyykeri (a German pistol), written by me.

An other important reason for the absence of authors in Tornedalen is also the religious conditions. In my novel Ropandes röst (Shouting man’s voice), Norstedts, 1981, I have tried to create a picture of Lars Levi Laestadius, a pietist, who lived and worked in the North of Sweden in the 19th, and his movement, which has moulded the people in Tornedalen to ascetics. In such cultural conditions and circumstances literature has small chances to grow. Add to this a very rigid form of communism from Moscow.

The language is the most important expression for identity. Nut a human being in such a situation: between two languages, two cultures, two ideologues, deprived of their own languages, in short, brainwashed, loose their identity, their own history.

Jaroslaw Seifert says in his Nobel lecture that the reason for the great interest in poetry in Czecho-Slovakia was the political development. For the people, who had lost their delegates in times of sufferings, the language had become the most important expression for national identity. Tornedalen had no language, or we didn’t know that we had, because we had lost our identity.

In my novel, Och fiskarna svarar Guds frid (And the fishes/fishermen answer God’s peace), Norstedts, 1979, the implicit author puts an electronic apparatus in headmaster Polemalms brain. This headmaster is born in Tornedalen. He has bought a Swedish family name and consequently everything has gone well for him. But his mind is in chaos, he has no identity. He could be everything and nothing, he is able to play any roles very well. Even the structure of this book is in harmony with the implicit author and the main character.

The headmaster drinks alone for two or three days, he writes short stories, which content pieces of himself, because he doesn’t know whom he will meet if he meets himself. He is a communist, and he is a religious man, he is teetotaler and he drinks, he wants to be an author but feels guilty for creating, he knows that it is the highest form of sin, he creates as God from nothing, he is a god. He has no language, but in some way he is able to speak so that a listener believes in what he says.

He knows that he has to throw himself naked in the battle of life, as King Lear. He has to loose everything to win it. That is his paradox. He reads a preach by Laestadius in Finnish, and he falls under a table, he dies. Of course symbolically. And he decides that he now has to wash up.

Well, The Head-Master Polemalm plays a game with the language. Therefore he writes. His writing is is practicing Sapir/Whorf-hypothesis. Finnish and Swedish are structurally very different languages. When you talk these two languages, you experience the reality in two different ways, you live in two different worlds. It is in some kind a schizophrenic situation, but he is not ill, he is an author, an artist. He uses these experiences to investigate the existence. He understands that there isn’t one truth, the paradoxes are the truth, everything depends on your point of view.

As this novel is written by Polemalm, the implicit author just puts the electronic in his brain, but he could also be seen as an author in that stage of his development as an author. He isn’t yet conscience of that his playing games with the languages gives him his individuality as author.  Why not?

But now back to the problem of the man in court. One day, two years ago, when I was writing a novel, Singer’s demons came in my typewriter. It began suddenly writing double F, I stopped working with the novel, and I remembered that I had written in Swinnish a story about perjurers. Like Polemalm I started playing a game with some sentences and lines. I asked as Polemalm: What is it in Swedish. And I wrote the novel, Kasaland. The demons disappeared, and the angels began helping me. So this dilemma saved me, I hope, from village message, and I had found a language for that subject. The damnation had become a blessing.

Maybe, the man in court was right. The fight has happened in Finnish, it must be reproduced in Finnish. But a court is a very serious place, the authorship plays games, in my opinion. Or as Heinrich Böll puts it: not even the humor is a class privilege, but a hiding place for the resistance.

Second: not only the language is a problem for an author in such a multi-cultural society as Tornedalen. You write in Swedish about things that are unknown for many critics too. Unknown, although the society in Tornedalen is a part of Sweden, and has been in hundreds of years. Some critics spend money and time on understanding an author from corresponding cultures far away from Sweden, but know nothing about very old minorities in their own country. Some times I have a feeling of the question in the Holy Scripture: does it come any good from Nazareth?

