Kexin tiuku

Hilja Byströmin päivä 2017

 Kuva: Kirsti Johansson

18. huhtikuuta kokoonnuttiin seminaariin juhlistamaan Hilja Byströmin päivää Pohjoiskalotin kulttuuri- ja tutkimuskeskuksessa Matarengissä. Hilja oli ensimmäinen tornionlaaksolainen romaanikirjailija. Hän kuvasi elämää tornionlaaksolaisessa 1930-40-luvun kylässä. Hiljan kieli oli rikasta ja lyyristä, sielu ja kärsimys olivat siinä mukana, kertoi Bengt Pohjanen. Kuulimme Bengtin eläytyen lukevan näytteen Hilja Byströmin kirjasta ”Ett år i Järvi” (1932).

Seminaarissa otettiin esille m.m. se seikka, että on suuri tarve tornionlaaksolaisista kääntäjistä. Halutaan klassista ja muutakin kirjallisuutta meänkielelle. Shakespearen sonettejakin voi kääntää meänkielelle. Ellei kaikkia sanoja vielä ole meänkielessä, johdetaan uusia eli neologismeja.

 Kuva: Kirsti Johansson

Seminaarissa esitettiin Meänmaa 1-2017 numeroa.

Meänkielen kirjakielen standardisoinnissa on vielä paljon tehtävää. Kirjakieli muuttuu niin kuin puhuttu kielikin. On tärkeää saada normit yhteiseen kirjoitettuun meänkieleen. Meänkielessä on murteita, niin kuin kaikissa kielissä, mutta olisi tärkeää löytää yhteiset normit, joita sovelletaan kirjoittamisessa. Bengt otti esille muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten kielitieteellisesti voidaan kehittää meänkielen ortografiaa.

 Kuva: Kirsti Johansson

Keskusteltiin Meänkielen Kirjailijayhdistyksen perustamisesta. Eräs nouseva tähti meänkielen kirjallisuuden taivaalla on Anneli Junes. Hän kertoi meänkielisestä työn alla olevasta kirjastaan, joka valaisee hänen sukunsa menneisyyttä ja on jo viittä vaille valmis. Matti Junes on hänen meänkielen assistenttinsa.

Bengt kertoi, että on valmisteilla Euroopan kirjallisuuden kaanoni. Meän kieltä kohtaan on kiinnostusta maailmalla, mutta eipä juuri Ruotsissa.

Tämän vuoden tulevista tapahtumista mainittiin Meänmaan lipun päivä 15. heinäkuuta, jolloin Luulajan hiippakunnan piispa Hans Stiglund on mukana flakupäivän vietossa Matarengissä. Silloin julkaistaan kaikki neljä evankeliumia, jotka on käännetty ha meänkielelle. Samalla on myös Meänmaan lipun 10-vuotisjuhla.

3. päivä lokakuuta tulee kielisukulaisia Vepsästä esiintymään Pajalaan. Samalla vietetään ensimmäisen meänkielisen näytelmaän, Kuutot, 30-vuotisjuhlaa.

Uumajan yliopiston meänkielen opettaja Anders Emanuelsson toivotti meidät tervetulleiksi Uumajan yliopistoon, missä pidetään meänkielen konferenssi syyskuussa 2017.

Kannattaa tässä yhteydessä mainita myös Pohjoiskalotin kulttuuri- ja tutkimuskeskuksen interiööri, jota koristaa kymmenkunta kaunista kirstua ja muita vanhoja esineitä.

 Kuva: Kirsti Johansson

 Kuva Kirsti Johansson

2017-04-19 Kirsti Johansson

Shakespearen sonetti 127

Ei mustaa ennen pietty kauhniina,
jos sattu etheen, ei ollu näppärää.
Nyt oon musta vaate mitä kauhniinta
ja kauhneus kantaa jalkalapsen häpeää.
Nyt ko kaikin vailinkia petraava
ja komistavva rummaa naamamaalila,
oon kauhneus nímetöntä, katoavaa,
pyhhyys loukathaan kans lärväpraatila.
Rakhaan silmät tummat oon, ko nokea,
ja suruliset siksi vaikka komeat,
ja ruman eessä olhaan sokea
ja luothuun lisäthään nyt hopeaa.

Niin suru freistaa heitä komistaa,
ko ruma nyt oon kolon kaunista.

