Epävakaita näkymiä
Galleria Uusi Kipinä, Kenno, 18.9.-6.10.2024
Näyttelyn teoksista
Kuva näytöllä tuntuu taidegrafiikalta, mutta se elää ja muuttuu hitaasti. Kaupunkinäkymät, tutut ja vieraat, sekoittuvat oudosti keskenään, muiden maisemien ja abstraktienkin elementtien kanssa. Muutoksessa on jotakin unenomaista. Katsot maisemaa ja yhtäkkiä ollaankin jossain toisaalla. Mutta hetkinen, tässä on myös nuppi josta voit palata takaisin äskeiseen, tai hypätä jonnekin muualle.
Toisella näytöllä taiteilijan omakuva hakee muotoaan, siinäkin eri asennot, ilmeet ja kuvakulmat sekoittuvat. Välillä kuva on pelkkä läiskä, josta vähitellen kehittyy tunnistettavat, ilmehtivät kasvot.
that open road, 2024 
Kiveä ja lasia, 2024 
Paineessa, 2023
Seinällä on vedoksia, jotka pääosin ovat syntyneet samasta prosessista, nekin puoliksi abstraktia, unen maailmaa.
Lahden näkymät ovat mukana kuvissa. Lahti on synnyinkaupunkini josta muutin pois viisivuotiaana. Kuusikymmenluvun alun Lahdesta on jäänyt mieleeni joukko unenomaisia muistikuvia. Tätä näyttelyä varten kiersin kameran kanssa tutuilla paikoilla saadakseni niitä mukaan epävakaiden näkymieni unimaailmaan.
Elämässäni olen tehnyt monenlaista, tietotekniikasta historiantutkimukseen. Taiteilijaksi lähdin kootakseni yhteen elämäni eri langat. Taiteellinen työni lähtee valokuvista, joista syntyy itse kehittelemieni prosessien avulla jonkinlaisia omia kuvamaailmoja. Kuvaa muuntavat työkaluni teen pääosin itse koodaamalla ohjelmia yhdistellen kuvankäsittelyä ja tekoälyä. Tekoälyn käytössä minulle on oleellista oman materiaalin käsittely ja työstäminen omien ideoiden pohjalta; valmiit tyhjästä kuvaa tekevät automaatit eivät kiinnosta.
Miksi maisemat ovat epävakaita?
Olen työskennellyt sekoavien maisemien kanssa jo muutaman vuoden. Ilmaisu ja tekniikka ovat kehittyneet rinnakkain, vähitellen. Hitaasti muuttuvan kuvan koen omakseni, samaten jotenkin taidegrafiikan oloisen ulkoasun. Aineistona minulla on omat valokuvani; moniin niistä liittyy myös henkilökohtaisia muistoja. Sitten olen kuvannut lisää, myös mustavalkofilmille. Aineistossa on mukana myös vanhempieni ottamia valokuvia.
Kuvataiteilijana koin jo heti alussa, että haluan käsitellä ihmisen kokemusta muutoksen ja pysähdyksen verkossa, epävarman tulevaisuuden edessä, toivoen ja huolta kantaen, koettaen ymmärtää kaikesta edes jotain. En kuitenkaan alkujaan kehitellyt Epävakaita näkymiä tämä mielessäni. Tekniikka ja ilmaisu kehittyivät jotensakin intuitiivisesti kohti jatkuvasti muuttuvaa epästabiilin maailman kuvausta.
Alusta asti minulla on myös ollut pyrkimys kohti pelkistettyä kuvaa, jonnekin esittävän ja abstraktin välimaille. Niinpä Epävakaat näkymät nykymuodossaan käsittää myös pelkistettyä maisemaa, joka ei ole täysin abstraktia vaan samasta valokuva-aineistosta johdettua. Näin kuvavirrassa toisiinsa kietoutuvat sekä todelliset että pelkistetyt maisemat, yhdistyen toisiinsa ja alati muuttuen. Näkymä ole vain epävakaa vaan samalla liikkuu esittävän ja pelkistetyn välillä.
Varhaisten unieni Lahti
Synnyin Lahdessa. Kolme ensimmäistä vuotta asuttiin Tapanilassa, sitten pari vuotta Rautatienkadun ja Kirkkokadun kulmassa korkeassa talossa jonka katolla luki Fazer. Rautatienkatua kuljettiin isän kanssa rautatieasemalle tiistai-iltaisin ostamaan Aku Ankka, lehtikioski oli aseman sisällä kaupunginpuolisten ulko-ovien välissä. Vanha puukirkko oli ihan kodin vieressä, yhdessä muistikuvassa istun ulkona kirkon oven vieressä penkillä sarjakuvaa lukemassa. Opin lukemaan alle nelivuotiaana, olin jonkin aikaa ilmeinen riesa vanhemmilleni pysähtyessäni kaupungilla joka kylttiä tavaamaan. Muistan myös sen hetken kun tajusin osaavani lukea. Otin lehden tuosta hyllystä radion alapuolelta ja tajusin mitä siinä lukee, vaikken ymmärtänyt tekstiä, se kun oli saksaa.