As an author I first felt like Jacob, I was escaping, I thought that every author has to live in Stockholm, first, and then move to Copenhagen, and from there to Paris and into the history of the Emperor Charles the Great[2]. However, when writing my dissertation about the Finnish modernist Antti Hyry, I understood that Hyry was right: he had travelled from the northern part of Finland to Helsinki, and he saw that the buildings in Helsinki too were turned up. I realized like the escaping Jacob; this is a Holy place, I didn’t know.

The most important point is not the language, the subject. Before writing my novel Kasaland, I was interested in Xenofon, an ancient journalist, horseman and army leader. I discovered that the grandfather in Kasaland was very like Xenofon. He just lived in another society, another time. Realizing such a thing you try to write blood. I think so.

When I realized that I had to write about my own society as it was, or is, I began telling stories about Tornedalen as the many good story-tellers had told med. They never said: once upon a time… They just started telling about perjurers, ghosts, common people, magicians and murderers, wars and religious experiences as if it really was happening just now. Time and space are not important, but the story. And who said what, like in sagas of Iceland.

I write in Swedish. Why? Because it is natural for me to write in Swedish. When I now publish my first novel in Swinnish, it’s also playing a game. Swedish is now my first language, and I want to write for the Swedes.

But it is a kind of humor, that the few texts, some poems, that I have written in Swinnish (they are not even printed), have been translated in Poland by some translator to five or six languages.

About the identity I now know: I am not a Swede, I am not a Finnish; I don’t care what I am.

I want to write, because it is an attitude to reality and an attitude which for me is playing games with the language.

 

 

[1] This because of e pedagogical idea from USA, that it was best for the children to use just one language.

[2] Maybe I was quite right.

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa New Writing in a Multi-cultural society Symposium 28-30 oktober 1985 Vitterhetsakademien

Minority and identity in Torne Valley

This essay is a revised version of a presentation held originally in meänkieli, on the Meänkieli Literature Day (Hilja Byström Day), 18th April 2013.

The question of who can be considered to belong to the minority in Torne Valley has been much debated recently. In particular, the critical issue seems to be whether language can be regarded as the determining factor that defines the minority in Torne Valley. My intention in this informal presentation is to shed light on some conceptual problems related to the debate, and to propose ways to approach the minority question more objectively and using more exact concepts.

Traditionally, people in Torne Valley have spoken a language, closely related to Finnish, which is today known as meänkieli. During the recent decades, however, new generations have no longer learned this language. It has been regarded as useless; children have been brought up as Swedish speakers, as this was believed to offer them better opportunities in life. Today, there are still a significant number of meänkieli speakers, and thus the language is not considered to be in danger, but the speakers are predominantly older people. This means that the language is slowly dying –not immediately, but unless the trend is changed, quite certainly. Today’s parents in Torne Valley are mostly native Swedish speakers; making it even more difficult for the children to grow up as meänkieli speakers.

On the other hand, the status of meänkieli today is good. Tornedalingar are an acknowledged minority in Sweden, and meänkieli is one of the official national minority languages. This does not, however, automatically contribute to the survival of the language in practice. Besides this official position, there exist opinions that meänkieli is worthless and deserves to disappear. Apart from this, a new phenomenon has arisen: young adults are protesting that they feel excluded from the minority, if the minority is based on language. These are people that identify themselves with Torne Valley, and feel offended at their identity somehow being rejected for the reason that they don’t speak meänkieli. When the debate moves to this level, and touches the identity and the feelings of individuals, it becomes difficult to see the larger context, and to maintain a debate based on a common set of concepts and definitions.

The concepts that are central to such a debate are minority and identity. Everyone has an identity, which is partly individual, partly social and collective. A human being feels that she belongs to something, and this belonging is a part of her identity. When someone feels belonging to Torne Valley, this constitutes an undeniable part of her identity. But if she simultaneously experiences that her identity is questioned as she is being excluded from the minority, it may indicate that there is a confusion between the  concepts of identity and minority. 

Let us first consider the concept of a minority. I will not attempt to present a definitive definition, but rather a set of tools to allow us to better approach the issues at hand.

Firstly, I proceed from regarding minority as primarily a group. This may sound self-evident, but we should note that it then follows that the primary question is ”why does the minority, in the collective sense, exist and survive” and questions like ”does this individual belong to the minority” become secondary.