Meänkielennös: Bengt Pohjanen 28.3.2017

“Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?”

Se oli jäätävä tuulinen päivä marraskuun puolivälissä ko minun värsthiin painajaisuni sai alkunsa. Meilä 4-6 luokkalaisia oli ollu hetelmärasti ko Linda-opettaja kuttu meät tiimale. Ko mie olin tullu sisäle luokkasalhiin mie havattin sen kasuvien ilhmeistä, ette sillä oli jotaki tärkeätä kerrottvana. Meni joku minutti ennenkö tiima saatto alkaa ko melupoika Erkki ei ollu perustannu pirinäkellosta. Ko se viimen tuli tiimale ja oli istunu siinä meni jonku sekunin hiljasuutta vielä ja net tunnuit mulle minutilta. Sitä saatto niinku tuntea jännityksen ilmassa.

Sitte Linda sano: ”Huomena met luistelemma!”
”Hurraa!!!” huusi Jesper P. Sen hurraa-huuto herätti kaikki heän hurmoksesta mihinkä opettajan sanoma oli net saanu, ja niin kaikin aloit huuthaan hurraata puhthaasta ilosta. Ja näin tämä tarina alko.

Mie olin juuri alkanu viiettää luokkaa ja olin epävarma kunka mulle tässä käypi. Mie olin saanu uuen kaverin, jonka nimi oon Jesper P. Se oli keskikasvonen henkilö, musta tukka ja sinivihreät silmät. Se oli vähäsen outo meän ystävyys, Jesperin ja minun. Se pelasia hokkia ja mie potkin palloa. Ja met vihasimma toisten urheilupuolta niin meilä ei ollu paljon mikä meitä yhisti. Ko koulupäivä oli loppunu mie tunsin mielen tyhjyyttä ja kaikki oli harhaa.    Aina pyssimatkasta kotia kello 21.00. saakka, ko mie panin maata mikhään ei ennää tuntunu hauskalta eikä meininkiseltä. Siinä mie makasin ja säälin itteä ko mamma tuli ja sano hyvvää yötä.

Mamma, ennenkö sie menet mie hääyn sanoa sulle jotaki kauheata.”
“Oonkos se ….”, se sano.
”Oon!”
”Valitan. Koska?”
”Huomenaamula, ensimäiselä tiimala.”
”Mitäs met sille tehemä?”
”En tiä. Piiain lähätämmä väärenetyn kuolinpesäilmotuksen?”
”No, en tiä se saattaa olla vähäsen liitoteltua.”
”Olet oikeassa. Oohh, en tiä kunka mie tämän klaaraan!”
”Mie piän, ette oon vain olemassa yks asia ja se oon mennä tiimale ja kestä, sano Karin-mamma.
”Joo, se taitaa olla ainua vaihtoehto”, mie sanoin ja huokasin.

Ko mie heräsin toisena päivänä mie halusin jää’ä maata sänkhyyn ja unohtaa mitä 25. minutin päästä oottaa. Mutta viimen mie paktoin itteni sängystä ja porstasin hamphaat. Mie pakkasin mamman paskettiväskhyyn luistimet ja jälmin ja marsin jäähallile.    Askelheet tulit aina vain raskhaamaksi ja viimen sattu vielä se käsittämätön ette kohtasin Jonssonin-veljekset, jokka kävit sammaa koulua ko mie. Net oon mailmankaikheuen ikävimpiä ja kiusaavimpia ihmisiä. Niinku mie sen koen. Värsthiintä Peter ja Ludvigin kohala ei ollu se ette net oon isoja ja joutavia taikka, ette net painava alas nuorempia oppilahaita ko se, ette net rakastit hokkia. Peter, joka kävi yheksättä, oli Ludvigiä värrempi, ja tämä kävi kaheksatta, mutta yhessä ko net olit net olit kaikhiin ilkeimpiä.

“Mitäs sie nuila kuluhneila, rumila hokkikampheila tehet, potkupallohölmö?” Peter kiusasi.
”Niin, mitäs sie niilä?” Ludvig sano. Se oli poika, jonka IQ oli matala.
”Mie menen vain jäähallile luistelheen”, mie sanoin ujosti.
”Juuri niin, methään luistelemma tänä päivänä koulussa. Oon hauskaa nähä sinua jälä, hahaha”, veljekset nauroit kuorona.

