Lähdin yhdeksän vuotta sitten tutkimaan, kuinka neuroverkkoja voisi yhdistää kuvankäsittelyyn taiteellisesti mielekkääksi työtavaksi. Siitä kasvoi oma tapani käyttää tekoälyä, jota kutsun pieneksi tekoälyksi. En käytä valmiita ratkaisuja sellaisenaan. Oma pieni tekoälyni on siis rakennettu ja viritetty omaa työprosessini ja estetiikkani mukaiseksi. Lähden omista valokuvistani ja käytän itse kehittämiäni työkaluja. Tarpeen mukaan säädän ja muokkaan työkaluja edelleen.
Olen siis löytänyt keinot kesyttää tekoälyn, jotta voin tehdä sen avulla oman näköistäni kuvataidetta. Tehnyt siitä oman visuaalisen ilmaisuni välineen. Samalla on ihan selvää, että oma työni on pientä näpertelyä suojaisessa nurkassa, aivan kuin iso tekoäly ei olisi voimalla tulossa ihan kaikkialle.
Olen minä sitäkin pohtinut. Todennut että se mitä itse voin tehdä, on osoittaa että tekoälystäkin voi muokata myös itsensä kokoisen ympäristön itselleen ja omalle työskentelylleen. Jotenkin Kurenniemen hengessä käyttää sitä tekoälyn teknologiaa väärin. Toisaalta mitäpä se mihinkään vaikuttaa, mitä puuhailen omassa pienessä kolossani. Mutta semmoinen minä olen, tutkija, pohdiskelija, kokeilija, en mikään aktivisti. Mutta mietitään vielä, mitä sanottavaa minulla voisi olla.
Omassa työskentelyssäni olen siis kesyttänyt tekoälyn kuvaa hahmottavaksi teknologiaksi, jonka pohjalta voin ideoida ja rakentaa omia, kuvaa tekeviä ja muuntavia prosesseja. Koko ajan joudun tasapainoilemaan sen kanssa, onko tulos minun vaiko koneen tekemä. Etsimään keinoja pysyä sillä alueella, että teokset ovat omaa ilmaisuani. Tietotekninen kokemukseni on ollut avuksi; olen voinut sovittaa teknologiaa taiteelliseen luomisprosessiin.
Yleisemmin tekoäly näyttäytyy taiteilijalle kuitenkin valmiina työkaluina, jotka eivät välttämättä tunnu taipuvan siihen mitä itse haluaisi tehdä. Johtavat harhaan. Tekoälyä kannattaakin ottaa omaan prosessiinsa mukaan riittävän pieninä työvaiheina, jotta edelleen itse tekee sitä teosta eikä ajelehdi tekoälyn vietävänä. Teknisen kynnyksen voi välttää tekemällä yhteistyötä teknisemmin orientoituneen henkilön kanssa. Voitaisiin kenties kehitellä nimenomaan taiteelliseen prosessiin sopivia tekoälytyökaluja; jotain tällaista olen tehnytkin pienessä mittakaavassa omaan ja kollegoiden käyttöön.
Itse lähdin kuvallisen tekoälyn pariin etsiessäni keinoja muuttaa valokuvia kohti abstraktia. Kehittelin uudenlaista kuvankäsittelyä, jossa käytin hyväkseni koneen kykyä hahmottaa kuvia. Jokaisen pitänee itse tunnistaa ja löytää ne alueet, joissa tekoäly antaa omalle työskentelylle jotain lisää. Etsiä tekoälyn viidakosta itselleen sellainen ratkaisu jonka kanssa voi tehdä omaa juttuaan. Haasteena on se kapea polku, kuinka saada tekoälystä apua ilman että ajautuu itse sen ohjattavaksi.
Taide pitäisi ilman muuta pitää ihmisen toimintana. Jos tekoälyn avulla syntyy jonkinlainen taiteen kaltainen teollinen sisällöntuotanto, kulkekoon se omia teitään. Taiteen tekemisen perusmallia ei pidä muuttaa. Taide pohjautuu ihmisen, yksilön tai ryhmän näkemykseen ja kokemukseen, niin tekijänä kuin vastaanottajana. Tekoälyä voi ottaa siihen mukaan, mutta jos se pääsee liian dominoivaan asemaan, on kyse kuvatuotannosta eikä taiteesta.