Secondly, I am not talking about a mathematical, statistical minority, but rather about a group which is somehow in a weaker position than the majority. The minority shares some characteristics, which separate it from the majority. In traditional minorities these special characteristics have been self-evident to all. Minorities have often been discriminated, and this would not have been possible if one could not differentiate between the minority and the majority. In neutral terms, some factors which define the minority, and which in themselves are positive or neutral, have separated the minority from the majority and formed the basis for discrimination.

A factor on which the minority is based can be linguistic, religious or ethnic. The existence of a linguistic factor, whenever present, is obvious. When a group speaks its own language, this clearly and evidently defines it as a group separate from others. Furthermore, language is not merely a set consisting of words and grammar, it also carries  with it a specific way of thinking. Religion, likewise, is a clear and obvious factor, operative on several levels: in the outward signs of religious practice but also in the inward ways how people make sense of the world around them. We start to discern, how these factors that define a minority include both an external dimension, easily visible to outsiders, and an internal dimension related to how people experience and and understand the world.

Then there are the ethnic factors. Ethnicity is a socially defined category, and members of an ethnic group may be united by e.g. common ancestry, means of livelihood, ways of life, external appearance, food, dress, tradition, symbols, history, language or dialect, or religion. Apart from language and religion, which we have already discussed, most of these factors can be called cultural. Now, when a group has only such cultural factors, can we consider the group a minority? It is normal that geographical areas have a local culture which is characteristic to the area, and there can be a strong local identity attached to this culture, but it does not usually follow that this culture is a minority culture. A local culture implies cultural variation within the majority. To speak of a minority, the group should have some clear and obvious features that differentiate and set it apart from the majority. Furthermore, a minority usually is in need of support to reach an equal position compared to the majority, and in order to preserve its characteric features.

Thus, when dealing with a minority, as opposed to a local culture, we need to consider these factors. Which features constitute the special nature of the minority? How, and to which extent, they separate it from the majority? Do they put the group into a weaker position or subject to discrimination? Is the special nature of the minority, i.e. the features that define this minority, under a threat to disappear, does the group have a will to preserve its special character and does it need help for that?

The people of Torne Valley (tornedalingar) are a minority recognized by the Swedish law, but the law does not specify on which ground. As meänkieli has also been recognized as a minority language, it may be assumed that this minority status was established on linguistic basis. Recently, differing opinions have been raised concerning the question whether language is the decisive factor which makes tornedalingar a minority. This issue divides people: there are those who do not understand what else could there be if not the language, and there are those who feel that their identity is questioned if membership in the minority depends on the language.

I suggest that the issue is best examined along the axis of time. Historically, the people of Torne Valley have without doubt been a minority on the basis of their language. The question then is, how much of a special character remains to define a minority, if the distinct language is no longer there. Are there still enough features to set it apart from the majority, and is the difference based on features strong enough to survive to new generations.

Using this approach, it can be seen that not all factors are equally strong. Language and religion are usually quite strong factors in defining and maintaining a minority. The ethnic factors related to making a livelihood and to a specific way of life are sometimes also quite strong. Most cultural features, if not supported by the stronger factors, are usually relatively weak. They may survive from generation to generation but often merely as features of a local culture. If we think of Värmland, there is not much left of the old Finnish culture there outside museums. In the 1920s, Ernst Lampén, a visitor from Finland, wondered whether the Finnish culture there will survive when the language disappears. Today, we know what happened. Someone suggested to me, that the people in Värmland lacked the will to preserve their culture. But we can also raise the question, whether those people in Torne Valley that are willing to give up the language, really demonstrate a strong will to maintain the minority culture, either. Language, as we have seen, is one of the strongest factors which defines a minority and maintains it. Shouldn’t the special nature of a minority be viewed as consisting of pillars supporting it. What happens if the strongest pillar is removed? Is it valid to think that we can dismiss the language, and hope that what remains will still be strong enough to live on. Giving up elements of the minority culture is, after all, an indication of a process of assimilation. Does it not follow, then, that without the support from the language, the next generation will receive a weaker heritage, and thus be prone to dismiss even further elements of their heritage. It seems that this is what has happened in Värmland and elsewhere, where the old minority culture lives on only in museums.