Silloin mie sain kylliksi ja potkasin Peteriä kalsylthaan ja laukoin mitä saatoin. Net ei laukonnheet perhään vain jäit siihen vahtaahmaan ko hölmöt.    Nyt oli vain yks jäätyny vesilantto minun ja jäähallin välilä. Ensin mie hunteerasin pyörtää sen mutta oivalsin, ette se veis liika pitkän aijan ja niin mie hääyin taistela sen läpi. Monen uksivan, vertä, hikeä ja kyyneliä täynä sekunin perästä mie viimen pääsin perile. Jag ko kattelin taappäin sitä mitä olin menny läpi, mie oivalsin, ette se ei sen värtiä ollu.

Nyt mie olin tullu vaatitushuohneesheen, missä jo oli täynä oppilhaita luokilta 4-9. Mie tukin itteni minun nepokan, kaheksanen luokkalaisen Oskarin ja neljänettä luokkaa käyvän Alexanderin välhiin. Minun hokkikampheishiin kuuluit sininen jälmi ja Jesperin vanhaat luistimet, jokka mie olin saanu lainata siltä. Luistimet olit vähäsen liika isot ja mie sain siksi panna paksun tossuparin jalkhaan ja tukkia paperia varphaitten etheen niin ette net passasit paremin. Nyt mie olin valmis. Jälmi ja luistimet olit jalassa ja mie olin juuri lähtemässä jääle ko Linda tuli vaatiteushuohnesheen ja sano, ette suunittelut olit muutetut. Met piimä sensiihaan pelata hokkia. No silloin mie jou’uin panikin valthaan. Mie pölkäsin, ette mie tulisin täysin nollaahmaan itteni taikka vaikka tehä omhaan moohliin moolin. Mulla ko ei ees ollu klyppaa. Mutta silloin mie hoksasin villin hyvän asian.

“Tuletkos kohta, Leo, kaikin oottava sinua”, Linda sano.
“Joo, sekuntti vain!”
”Mutta mitäs sie hommaat?”
“Mie haen vain yhtä kampetta.”
“No hoputa, net halvava alkaa pellaahmaan!”
”No niin, nyt mie olen valmis!”

Mie käänyin Lindaa vasten ja näytin, ette olen valmis. Ensin se näytti ymmärtämättömältä mutta sitte se vain puisti päätä ja viuhto mulle, ette tulla.
Ko mie tulin jääle ja asetuin toisten lasten keskele net vahtasit minua kummastellen. Jokku naurahtit, toiset irvistelit mutta kukhaan ei sanonu mithään, minkä mie piän aika kummana ko mie katton taappäin tuota hetkeä. Mie tunsin itteni aika rauhaliseksi siihen asti, ette kattoin kelloa ja siinä mie hunteerasin ”MUTTA SANO, MIHINKÄS MIE OLEN JOUTUNU?”

Linda tuli jääle ja jarrutti komeasti lapsitokan eessä. Ookei, nyt met jaama kahtheen laakhiin.    “Peter J  ja Ludvig, tet oletta hänen, sen hänen, ja net kaks tuola oikealla. Tet muut menettä vastapään moolin puolele.” Se saatto olla aika puoltava tuomari. Ja kyllä tet arvaatta mihinkä laakhiin mie jou’uin, ei se ollu Jonssonin-veljesten ainakhaan.    Ko oli teekninki ennen ottelua mie hunteerasin minun nerokasta suunittelua ja tunsin itteni aika rauhaliseksi. Peter voitti pykin ja kehenkymmen sekunin jälkhiin Ludvig teki moolin. Toisen teekninkin jälkhiin mie otin toisen minun hoksauksista ja panin sen jääle. Yhtäkkiä Erkki huuahti ette tuo klossi oon ottanu framile oman pykin ja pelasi sillä. Mie pääsin plaanalta poijes ja sain istua penkilä kaks minuttia.

Ko mie menin plaanale met olima häviöllä viis-nolla, mutta kohta peli sais uuen kääntheen. Mie otin jonku piolisen hietaa plakkarista, mikä oli tehny minut paksumaksi ja se oli syy siihen, ette kaikin olit minua vahahneet kummastellen. Mie viskoin hietaa jääle ja kaikin aloit lankeihleen. Siloin met heitimä luistelemasta ja mie tunsin itteni tytyväiseksi. Sen jälkhiin met emmä koskhaan ole luistelheet emmäkä pelahneet hokkia.    Ja niin mie irrotin itteni minun värstiimästä painajaisunesta.