Viimeistä päivää, 2023 
Näkymä kotoamme 1962, kuvannut Kalervo Töyrylä
Pihalla oli keinut, talossa oli kavereita, paras kaveri oli samanikäinen tyttö. Sellainenkin muistikuva on että jonkun isomman pojan kyydissä olisin laskenut potkukelkalla Kirkkokadun jalkakäytävää alas Vesijärvenkadulle päin. Sain syntymäpäivälahjaksi kolmipyöräisen polkupyörän, kauan en ehtinyt sillä ajaa kun se hajosi. Lelukauppa taisi olla heti Rautatienkadun toisella puolella mäen alla. Ihan vastapäinen talo purettiin ja rakennettiin siihen uusi. Sielläkin kävin tekemässä tuttavuutta työmiesten kanssa ja sain heiltä jonkin puisen koristeen, mutta kotona ei tästä tykätty.
Joku mies talossa alkoi pitää pyhäkoulua kotonaan. Totta kai kaikki lapset menivät, kun jotain tapahtui. Istuimme sohvalla kuuntelemassa helvetin kauhuista. Sanoin kaverille jälkikäteen etten usko tuohon. Jotenkin se päätyi tuon miehen korviin, muistan kuinka seisoin pihalla, mies tuli kohti ja sanoi ”sinun käy huonosti kun Jeesus tulee”. Kuvittelin kuinka se tulee Kirkkokatua ylös ja kääntyy meidän pihaan. Olinkin sitten tyytyväinen kun muutimme pois Lahdesta.
Pikkuveli syntyi kun olin neljän, kastettiin siinä puukirkossa ihan kodin vieressä. Jossain vaiheessa minut laitettiin lastentarhaan, Hollolankadulle. Isä oli Etelä-Suomen Sanomissa toimittajana, äiti kotona. Jo Tapanilan aikaan meille hankittiin koira, airedale joka jäi auton alle jo pienenä, siitä tapauksesta äitini on kirjoittanut hellyttävän kuvauksen. Isä halusi kouluttaa palveluskoiran ja niinpä meille hankittiinkin suursnautseri. Hämärä mielikuva on koirankoulutuspaikasta, kentästä jossain harjun päällä. Samaten metsän läpi kulkemisesta, ehkä jo Tapanilan ajalta.
Ennen Lahdesta muuttoa isä kävi autokoulun, muistan kuinka kerran kärtin päästä mukaan autokoulun autoon. Unenomainen mielikuva kuinka ajettiin Oikokatua alas ja jonnekin sinne tunti päättyi. Minulle oli myös avattu tili postisäästöpankkiin, muistan kuinka ennen muuttoa huolehdin pankissa että muistavathan he siirtää rahani Riihimäelle. Ja oliko Starckjohannin näyteikkunassa joulun alla sähköjunanrata?
Radiomastot jäivät toki mieleen. Isä oli aikoinaan käynyt Yhteiskoulua ja kertoi kuinka välitunnilla kuuntelivat urheiluselostuksia lipputangon vaijerista. Kaupungintalon torni näkyi kotona ikkunasta, mutta muistan myös että kävimme asioimassa siellä, Harjukadun puolelta mentiin sisään. Ja kaupungintalon puistossa sain varmaan ensimmäisen jäätelöpuikkoni. Söin varovasti suklaat siitä päältä ja sitten totesin että tuota saippuaa en syö.
Kuinka epävakaiden maisemien virta syntyy?
Käytän siis tekoälyä, mutta omalla tavallani jo vuodesta 2015 alkaen. En todellakaan kirjoita tekoälylle ohjeita millaista kuvaa sen pitää tehdä. Kehittelen kuvaa muuntavia ja käsitteleviä prosesseja, joissa osa työvaiheista perustuu tekoälyyn. Älykin on tuossa huono sana, jonkinlainen sopivan rajallinen kuvan hahmottamiskyky on se mitä tekoälystä haen. Toteutan sitten prosessin koodaamalla omia ohjelmia suorittamaan noita työvaiheita. Materiaalina käytän omia valokuviani, valikoin kulloiseenkin työhön sopivat lähtökuvat ja käyn kuvaamassa lisää tarpeen mukaan. Säädän prosessia kunnes olen siihen tyytyväinen. Tekoäly tekee tässä yksittäisiä työvaiheita: naarmuttaa kuvaa, poistaa kuvista naarmuja, valikoi mihin kuvaan siirrytään seuraavaksi ja mikä osa kuvasta nyt muuttuu.
Jaa mitä? Videolla näytän mitä kuville siinä tapahtuu. Näyttää helpolta, mutta todellisuudessa olen kehitellyt tätä jo kolmen vuoden ajan, vähitellen.
Tämä on vain yksi käyttämistäni tekniikoista. Enemmän työskentelystäni kerron uudessa kirjassani Alussa on kuva, jonka kuvituksesta löytyy myös monia näyttelyssä esillä olevia teoksia.