To sum up, I proceed from examining minority as a group with a strong special character, which both separates it from the majority and unites it internally. Dismissing major features of the minority’s special nature implies a process of assimilation through which the distinctness of the minority is lost. Then, without this distinctness, there is no minority.

Next, I will return to the problem that people have experienced discrimination by being excluded from the minority for not speaking the language. Firstly, everyone has the right to her own identity, which also includes her own cultural heritage. In saying this, I differentiate between the identity in Torne Valley and the minority in Torne Valley. It is possible to have a tornedalian identity while displaying the characteristics of the Swedish majority culture, but belonging to both a minority and the majority at the same time is a contradiction in terms.

Furthermore, with regard to the minority, I see it more fruitful to consider how each individual contributes to the special character of the minority and its survival, rather than whether she belongs to the minority or not. The relevant question is whether the minority survives, rather than whether a specific individual has the honor to belong to the last generation of this minority.

I have seen someone surprised and annoyed at finding out that he might not belong to the minority in Torne Valley. He further reasoned that it would be funny if his children would learn meänkieli at school. Then, his children would belong to the minority, while he would not. It would be as if the minority jumped over him to the next generation. This paradox results from placing the emphasis on individuals rather than on the group where it properly belongs. Furthermore, the scenario is purely hypothetical. There are no schools in Torne Valley where children would learn to speak meänkieli. Still, it appears typical of the younger generation to assume that someone else will take care of transferring the language to a new generation. That is an illusion; learning a native language must start at home. And if this person would, even if he does not speak meänkieli himself, start taking action that his children would become meänkieli speakers, then he would make a real, substantial contribution to the survival of the minority. And this is what matters. It is not important whether this or that person belongs to the minority. What matters is what is being done to preserve the minority as defined by its special character.   

Hannu Töyrylä  (2013) 

Kategoriat: In English, Luento ja essee | Kommentit pois päältä artikkelissa Minority and identity in Torne Valley

MINURITEETTI JA ITENTITEETTI TORNIOLAAKSOSSA

Företraaki, esitetty Meänmaan kirjallisuuen päivälä, Mataringissa 18.4.2013

Kysymys siittä, kuas kuuluu minuriteethiin ja olletikki, ette oonkos se kiini kielen ossaamisesta, oon ollu paljon framila viimisen vuen aikana Torniolaaksossa. Mie olen osallistunnu keskusteluihin, paljolti netissä, julkisesti ja privaatisti. Nyt meinaan esitellä joitaki käsitteellisiä prupleemia jokka liittyvä tähhään kysymyksheen, ja ehottaa konsteja kunka käsitellä minuriteettikysymystä täsmällisemmin ja opjektiivisemmin.

Niinko tiiämmä, Torniolaaksossa oon vanhasthaan puhuttu kieltä, jota nyt sanothaan meänkieleksi. Viimisten vuosikymmenitten aikana kehitys oon johtannu siihen, että uuet sukupolvet eivät ole ennää oppinheet kieltä. Kieli oon koettu hyö’yttömäksi, ja lapset oon opetettu ruottinkielisiksi koska näin oon uskottu heän saavan pareman elämän. Kielelä oon vielä paljon puhujia, siksi kielen ei käsitetä olevan vaarassa, mutta puhujat oon liki päänäns vanhempaa väkeä. Se meinaa ette kieli kuolee poies, ei hetin, mutta varmasti. Tämän päivän kläpitten vanhemat oon itte ruottinkieliset, kunkas heän kläpit oppis meänkielen?