Kirjailia: Leo Forsman

“Vad har jag gett mig in på?”

Det var en kall blåsig dag i mitten av november då min värsta mardröm tog sin början. Vi i 4-6:an hade just haft fruktrast när läraren Linda kallade in oss på lektion. Då jag kom in i klassrummet såg jag på hennes ansiktsuttryck att hon hade något betydelsefullt att berätta. Det tog några minuter innan lektionen startade för att busungen Erik hade struntat i ringklockan. När han äntligen kom in på lektionen och hade satt sig tog det några sekunder av tystnad som kändes som minuter. Man kunde liksom känna spänningen i luften. Sedan sa Linda: “Vi ska åka skridskor imorgon”.

“Hurra!!!” skrek Josef P.    Hans hurra-rop väckte alla i klassen från deras trans som läraren hade försatt alla i under hennes uttalande och alla började skrika och hurra av ren glädje. Och det var så den här historien började. Jag hade just börjat femman och var osäker på hur det skulle gå för mig. Jag hade fått en ny kompis som heter Josef P. Han var en medellång person med svart hår och blågröna ögon. Det var en lite udda vänskap vi hade, jag och Josef. Han spelade hockey och jag spelade fotboll. Och vi hatade varandras sporter så vi hade inte så mycket gemensamt. När skoldagen var slut kände jag mig som tom inombords och allt kändes overkligt.

Ända från bussresan hem till vid kl 21.00 då jag gick och la mig kändes ingenting roligt eller meningsfullt. Då jag låg i sängen och tyckte synd om mig själv kom mamma upp och sa god natt.
“Mamma innan du går måste jag berätta om något förfärligt.”
“Är det….”, sa hon.
”Ja.”
”Jag beklagar. När då?”
”Imorgon bitti, första lektionen.”
”Vad ska vi göra åt det?”
”Jag vet inte. Vi kanske kan skicka in en falsk dödsboanmälan?”
”Jag vet inte, det kanske är lite extremt.”
”Du har rätt. Ahhh, jag vet inte hur jag ska klara det här!”
”Jag tror att det bara finns en sak du kan göra nu och det är att gå på lektionen och härda ut”, sa mamma Karin.
”Ja, det är nog det enda alternativet sa jag och suckade.”

När jag vaknade nästa dag ville jag bara ligga kvar i sängen och glömma bort vad som händer om 25 minuter. Men till slut tvingade jag mig upp ur sängen och borstade tänderna. Jag packade mammas basketväska med skridskor och hjälm och gick mot isladan.

Stegen blev tyngre och tyngre och till slut hände det ofattbara, jag träffade bröderna Jonsson som gick på samma skola som mig. Dom var de drygaste och mest retsamma personerna i hela universum. Enligt mig. Det värsta med Peter och Ludvig var inte att det var de var stora och läskiga eller att dom tyckte om att trycka ner yngre elever utan att de älskade hockey.  Peter som gick i nian var lite värre än Ludvig som gick i åttan men de var allra elakast när de var tillsammans.
“Vad ska du göra med den där slitna, fula hockeyutrustningen, fotbollstönt!?” sa  Peter retsamt.
“Ja, vad ska du med den?” sa Ludvig.
Ludvig var nämligen en pojke med väldigt lågt IQ.
“Jag ska bara gå till isladan och åka skridskor”, sa jag blygt.
“Just det vi ska ju åka skridskor med skolan idag. Det ska bli kul att få se dig på isen Ha, ha, ha” skrattade bröderna i kör.

