Raisa Jäntti siteeraa kolumnissaan Taide-lehdessä 3/2024 haastattelua1, jossa pohdin kuvataiteilijan näkökulmasta kuinka tuoda tekoälyä taiteelliseen prosessiin pysyen itse teoksen tekijänä, sekä totean että taiteilijan vahvuuksia tässä ovat visuaalinen taju ja kyky soveltaa erilaisia tekniikoita omassa ilmaisussaan.
Jäntti jatkaa tästä kriitikon näkökulmaan. Miten käy kun tekoälyn taju ja ilmaisu kehittyvät niin, ettei kriitikonkaan enää ole mahdollista erottaa sen teoksia ihmistaiteilijan tekemistä? Voiko koneen tekemiä kuvia rakastaa, ja mitä silloin oikeastaan rakastaa? Ohjelmakoodia vaiko taiteen historiasta tiivistettyä estetiikkaa?
Pidän tuota oleellisena keskustelunavauksena. Muutenkin asian ympäriltä tarvitaan enemmän ja syvemmälle menevää keskustelua.
Jos taide nähdään nimenomaan tietynlaisina teoksina, niin kysymys on jo nyt ajankohtainen. Tekoäly voidaan panna tuottamaan automaattisesti teoksia, joita hyvin moni pitäisi taiteena. Katsojan oma visuaalinen taju nostaa rimaa, mutta eiköhän sieltä löydy jotakin myös kriitikolle, jo siitäkin syystä että tekoälypohjainen kuvatehdas voi olla aivan käsittämättömän tuottoisa. Aina sieltä jokin kolahtaa, kenelle hyvänsä.
Itse olen alkanut ymmärtää taiteen ihmisten toimintana, ellei peräti Alva Noen mukaisesti filosofiaan ja tieteeseen verrattavana tapana tutkia ja hahmottaa maailmaa ja ihmisenä olemista. Kukin taiteilija lähtee omasta kontekstistaan, toimii sen pohjalta ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon, jota kutsumme taiteeksi. Myös oman tekoälypohjaisen työskentelyni näen tässä valossa, osana tällaista taidetta, erotuksena tekoälypohjaisesta kuvantuotannosta.
Tekoälypohjaisella kuva-automaatilla ei ole henkilökohtaista kontekstia eikä kokemusta ihmisenä olemisesta. Sillä ei ole sisäistä ilmaisun tarvetta, mutta se ammentaa kuvallisen tajunsa kaikesta siitä kuva-aineistosta, jonka se koulutuksessa sisäistänyt, ja siksi se kykenee tuottamaan taideteosten näköisiä kuvia.
Kun tällainen kuva vetoaa katsojaan, lieneekin niin että juuri se kuva resonoi katsojan oman kontekstin kanssa. Tietyssä mielessä kuvasta tulee taidetta tämän katsojan silmissä. Kokemus on aito, samalla tavalla kuin kohdatessamme metsässä jonkin itseämme koskettavan puun tai kiven. Jossain mielessä katsoja itse tekee tuosta kuvasta taidetta.
Tuoreessa kirjassani ”Alussa on kuva” kysynkin ohimennen, voisiko taide olla myös tuota. Että kukin voisi kasvattaa itselleen oman kuvien puutarhan, joka koskettaa juuri häntä, hoitaa sitä, ja näin syventyä oman visuaalisen kokemuksensa maailmaan?
Entäpä sitten pohde siitä, mistä kuva-automaatin luoma estetiikka syntyy. Tosiasiassa ohjelmakoodi ei oikeastaan vaikuta siihen millaisia kuvia tekoälypohjainen kuva-automaatti tekee2. Koneena tuollainen automaatti on aika yksioikoinen, ja käytännössä sen osaaminen lähtee siitä millä aineistolla se on koulutettu. Eli paradoksaalista kyllä, niin ihmistaiteilijan kuin kuva-automaatinkin kuvallisen tajun pohjana on tietty kuvallinen kulttuuripääoma. Ihminen vain suodattaa sen henkilökohtaisen kokemuksensa kautta, tekoälylle kaikki on samanarvoista. Ihminen pyrkii kohti uniikkia, kone luonnostaan kohti todennäköistä.
Itse en juurikaan käytä tämän hetken trenditekoälyä, vaan kokoan omat prosessini osasista: lähden omista valokuvistani, yhdistelen tavallista kuvankäsittelyä ja kuvaa hahmottavia neuroverkkoja, kokeilujen kautta vähitellen etsin omaa ilmaisuani. Tekoäly on siinä oleellisessa roolissa, mutta vain tekemässä yksittäisiä työvaiheita. Jos katsotaan muutama vuosi taaksepäin (itse aloitin 2015) niin kaikki tekoälypohjainen taide tehtiin näin. Jokainen kasasi oman tekoälynsä itse. Puhunkin mielelläni pienestä tekoälystä, ihmisen kokoisesta ja omiin tarpeisiin sovitetusta. Sellaisesta, jonka kanssa säilyy tuntuma siihen että teen itse omaa taidettani. Tekoälyä, jonka esteettinen skaala on itse rakennettu ja säädetty kohdalleen. Tiedän että teokset ovat omiani.
Kun taiteilija lähtee tänä päivänä käyttämään isoa tekoälyä, haasteena on löytää sieltä koko maailman kuvastoon perustuvasta tekoälystä jonkinlainen oma tontti. Sille tielle on helppo mennä, mutta ongelmaton se ei ole. Itse en viihdy siellä.
Raja ison ja pienen tekoälyn välillä kuitenkaan ei ole selvä, ja siksi ”tekoälyllä tehdyn” leima on ongelmallinen. Varsin pitkälle omavaraista tekoälyä käyttävänä olen alkanut enemmän ja enemmän varautua siihen, että pystyn esittämään millaisella prosessilla teokseni ovat syntyneet. Ehkä tekoälyä käytettäessä jonkinlainen käänteinen provenienssi olisikin paikallaan, kuvaamaan ihmisen ja tekoälyn rooli teoksen synnyssä. Antamaan katsojalle tarina siitä kuinka ja missä mielessä teoksen takana on edelleen (tietty) ihminen.
1 Linkki haastatteluun https://www.360journalismia.fi/tekoaly-on-taiteessa-tyokalu/
2 Toisaalta, jo ennen tekoälyn tuloa kuvantekoon, taiteilijat ovat luoneet omaa estetiikkaa nimenomaan koodamalla itse kuvaa tekeviä tai muuntavia ohjelmia. Kts. esim. http://liipetti.net/erratic/2015/10/20/a-portrait-in-stripes/