Tänäpänä, toishaalta, meänkielen staattys oon hyvä. Torniolaaksolaiset oon tunnustettu kansalisenna minuriteettinna, ja meänkieli oon yks viiestä viralisesta minuriteettikielestä.  Muuta se oon kuitenki toinen juttu, ette mitä tämä meinaa ja saattaakos se eesvaikuttaa kielen säilymisheen. Viralisen staattyksen rinnala oon eelheen paljon käsitystä, ette meänkieli oon vaila arvoa ja joutaaki kuola poies. Mutta uusi ilmiö oon, ko nuoret aikuset prutesteeraava, ette het jäävä ulkopuolisiksi ko minuriteetti määritelhään kielen jälkhiin. Ihmiset jokka kokeva olevansa torniolaaksolaisia, pitävä ette heän itentiteetti kiellethään jos het ei kielen ossaamattomuuen tähen kuulukhaan minuriteethiin. Ko keskustelu liikkuu tällä tasola, yksittäisten ihmisten itentiteetin ja tunteitten alueela, oon herkistä asioista kysymys. Sillon oon vaikea nähhä isompia kokonaisuuksia ja tarkastella käsitteitten merkityksiä ylheisesti. Ylipäätänsä, ko menhään ihmisitten tunteitten alueele, oon vaikea käyä keskustelua, ko keskustelu onnistuakseen tarvittee yhtheisen käsitteistön jotta mennee käsittää mitä toinen sannoo.

Keskeisiä tässä oon käsitheet minuriteetti ja itentiteetti. Jokhaisella oon itentiteetti, ja itentiteetti oon osin pärsuunakohtanen, osin susiaalinen eli yhtheinen. Ihminen tuntee kuuluvansa johonki, ja se oon osa hänen itentiteettiä. Ko ihminen kokkee kuuluvansa Torniolaakshoon, se oon ilman muuta osa hänen itentiteettiä. Mutta ko joku nyt kokkee, ette kielen tähen hän jääpi minuriteetin ulkopuolele, niin menneekös siinä sekasin itentiteetti ja minuriteetti. Ihminen kokkee ette hänen itentiteettiä oon loukattu, ko hänen jätethään minuriteetin ulkopuolele.

Nyt häätyy hetken hunteerata mitä minuriteetti oon. Minun tarkotus ei ole esittää määritelmää, vain ikkäänko työneuvoja, joitten avula minuriteettikysymystä mennee tarkastella selvemmin. Ensimäisennä mie lähen siittä ette minuriteetti oon nähtävä primääristi ryhmänä. Tämä saattaa kuulottaa ittesthäänselvältä. Tämä tarkottaa kuitenki myös sitä, ette tärkeä kysymys oon se, miksi minuriteetti oon olemassa ja mikä säilyttää se nolemassa, ja semmoset kysymykset ette kuas kuuluu minuriteethiin oon sekundäärisiä.

Met emmä myöskhään puhu nyt matemaattisesta vähemistöstä. Superrikhaat oon varmasti vähemistö tilastollisessa mielessä, mutta ko met puhuma minuriteetista, met puhuma enemänkin ryhmästä, joka oon heikomassa asemassa ko valtaväestö, siksi ko het eroava valtaväestöstä. Heät tekkee minuriteetiksi jokin erityisluonne, joka erottaa heät valtaväestöstä. Perinteisissä minuriteeteissa tämä erityisluonne oon ollu kaikile ilmeinen. Minuriteetteja oon syrjitty, ja syrjiminen olis mahotonta jos ei mene erottaa minuriteettia valtaväestöstä. Minuriteetin erityisluonne, joka ittessään oon ollu neytraali eli pusitiivinen asia, oon erottannu heät muista ja noussut syrjinnän syyksi.

Minuriteetin erityisluonne saattaa olla kielellinen, uskonnollinen eli eetninen. Kielellinen erityisluonne oon ilmeinen. Ko ihmisryhmä puhhuu ommaa kieltä, se muo’ostaa oman ryhmän ja eroaa muuta kieltä puhuvista. Eikä kieli ei ole vain sanoja, se sisältää myös sille ryhmälle ominaisen tavan aatela. Suomessa keskustelhaan, ruottissa samtaalathaan, yhesäpuhuthaan. Keskustelu tullee sanasta keskus, puhumisen keskelä oon se asia mistä keskustelhaan. Uskonto oon kans hyvin selkeä tekiä joka pellaa monela eri tasola, uskonnonharjotuksen ja tapojen ulkosina merkkeinä mutta kans ihmisten tavassa hahmottaa ja käsittää mailmaa. Met näemä tässä kunka näissä tekiöissä oon sekä ulkonen olemus, jonka vieras näkkee varsin, ja sisänen olemus, joka vaikuttaa siihen kunka ihminen mailman kokkee ja käsittää.