Samaten näen että luovuus lähtee jostain muualta kuin välineistä. Tekoälyn käyttö voi yhtä lailla olla näennäisen helppoutensa takia luovuuden esteenä kuin apuna antamassa uusia mahdollisuuksia.
Jos ajatellaan kuvia yleensä, niin tekoäly tulee aiheuttamaan valtavan kuvien tuotannon tulvan; ennen pitkää pääosa näkemistämme kuvista on synteettisiä. Kyllähän siinä kuvan arvo laskee. Taiteilijan ammattitaitoon kuuluu visuaalinen taju, kyky soveltaa tekniikoita ja löytää oma ilmaisu, mutta riittääkö se nousemaan esiin kuvien loputtomasta tulvasta, ja kuinka moni kykenee arvostamaan ammattimaista taidetta? Ja mitä ajan oloon tapahtuu ihmisten visuaaliselle tajulle, sitten kun lähes kaikki kuvat ovat synteettisiä?
Tekoälyn näennäinen helppous hyvinkin entisestään fragmentoi kulttuurin kenttää, kun kuka tahansa voi tuottaa ”teoksia”, joita pitää itse taiteena ja joille voi löytää oman yleisön, joka ei tunnusta ”taidemaailman auktoriteettia” vaan arvostaa omasta mielestään ”hienon näköistä”. Siinä syntyy sitten sekä kitschiä että varmaan toisaalta myös ihan varteenotettavaa alakulttuuria.
Tekoälyväki puhuu taiteen demokratisoinnista. Taidetta ei kuitenkaan synny siitä että voi konevoimalla tuottaa näennäisen hienoja kuvia kehittämättä samalla omaa visuaalista tajuaan. Tästä kirjoitin jo vuosia sitten. Kuvantekotyökalujen rinnalle tarvittaisiin tuota tajua kehittäviä työkaluja, jotakin mikä kehittäisi visuaalista silmää ja auttaisi löytämään oman kuvallisen ilmaisun.
Jos ymmärrämme taiteen ihmisen toimintana ja kokemuksena, ei vain tietynlaisina teoksina, niin tekoälyn käyttöönotto siinä ei lopulta ole kovin helppoa. Taiteilijalle on vaikeaa sovittaa tekoäly omaan tekemiseensä, ja taiteen ulkopuolelta tulevalle on vaikeaa omaksua taiteellisen työskentelyn malli. Tekoälyn taiteellinen soveltaminen vaatii rajojen ylittämistä, jossa riskinä on jäädä jumiin jonkinlaiselle autiolle maalle. Aika näyttää kuinka tässä onnistutaan.
Arvelen myös että osa taiteilijoista ottaa etäisyyttä tekoälyyn, siirtyy enemmän esimerkiksi performanssin suuntaan, alueelle joka on vielä täysin ihmisen piiriä jonne tekoäly ei yletä. Toisaalta performanssiinkin voisi tuoda mukaan ainakin pienen tekoälyn, joka reagoisi ihmiseen niin että ihmistaiteilija joutuisi siinä luomaan esityksensä yhdessä tekoälyn kanssa. Sekä haasteita että mahdollisuuksia on siis loputtomasti. Taiteilijoista, ihmisistä lopulta riippuu mihin he menevät.
Taiteilijoiden kannattaakin tutkia tapoja ottaa tekoälyä käyttöön kulloinkin sopivalla tavalla. Parhaimmillaan voitaisiin nähdä uudenlaisia eri taidemuotojen yhdistelmiä, tekoälyä sopivasti mukana syntyprosessissa, ja mikä ettei teoksissakin. Miksikäs ei teoksia jotka häivyttävät taiteilijan ja katsojan rajan, ottavat katsojan mukaan osallistujaksi ja auttavat häntä löytämään tai luomaan itselleen kolahtavan taiteellisen kokemuksen. Ei halpahintaisena keski-vertomakuun sopeutuvana kokemuksena, vaan henkilökohtaisesti haastavana hetkenä.
(Pääosa kirjoituksesta on julkaistu kirjassani Alussa on kuva, s. 68 – 70. Kirjassani esittelen tarkemmin työtapojani sekä pienen ja ison tekoälyn käsitteitä).