Helsingin Sanomissa julkaistiin äskettäin Asta Lepän essee tekoälyn käytöstä kuvataiteessa. Kirjoitus toi esille monia näkökohtia ja kysymyksiä, joita olen itsekin esittänyt vuosien varrella. Pääasioista olen aika lailla samaa mieltä. Taide on ihmisen toimintaa ja luovuus syntyy rajoituksista, ei siitä että kaikki on mahdollista. Kaikella mahdollisella kuvallisella ja muullakin aineistolla koulutettu tekoäly enemmänkin haittaa kuin häiritsee persoonallisen ilmaisun löytämistä ja oman visuaalisen tajun kehittymistä. Asiasta kirjoitin jo vuosia sitten kirjoituksessa Augmentative tools an democracy in art.
Mutta kun Leppä kommentoi tunnettujen tekoälytaiteilijoiden teoksia, jää huomaamatta että kuvallinen tekoäly muuttui ratkaisevasti vuoden 2022 aikana. Sitä ennen ei ollut mitään autonomista kaikella aineistolla koulutettua tekoälyä joka olisi ymmärtänyt ihmisen antamia ohjeita.
”Tekoälyä voi toki käyttää huomaamattomastikin, mutta erityisesti kuvataiteessa tekoäly tuntuu tuottavan samantyyppistä kuvastoa: Ihmiskasvot hajoavat ja valuvat, kuten saksalaisen taiteilijan Mario Klingemannin neuroverkkopotreteissa. Luonto taipuu ylikoristeelliseksi, miltei biologiseksi ornamentiksi, kuten Sofia Crespon tekoälyllä luomissa eliöissä. Syntyy rajattomia, unenomaisia tiloja ja maisemia, kuten Refik Anadolin datasta johdetuissa ”konehallusinaatioissa”.
Lähdin itse kokeilemaan kuvallisen tekoälyn kanssa 2015 ja tunnen melko hyvin kuinka tuohon aikaan teoksia tehtiin. Tekoäly ei oikeastaan ollut älyä ollenkaan, vaan erilaisia melko yksinkertaisia neuroverkkoja joiden avulla pystyttiin esimerkiksi hahmottamaan kuvaa. Näin voitiin myös rakentaa kuvaa tekeviä tai muuntavia systeemejä… siinä yhdisteltiin koneoppimista ja kuvankäsittelyä. Taiteilijat käytännössä rakensivat kuvaa työstävän tekoälynsä itse, siinä piti koota ja valikoida pohjana käytetty kuvamateriaali, kouluttaa neuroverkkoja, ohjelmoida, säätää, kunnes teos oli valmis.
Teokset perustuivat siis taiteilijoiden itse tekemiin valintoihin ja ratkaisuihin. Teoksissa voi toki nähdä ongelmia, joihin Leppäkin viittaa, mutta ne juontavat juurensa, osaltaan itse tekijästä, osaltaan senaikaisen tekniikan rajoituksista. Mutta ajatus että niissä toistuisi ”käsityksiämme ihmisistä ja luonnosta, kulttuurisia fantasioita, alitajuisia haluja ja pelkoja – tavallaan samoja, joita taide, mainonta, scifi ja elokuvat ovat tutkiskelleet jo vuosikymmeniä” olettaa nyt anakronistisesti että jo tuolloin olisi käytössä ollut nykyisen kaltainen tekoäly. Ei… senaikaiset tekoälymallit, neuroverkot, niinkuin itse sanoimme, oli koulutettu varsin rajallisella kuva-aineistolla ja koulutimme niitä itsekin. Tuo rajallisuus sitten kyllä itsessään jätti jälkensä kuvien estetiikkaan, ja sen kanssa yritimme kukin pärjätä omalla tavallamme.
Siksi ”vaikka taiteilija on mukana prosessissa, tekoäly irrottaa kuvien tuottamisen tekijän kokemuksesta ja ajallisesta vaivasta. Näin kuvasto ”ylitoteutuu” ja paisuu: halut ja fantasiat saavat jatkua ilman että tekijä laittaa niille kampoihin” ei ollenkaan kuvaa sitä mitä me teimme 2015 – 2021.
Katsotaanpa vähän tarkemmin…
Valuvista ihmiskasvoista
Mario Klingemannin teos ”Memories of passersby” on vuodelta 2018. Kehittelin itse samaan aikaan omaa kasvoihin perustuvaa teosta jota tuossa vaiheessa kutsuin nimellä Kasvomuisti. Ajatuksissani pyöri kuinka kasvojen muistaminen tai edes tunnistaminen toimii, mihin se perustuu. Postailin tekemisistäni twitterissä, ja Mario jossain vaiheessa otti yhteyttä ja totesi kehittelevänsä itsekin kasvoihin perustuvaa teosta. Totesimme yhdessä että meillä on siinä eri konteksti ja lähestymistapa; kumpikaan ei ole matkimassa toista.