Sitten oon vielä eetninen erityisluonne. Eetnisyys oon susiaalisesti määräytyvä katekurii, ja eetnisen ryhmän jäseniä yhistää esimerkiksi elintavat, ulkonäkö, ruoka, pukeutuminen, perinne, histuuria, kieli eli murre, uskonto, sympoolit ja tratisuunit. Eetnisen ryhmän jäsenilä saattaa olla yhtheinen alkuperä mutta näin ei ole ole pakko olla. Näemmä varsin, ette eetnisyyen määritelmässä oon myötä kieli ja uskonto, jokka jo havattimma selviksi erityispiirtheiksi. Ko siutamma nyt net, jäljele jää piirtheitä jokka mennee sanoa kyltyyrisiksi: ulkonen olemus, tavat, elinkeinot, histuuria ja tratisuunit. Ja tässä tulhaan vaikeale aluheele. Jos ryhmälä oon ainuasthaan näitä kyltyyrisiä piirtheitä, menneekös puhua minuriteetista vain oonkos kysymys tavalisesta paikaliskyltyyristä. Joka seu’ula oon nimittäin sille ominaiset tavat, vaatetus, ruoka, histuuria ja tratisuunit, ja tämmösheen paikaliskyltyyhriin saattaa liittyä hyvinki vahva itentiteetti. Minuriteetin kohala erityisluonne merkittee, ette ero valtaväesthöön oon ilmeinen ja usseimmiten kans ette siihen liittyy syrjinnän riski. Minuriteetti tarvittee tukea, jotta se olisi tasavertanen muun väestön kans ja ette se saattaisi säilyttää sen erityispiirtheet.

Mie näen, ette ko jotaki ryhmää tarkastelhaan nimenomhaan minuriteettina, oon lähättävä näistä tekiöistä. Tarkasteltava mikä oon tämän ryhmän erityisluonne, ja missä määrin ja millä tavhoin se erottaa heät muusta väestöstä. Asettaakos se heät huonomphaan asehmaan ja maholisesti syrjinnän kohtheeksi? Oonkos ryhmän erityisluonne, siis justhaan se mikä tekkee heistä minuriteetin, uhanalasenna, ja halvaakos ryhmä itte säilyttää sen luontheen ja tarvitteekos se siihen tukea.

Torniolaaksolaisten kohala tilane oon, ette laki määrittellee torniolaaksolaiset minuriteetiksi, mutta ei spesifiseeraa millä perusteela. Koska eriksheen oon määritelty meänkieli vähämistökieleksi, mennee olettaa ette torniolaaksolaisten kohala oon aateltu nimenomhaan kieltä perustheena. Viimi aikoina oon kuitenki essiintynny erimielisyyttä siittä, oonkos kieli ratkaseva tekiä torniolaaksolaisen minuriteetin määrittäjännä. Tämä kysymys jakkaa ihmiset: toiset eivät käsitä mikäs heistä tekis minuriteetin ellei kieli, toiset kokevat ette heän itentiteettihään loukathaan jos minuriteethiin kuuluminen oon kielestä kiinni.