Då fick jag nog så jag sparkade Peter i kalvsyltan och sprang för brinnande livet. Dom sprang inte efter mig utan stannade bara kvar och fånglodde efter mig.    Nu var det bara en stor frusen vattenpöl mellan mig och isladan. Först funderade jag på att gå runt den men jag kom på att det skulle ta för lång tid så jag var tvungen att kämpa igenom den. Efter många frustrerade sekunder fyllda med blod, svett och tårar kom jag äntligen igenom. Och när jag såg tillbaka på vad jag gått igenom förstod jag att det inte var värt det.
Nu hade jag kommit in i omklädningsrummet där det redan var fullt med elever från åk 4-9. Jag tryckte in mig mellan min kusin Oscar som gick i åttan och Alexander som gick i fyran. I min hockeyutrustning ingick en begagnad blå hjälm och Josefs gamla skridskor som jag fått låna av honom. Skridskorna var lite stora så jag fick ta på mig ett par tjocksockor och sätta papper framme vid tårna så att de passade bättre. Nu var jag klar. Hjälm och skridskor var påtagna och jag skulle precis ge mig ut på isen då Linda kom in i omklädningsrummet och sa att det hade blivit ändrade planer. Vi skulle istället spela hockey. Det var då paniken kom. Jag var rädd att jag skulle göra bort mig totalt eller att jag skulle göra självmål. Jag som inte ens hade någon klubba. Men då kom jag på en superbra idé.

“Kommer du snart Leo alla väntar på dig nu,” sa Linda.
“Ja, vänta en sekund bara!”
”Men vad gör du? Ingenting?”
“Jag letar bara efter en sak.”
“Skynda dom vill ju börja spela!”
”Så där. Nu är jag klar.”

Jag vände mig mot Linda och visade att jag var redo. Först såg hon ganska förbryllad ut men sen skakade hon bara på huvudet vinkade åt mig att komma.   När jag gick ut på isen och ställde mig bland dom andra barnen fick jag många konstiga blickar. Några fnissade lite, andra grimaserade men ingen sa någonting vilket jag tycker var ganska märkligt när jag ser tillbaka på det där ögonblicket. Jag kände mig ganska lugn ända tills jag såg på klockan och då tänkte jag “VAD HAR JAG GETT MIG IN PÅ?”

Linda kom ut på isen och gjorde en elegant bromsning framför hopen med barn. Okej, nu ska vi dela in oss i två stycken lag.
“Peter och Ludvig ni är tillsammans med han, han, hon, han och dom två längst åt höger. Ni andra går till det motsatta målet”, sa läraren Linda.
Hon kunde vara ganska partisk domare Linda. Och ni kan ju gissa vilket lag jag var med i, inte var det bröderna Jonssons lag i alla fall.
Då det var tekning just innan matchen så tänkte jag på min genialiska idé och kände mig faktiskt ganska lugn.  Peter vann pucken och efter 20 sekunder gjorde Ludvig mål. Efter andra tekning tog jag tag i en av mina idéer och satte ut den på isen. Plötsligt ropade Erik till och sa att killen hade tagit fram en egen puck som han spelade med. Jag fick gå av planen och sitta på bänken i två minuter. Då jag fick gå ut på isen låg vi under med fem noll men snart skulle spelet ta en helt ny vändning. Jag tog ut några nävar sand ur fickorna som fått mig att se tjock ut och det var även anledningen till att alla hade tittat så konstigt på mig. Sedan slängde jag ut sanden på isen och alla började ramla. Efter det slutade vi att åka skridskor och jag kände mig nöjd. Sedan dess har vi aldrig åkt skridskor eller spelat hockey.

“Och det var så jag tog mig igenom min värsta mardröm.”

Författare: Leo Forsman

Kuva: Björn Karlsson

Meänkielen Päivä Pajalan kirkkotalola 27 helmikuuta 2017

Kokkous alotethiin kappalheela ”Juuret”, jonka oon Yaiya Siekas komppuneeranu ja jossa hään osalistuu Bengt Kosteniuksen ja Orlando Siekaksen kansa.

Ohjelman muteraatori oli Marita Mattson Barsk.

Bengt Pohjanen alotti seminarian ja huomautti ette Meänmaanföreningin johtokunta oon päättäny ette 27 helmikuuta oon Meänkielen päivä.

Kirkolisia tekstiä meänkielelä

Ritvaelsa Seppälä ilmotti ette yli sata virttä oon jo käänetty meänkiehleen, niinko kirkkokäsikirja, jota pappi seuraa jumalan palveluksissa, tavaliset kirkonmenot, hautajäiset, vihkijäiset, ehtoolisella käymiset ja konfirmašuunit. Näissä töissä, joita Ritvaelsa oon johtanu, oon ollu Bengt Pohjanen, Olle Mukka, Linnea Nylund, Bertil Isaksson ja Bengt Kostenius.