Jos Marion teoksessa kasvot ”hajoavat ja valuvat”, mistä se johtuu? Niitä tuottanut kone ei ymmärtänyt mitään kasvoista, ihmisistä eikä maailmasta edes sillä tasolla kuin tämän päivän kielimallit. Kuvaa tekevä GAN-verkko koulutettiin rajallisella määrällä kasvokuvia, se oppi millaisia pikseliyhdistelmiä niissä esiintyi sekä millaisina yhdistelminä –toisin sanoen piirteinä– ne esiintyivät. Ja edelleen millaisia yhdistelmiä piirteet muodostivat.
Kun tämmöinen neuroverkko opetetaan vaikkapa muutamalla sadalla valokuvalla, se pystyy tuottamaan näistä yhdistelmiä. Voidaan myös ikäänkuin liukua, morffata, kuvasta toiseen. Koska liukuminen ei perustu vain pikseleihin, vaan myös siihen millaisia piirteiden yhdistelmiä koulutuskuvissa on ollut, tuloksena on sulavia siirtymiä, ”valumia”.
Tekniikan ja koulutusaineiston rajallisuuden takia verkko ei kuitenkaan ymmärrä miltä ihmisen pää näyttää eri asennoissa. Valuva kuva epämuodostuu sen mukaan missä asennoissa pää on koulutusaineistossa ollut. Tässä oma kokeiluni 1.5 vuoden takaa vastaavalla tekniikalla, koulutusaineistona 250 kuvaa itsestäni.
Silloin vuonna 2018, kun minä ja Mario kumpikin tahollamme kokeilimme kasvokuvien kanssa, toimin kuitenkin niin, että koulutuskuvissa pää ja erityisesti silmät ovat aina samalla kohtaa kuvaa, jolloin ”valumista” ei tapahdu. Neuroverkko kun hahmotti pikseleitä ja niistä muodostuvia piirteitä, siis visuaalisia elementtejä, ei ihmisiä eikä kasvoja. Itse näen niin, että tällainen ”tekoäly”, joka ei olekaan minkäänlaista älyä, vaan pelkkää visuaalista hahmotusta, sopii oikein hyvin työskentelyyn jossa visuaalinen vaikutelma on oleellisempi kuin kuvan sisältö. Sitä kuitenkin pystyy käyttämään hyödyksi vasta kun mieltää sen rajoitukset.
Omassa teoksessani kasvot ovat tavallaan keskiarvoja useista kasvokuvista, ja prosessoin kuvaa niin että saan tuon utuisen, etäisen ulkoasun.
Näyttelyssäni ”Kasvoja ja muistoja” alkuvuodesta 2020 teos näytti tältä (kts. alla oleva video). Teos on kuin puhelinpöytä kotoa 40 vuoden takaa. Näyttöruutu on kuin peili jossa menneisyyden kasvot vaihtuvat ja saattavat hetken päästä saada katsojankin kasvonpiirteitä..
Puhelimesta kuuluu puhetta 40 vuoden takaa. Pöydällä on myös valokuva-albumi ja postikortti… kaikki muistuttaa siitä kuin tuolloin yhteydenpitomme ja muistojemme tallennus pysyivät yksityisenä ja keskittyivät kodissa tiettyyn paikkaan.
On siis anakronismi ajatella että kuvallinen tekoäly 2015-2021 olisi ollut samanlaista kuin nykyinen. Silloin ei ollut kaiken nähnyttä tekoälyä, eikä sitäkään tekniikkaa, mitä oli, saanut tekemään juuri mitään ilman että rakensi itse sen pohjalta oman ”koneen” tai prosessin.
Ohessa kalvo jolla kuvasin eroa Heurekan esityksessäni pari vuotta sitten. Pienen tekoälyn kanssa taiteilija joutuu itse rakentamaan koneensa ja kamppailemaan koko ajan rajoitusten kanssa. Ajatella nimenomaan kuvaa, kuinka se rakentuu pikseleistä ja kuinka siihen voi vaikuttaa.
Ison tekoälyn kanssa ongelmana on löytää tekoälyn valtavasta maailmasta se oma juttunsa, kun se tekoäly pyrkii koko ajan kohti jotain tyypillistä ja todennäköistä. Oikeastaan kaksi aivan täysin vastakkaista toimintatapaa.