Asiaa mennee piiain parhaiten tarkastella aikaperspektiivissä. Histuriallisesti torniolaaksolaiset oon selvä minuriteetti. Kysymys oonki, paljonko erityisluonnetta jää jälele jos kieli jätethään poies. Piisaakos sitä eelheen tekehmään oleellisen eron valtaväesthöön ja oonkos se tarpheeksi voimakas kestähmään jeneratsuunilta toisele. Tältä pohjalta mennee nähhä, ette kaikki erityispiirtheet eivät ole yhtä voimakkaita. Kieli ja uskonto oon vahvoja ominaispiirtheitä. Eetnisistä tekiöistä jokkut elintapoihin ja elinkeinoihin liittyvä tekiät oon kans melko vahvoja. Usseimmat kyltyyriset tekiät oon aika heikot, net kyllä saattava säilyä mutta oova käytännössä vain kryyviä paikallisessa kyltyyrissä. Jos met kattomma Värmlantia, niin vanhaasta suomalaisuuesta ei ole jälelä ko joku hembygdsgård. 1920-luvula Ernst Lampen maino, ette menneeköhään sen kultuurin säilyttää, ko kieli kohta katoaa. Nyt met tiiämmä kunka oon käyny. Mulle oon sanottu ette net ei piiain haluhneet säilyttää ommaa kultuuria. Siihen mennee sanoa takasi, ette oonkos sitä halua torniolaaksolaisila tänä päivänä, jos meinathaan ette kieli saapi kuolla kohan kultuuri säilyy. Eikös se minuriteetin erityisluonne hääy nähhä aartheina, eli sillan tolppina, joista issoimmat oon net ko vahvemmasti kantava minuriteettiä etheenkäsin. Kunkas mennee aatela, ette mie nyt heitän tuon kielen, mutta kyllä se muu jaksaa ellää. Tullee seuraava jeneratsuuni, jolla oon jo perintönnä heikompi erityisluonne, miksis se ei heittäisi poies vielä lissää. Näin se prukaa mennä, niin soon menny Värmlannissaki.

Tässä minun tarkastelumallissa mie siis lähen siittä, ette minuriteettia oon tarkasteltava ryhmänä, jolla oon erityisluonne, joka sekä erottaa sen muista ette yhistää sen sisäsesti. Nyt lopuksi mie pallaan niihin prupleemhiin, ko ihmiset oon kokehneet ette heitä syrjithään ko eivät saa olla minuriteettiä ko eivät ossaa kieltä. Ensimäinen vastaus minula oon, ette jokhaisela oon oikeus omhaan itentiteethiin, ja siihen ilman muuta kuuluu oma kulttuuriperintö. Mie tehen siis eron torniolaaksolaisen kultturiperinnön ja minuriteetin välile. Minuriteetinki kohala mie mieluummin tarkastelen sitä, kunka yksilön toiminta tukkee minuriteetin erityisluonnetta ja säilymistä, ko ette kuuluukos hään minuriteethiin eli ei. Oon oleellisempaa, säilyykös minuriteetti, ko ette saapikos joku kunnian kuulua minuriteetin viimisheen jenerasuuhnin.

Yksi kulttuuripärsuuna maino netissä, kunka hään oli yllättynny ettei hään kuulukhaan siihen minuriteethiin jonka etheen hään teki töitä. Oon torniolaaksolaista, meänkielistä sukua mutta itte ei ossaa kieltä. Hään hunteerasi vielä, ette olis se villiä, ko hänen kläpit oppis koulussa meänkieltä, ja sais olla myötä minuriteetissa, mutta ei hään. Minuriteetti ikkäänko hyppäis hänen ylitte. Tähhään mennee ensiksi sanua, ette aatos oon rohki hypoteettinen. Missäs oon se koulu, joka antaa tänäpänä Torniolaakson kläpeile meänkielen. Aika ylheisesti nämät nuoremmat tuntuva aattelevan, ette joku muu hoitaa kielen säilymisen. Se vain oon harhakuva. Kielen välittäminen lapsile vaatii paljon työtä kaikilta. Ja jos tämä pärsuuna itte aktiivisesti alkais toimia niin ette hänen kläpit oppis meänkielen, niin sillonhaan hään eesauttas minuriteetin säilymistä toelisella, vahvala tavala. Tässä tulema siihen mikä oon se oikea kysymys ja huoli: ei se ette kuuluukos se eli se minuriteethiin. Vain se ette mitä minuriteetin etheen tehhään, ette sen erityisluonne säilyy ja ellää.

Hannu Töyrylä

Kategoriat: Luento ja essee | Kommentit pois päältä artikkelissa MINURITEETTI JA ITENTITEETTI TORNIOLAAKSOSSA

Hyttynen kaataa hirven

Hyttynenki kaataa hirven jos karhuu sitä auttaa!
Knott kan också fälla en älg om björnen hjälper till!

Bengt Pohjanen 19.5.2015

 

Kategoriat: Viikon sääkelsi | 3 kommenttia