Ramatun kääntäminen meänkielele herätethiin kysymällä Luulajan hiippakunnalta ja Ruottin kirkolta. Luulajan hiippakunnan hallitus päätti joulukuussa 2015 tehjä testin kääntää meänkielele. Pohjasen Pänktti oon jo kääntänyt evankeeljumit, jokka oon kootu kirhjaan ”Evankeeljumit meänkielelä, Tulkaa tekki fölhjyyn, 2000. Työryhmä päätti ette niitä tekstiä ei tarttee muuta ko vain käyä läpi. Siinä tarkastuksessa oli katottava ette se seuraa nykystä meänkieltä, ko Pänktti oon osittain kirjottannu näitä jo monia vuosia sitten. Vielä se pittää seurata tekstiä, joka oon ruottin raamatussa Bibel 2000. Lukioitaki oon. Thyra Lindström oon koonu ryhmän Uppsalassa, joka tarkastaa tekstiä.

Nyt oon Ruottin Kirkko ja Raamattuseura tälle työle tukena.

Sari Oja kerto ette het Mataringin kouluissa ova kääntänheet ”Bibeläventyr” meänkiehleen nimelä ”Jännä raamattureisu”. Nämät ovva hyviä esimerkkiä herättää lapsissa innostusta meänkielele, ko het hoksaava ette: ”Mie hään käsitänki mistä oon kysymys. Mie ossaan meänkieltä.”

Stefan Arto ilmotti ette hään oon valmistamassa kirja meänkielestä, sen taustasta ja tasosta kirkossa ja yhteyskunnassa. Voipi tullu ulos tänävuona.

Meänkieli kirjakielenä

Ritvaelsa pani kysymyksen: Miksis oon tärkeä ette met kehitämmä kirjakielen ja miksis oon tärkeä ette met käytämä meänkieltä kirkoissa?

Kaikin olit sammaa mieltä ette kirjakieli oon villin tärkeä kehittää. Bengt Pohjanen sano ette lingvistit meinaava ette kielen hengessä pysyminen, sen revitaliseeraus ja sen kehitys vaati:

1. Kirjakielen
2. Kramatiikin
3. Sanakirjoja
4. Kielihoultoa/hoitoa

Ko kieli kuole kuole kansa ja kansan hauatut esivanheemat kuoleva vielä kerran. Raili Ilola huomautti ette kansan koko kulttuuri kuole sen matkassa.

Elina Kangas paino pääle ette oon hyvä ette enin osa oon sitä mieltä ette kirjakieli pittää olla (kaikki tässä), mutta vielä oon parempi ko asiasta keskustelhaan. Ritvaelsa Seppälä tykkäsi ette tämä oon joskus herkkä asia. Vaikka keskustelun voittaa, niin voipi kaverin hävittää.

Pänktti Pohjanen puhu kielistä jokka ovva uhattunu. Kieliä oon mailmassa nuin 5000, mutta kieliä kuolee koko ajan siinä merkityksessä ette niitä ei ennää käytetä kirjotuksessa eli puhheessa. Miksis kielet kuoleva? Lingvisti Stephen Wurm puhhuu kieliekolookista. Kasvi menettää elämänvoiman ja kuole pois jos se joutuu semmosheen ympärysthään missä toinen kasvi tullee ja vallittee, ja ottaa yli kokohnaan. Näin käypi kielelekki ko uusi valtakieli tullee sen ympäristhöön. Niin oon käyny meiläki. Meänkieltä oon alettu pithään huonompanna kielenä. Itte puhujatki alkava halveksumhaan ommaa kieltä. Ruottalaiset oon ”hullunfiiniä ihmisiä” ja ”pätrefolkkia” ja ”omaväki” puhhuu kieltä jolla ei ole arvoa. Ko alka puhuhmaan valtakieltä sitä saapi etuja ekonoomisesti, polittilisesti. Se oon parerempi olla ummikko ruottalainen ko kakskielinen. Tästä seuraa:

1. Kieli katoaa eli sen siale tullee sekakieli, joka oon villin yksinkertanen ja köyhä.
2. Uhattu kieli saapi vielä heijoman tilantheen ja piethään vielä vähemän arvokhaalta ko ennen. Sen käyttö jääpi vain oman kielen ja sen kantajien ja kulttuurin pilkaamisheen. Se kelpaa vain vitsien levittämisheen.
3. Suurempi kieli muuttaa alkuperäsen kielen ja sitä tietä kulttuurin. Salasto muttuu, syntaksi ja rakene muttuva. Meänkielessä leviävä svetisismit, meänkieli ruottiksi (Gällaakos tässä vägkorsningissa högerregeli) ja jossaki määrässä suomalaisia piirtheitä.
4. Kieli menettää ominaisuuet, jokka kuuluva kielenkäyttäjän perintheisheen kulttuuhriin. Alethaan matkhiin vallan kieltä ja näkökantaa.