Pienen ”tekoälyn” kanssa ei oikein edes ole sellaista mahdollisuutta että”tekoäly irrottaa kuvien tuottamisen tekijän kokemuksesta ja ajallisesta vaivasta. Näin kuvasto ’ylitoteutuu’ ja paisuu: halut ja fantasiat saavat jatkua ilman että tekijä laittaa niille kampoihin.” Jos teos näyttää vaikka surrealismilta, kuten Mario Klingemannin kohdalla, se juontaa lähinnä siitä että Mario itse halusi olla surrealisti… käsittääkseni jo paljon ennen kuin alkoi tehdä ”tekoälyn” avulla kuvia.
Jos vanhalla mallilla kuva sitten vain loputtomasti haahuilee eikä rajoitu tai päädy mihinkään, se on vain tekijän syytä. Hän on itse rakentanut koneen joka harhailee siinä kuvamaailmassa joka pohjimmiltaan on tekijän ideoima, kuten kone ja sen harhailukin. Tekijä ei vain vielä työstänyt teosta tarpeeksi pitkälle, antanut sille suuntaa ja päämäärää. Rajat sillä on… sen perusteella millainen visuaalinen piirremateriaali sillä on ja miten tekijä on sen toteuttanut. Tuo on ihan tyypillinen tilanne kokeiluvaiheessa. Siitä pitää vain vielä edetä johonkin, toteuttaa koneeseen jokin idea sen visuaalisen aineiston lisäksi.
Loputtomasti harhaileva kuva
Lienen itsekin syyllistynyt antamaan teoksissani kuvan harhailla loputtomasti päätymättä mihinkään. Siinäkin on kuitenkin kyse omasta valinnastani, kuvien virtaa ei ohjaa mikään autonominen ulkopuolinen tekoäly, vaan itse kehittämäni tekniikka joka tuottaa unenomaista, vähän grafiikan näköistä hitaasti muuttuvaa kollaasia, jossa itselleni merkittävät kaupunkinäkymät sekoittuvat keskenään. Tällaista teosta ei ole tarkoitettu katsottavaksi kokonaan, siinä voi nähdä tuttuja paikkoja oudoissa yhteyksissä. Jokaisen katsojan kokemus on hänen omansa. Teoksia on nyt ollut useassa näyttelyssä, aina uutena, paikallisiin näkymiin sovitettuna.
Tällaisen teoksen tekeminen ei ole ihan pieni prosessi. Ensin kerään omista valokuvistani mahdollisesti sopivat kuvat aineiston pohjaksi, sitten lähden kuvaamaan lisää aineistoa. Minulla on ennestään itse kehitetty työkalu jolla työstän aineistosta kuvavirtaa niin että jokainen muutos, kun uusi näkymä vähitellen nousee esiin jossain kohtaa kuvaa, sopii kokonaisuuteen. Joka projektissa joudun kuitenkin kehittämään työkalua edelleen juuri sen projektin tarpeisiin. Säädän myös kuvan ulkoasua… siihen minulla on omat, kokeellisesti löytämäni keinot. ”Tekoälyä” on mukana lähinnä kuvien lajittelussa, mikä kuva sopisi seuraavaksi, sekä kuvan lopullisen ulkoasun muokkaamisessa. Hitaasti muuttuvan kuvan virta ei tässä todellakaan synny hallusinaationa mistään datasta, vaan itse kehittelemälläni tavalla omista valokuvistani niin että lähtökuvatkin ovat edelleen tunnistettavissa.
Alla katkelma noin vuorokauden mittaisesta teoksesta ”Risteämien virrassa” joka oli esillä Galleria Napassa Rovaniemellä syksyllä 2025. Teoksessa sekoittuvat Rovaniemen näkymät, galleriatilassa otetut kuvat ja samassa näyttelyssä mukana olleet Saara Mestertonin maalaukset.
Hitaasti muuttuvan teoksen ei kuitenkaan tarvitse harhailla loputtomiin. ”Omakuva hakee muotoaan” oli esillä Galleria Uudessa Kipinässä Lahdessa syksyllä 2024. Siinä omiin kasvokuviini pohjautuva kuva muuttuu hitaasti epämääräisestä möykystä kohti kasvoja. Teosta varten kehittelin oman työkalun joka tuottaa hitaasti muuttuvia variaatioita annetuista kuvista niin että syntyvät kuvat ovat aluksi hyvin pelkistettyjä ja vähitellen saavat enemmän ja enemmän tunnistettavia piirteitä. Kiinnostus valokuvan pelkistämiseen jopa äärimmilleen kuvankäsittelyn keinoin olikin aikoinaan se pohde joka johti minut senaikaisen kuvallisen tekoälyn pariin vuonna 2015.
Lue lisää artikkelista Kuvallisen tekoälyn toinen tie