LOVE TORNEDALEN, viehraala kielelä huomatkaa. Se meinaa sitä ette ensin kieli alenethaan, panthaan naurun alaseksi, piethään kolona ja käyttämättömänä, vanhaat arvot murskathaan. Sitten tehjään naamannosto, tatyerinki ja siivostus voimassa olevan iteolookin mukhaan, ja sitten saatethaan LOVE TORNEDALEN.

Mitäs saatta tehjä? Wurmin mukhaan ei valtiokhaan saata säilyttää uhattua kieltä niin kauon ko mainitut vaikutheet oon voimassa. Entäs koulu? Iirlannissa oon koulun avula pietty Iirlannin kieli hengissä keinotekosesti. Iirlantilaisila oon voimakas kansalinen intenttiteetti mutta heän kieli oon tullu enemäksi ko sympooliksi heän itenttiteetile. Se oon luujentannu natšunalismiä mutta ei säilyttänny kieltä. Itenttiteetti ei ole ennää yhteinen kieli mutta Blut und Boden-iteolookissa: veri ja maa, veri ja talo. Villin vaaralista natšunalismi.

Polittilinen alistaminen oon vallale hyvin tärkeä. Valta ja politiikka halvaava siijaa meän päähän. Jos ei muuten niin väkisten. Polittista valtaa häätyy koko ajan kyörätä kallosta kartanolle. Nämät sanat sanottuna Wurmin tutkimuksen perustella.

Pohjanen repeteerasi ette lingvistit oon huolestunheet kielten katomasisesta ja miksi kielen elossapitäminen oon tärkeäteä. Jokanen kieli peilaa aivan omma mailmankuvvaa ja kulttuurikokonaisuutta. Ko kieli kuolee kuolee kansa ja sitä myötä korvaamaton aatosmailma ja mailmankuva. Sillä hetkelä ko meänkieli Tornionlaaksosta oon poijessa, sitä ei koskhaan saa takasi. Se oon mennyttä kalua ikikunpäiväksi. Tornionlaakson kultturi on poijessa. Piiain oon rieskareseptiä ja kunka sauna lämmitethään, mutta kieli, kultturi ja arvomailma, tuhanvuottiset arvot oon kaikki poijessa, eikä niitä koskhaan saa takasi.

Siksi oon lingvistit yhtä mieltä ette kieli tarttee kirjakieltä, kramatiikkaa, sanakirjoja ja kielenhuoltoa.

Kirjakieltä pittää käyttää kirjoissa, lehissä, avisissa ja meilissä ja sms:issä. Pohjasen kramatiikka ”Rätt och Lätt2 oon tullu ulos uuessa painoksessa, ”Meänkielen iso sanakirja” oon valmis a:sta r:hään saakka kolmessa osassa. Vielä pittää s:stä ö:höön valmistaa kahessa osassa. Toinen valtion rahoila kustantava sanakirjaa oon tulossa, mutta ei ole tietoja koska se valmistuu.

Kielenhuoltoa hoitaa Meänmaan kieliraati ja monta asia oon pohtittu. Yks oon suhu-ääni, jota ruottin kielessä kirjotethaan yli kymmenellä eri laila. Met olema sopihneet kieliraatissa ette met kirjotamma sen hattuässälä eli näin: Š, š. Esimerkiksi met kirjotamma šääfferi.

Kieliraati pittää kokkouksen 18 aprilliä (huhtikuusa) Hilja Byströmmin päivänä Mataringissä ja kuuttuu muita eripuolilta, kirkonpuolta, työelämäpuolelta, STR-T:ltä ja teatteripuolelta ette saisima elvyttää vielä kieliraatia. Kieliraatin työ oon kielenhuolto, valvoa sanakirjan kehittymistä, korjata, katto mitä kieltä käytethään, antaa neuvoja, ei määrätä.

Kirjalisuuen työryhmä

Pohjanen ehotti ette perustethaan pieni työryhmä, joka ottas esile miten vahvistaa meänkielen kirjalisuuen asemaa. Miksis ei saa meänkielen kirjalisuus olla ehokhaana pohjolais kirjalisuuen palkinthoon? ”Meän kirjailiat” pitäs piiain erottua Meänmaan liitosta omaksi seuraksi, liitoksi, ja se sais sitten ehottaa meänmaan kirjailijan palkinthoon.

Työryhmään valithiin Marita Mattson Barsk, Raili Ilola ja Bengt Pohjanen. Maija Mella lupasi olla työryhmän valvoja.

Päivä lopethiin näyttelyllä ”Tule sieki Leevi fölhjyyn”, Markuksen evankeeljumia meänkielelä. Tämä oli oiken mahtava ja koskettava näyttely. Näyttelijät olit Anton ja Lisa Hennix Raukola.

Kuva: Björn Karlsson

Bengt Kostenius

Shakespearen sonetti 66

Väsyksissä kaikheen kuttun kuolemaa,
ko lahjakhaana joutuu kerjäähmään,
ja konna nolla niittää kunniaa,
ja rehelistä sölkhään pistethään,
ja ansioitu kiitos syrhjään pukithaan,
ja neitsyn hyve lanthaan sotkethaan,
ja kunnon työstä naahmaan annethaan,
ja tarmokasta krenkut jalat potkiva,
ja hyvän taitheen tyhmät polkeva,
ja hullu määrää yli ossaavan,
ja selvä tottuus sonthaan tallathaan,
ja linhaan hyvvyys, viishaus viskathaan.

Väsyksissä kaikheen kuttuin kuolemaa
vain yksin jäisit, rakas, ilman minua.

Meänkielennös: Bengt Pohjanen

4.3.2017

Luulajan hiippakunta, Meänmaa ja Meänmaan Teatteri järjesti seminaarin ja Markuksen evankeeljumin osotelman Pajalassa 27.2.2017. Seminaarin johtajanna toimi Marita Mattsson Barsk. Hiippakunnan meänkielen sihteeri Ritvaelsa Seppälä ja kirjailia Bengt Pohjanen olit tuottanheet antosan päivän, jona keskustelhiin meänkielestä kirjakielenä, Raamatuntekstien käänöstyöstä. Iltapäivälä oli teemana kunka vahvistaa meänkielisten kirjailioitten asemaa. Päätethiin, ette Marita Mattsson Barsk, Raili Ilola ja Bengt Pohjanen hunteeraava tätä asiata ja antava joitaki aatoksia Hilja Byströmin päivän seminaarissa 18.4.2017.

Osanottajia oli molemin puolin väylää.

Seminariedeltagare i Pajala. Foto: Björn Karlsson

Luleå stift, Meänmaa och Meänmaan Teatteri anordnade ett seminarium på Meänkielidagen den 27.2.2017 i Pajala. Temat var meänkieli som skriftspråk. Seminariet leddes av Marita Matsson Barsk och var producerat av stiftsadjunkten Ritvaelsa Seppälä och författaren Bengt Pohjanen. Ett tema under seminariet var översättningar av Bibeltexter. Ett annat aktuellt ämne var hur man skall stärka de meänkielispråkiga författarnas ställning. Marita Mattsson Barsk, Raili Ilola och Bengt Pohjanen fick i uppdrag att sammanställa tankar inför nästa seminarium, nämligen Hilja Byströmdagen i Övertorneå den 18 april 2017.

Deltagarna kom från hela Meänmaa.

Tule Leevi sieki fölhjyyn

Dagen avslutades med premiär på Tule Leevi sieki fölhjyyn. Anton och Lisa Hennix Raukola framförde Markusevangeliet i Bengt Pohjanens översättning. Stämningen var laddad, föreställningen vacker och uttrycksfull. ”Aldrig sett en så bra förställning”, hördes i publiken. Pjäsen går på turné.

Meänkielenpäivä päätty Tule Leevi fölhjyyn – osotelmala. Anton ja Lisa Hennix Raukola osotit Bengt Pohjasen kääntämän Markuksen evankeeljumin. Tunnelma oli latattua ja joku meinasi, ette hään ei koskhaan aikasemmin ollu nähny niin hyvvää osotelmaa.

Anton och Lisa Raukola framför Markus på meänkieli.
Foto: Björn Karlsson