Kulttuuriasia
Meänkielennös: Lars Lampinen
Täälä mie olen kotona. Ruottin TORNIOLAAKSOSSA asuit minun esi-isät niin kauas ko mie saatan heitä seurata kirkonkirjoissa. Kaikin elit samassa suuressa Tornionpitäjässä vähithään kolmen vuosisaan aikana. Ei kukhaan heistä tullu ulkoapäin. Heän nimet lopuit -son (-poika) eli -dotter (-tyär), ennen ko het sait talonnimet, joissa het asuit. Ainuasthaan suomalaisia nimiä, Wanhainen, Aro, Rantatalo ja Vanhatalo, Tuomas ja Paavo, Pekkari, Heinonen ja Pellikka. Minun murfaarin murfaari, syntyny 1746, sai ruottalaisen nimen Snellfot. Hään oli punti, talonmies, ja sotilas, kuka tiesi omistaja tilale, joka nuin seittemänkymmentä vuotta sitten anto minun isäle nimen Snell.
Minun esi-isitten ainua kieli oli suomi, tornionlaaksonsuomi, nykyhään nimitettynä meänkieli. Ainua pitkässä rivissä ruottin kieltä ossaava oli kuka tiesi mummunmummun mummunmummu Anna Samuelsdotter Torneforsin pruukiseu’ulta.
Mulla oon suuria määriä muisthiinpanoja vanhoista suomenkielisistä hartauskirjoista, joista luethiin seu’un koissa 100-150 vuotta sitten. Meän tornionlaaksolaisisänät olit lukutaitoset ylelisesti jo 1700-luvuila, luultavasti vielä varemin. Yks ainua pere kotikylässä saatto 1800-luvun loppupäässä puhua ruottia. Net olit Edlundilaiset Salossa, tummat valunijälkeläiset pruukiajalta. J. F. Edlund ”Vaskuri” kirjotti Snellitilan kauppakirjan minun isäle hyvälä ruottila.
Kaks kieltä rinnakkaa
1890-luvun alusta sai kylä liikkuvan pienemän kansankoulun. Saanvuen vaihthoon saakka opetus oli suomeksi. ”Alkokursi” – alottelijakirjan avula yritethiin kuitenki antaa lapsile jonkulaisia tietoja myös ruottin kielessä. Tulokset olit huonoja. Melkein ei kukhaan oppinu lukemhaan ja kirjottamhaan koulussa. Vuen 1900 ympärillä teki Bertilzin keskustelumenetelmä vaikutuksensa rajaseu’uitten kansakoulhuin. Niinku monet muut petakookissa se tuli USA-sta. Käänösharjotuksitten sijasta muutethiin kieliopetuksissa katteluharjotukshiin ja puheluharjotukshiin. Nyt sai ruottin kieli pareman vauhtin koulussa. Uuen satavuosiluvun nuoret mies- ja naisoppettajat olit myös päteviä tehtävhäänsä ruottintelun työskentelyssä.
Suomen opettelu ja opettelu suomeksi panthiin kokonhaan laithaan. Valituksia kyllä tuli sieltä sun täältä, mutta koulun viranomaset painoit määrätietosesti pääle heän ykskieliohjelmaa. Valitukset heikkenit tilapäisesti. Ruottinkieli ja suomenkieli piethiin passaavan yhtheen samoin huonosti ko tuli ja vesi. Suomalainen vesi saatto, meinathiin, jos se vieläki sai virrata kultturin juovassa, samuttaa ruottin tulen ja kotimaan tuntheet. Suomaliset oppikirjat viskathiin roskavintile eli poltethiin.
Samoin tapahtu aika hetin kakskielisille opetuskirjoile. Ruottin kieli otethiin käythöön kouluissa 1880 ja -90-luvuila. Poijes esivanhoilta peritty kieli kouluista! Kirkoissa ja rukkouksissa jatkethiin kuitenki kristin uskon julistusta suomeksi, siks ko enimistö ei vielä käsittännny ruottia.
Tornionlaakson poika, alkukäviä maatalouessa, akronoomi Wanhainen ja hänen apulaiset puhuit kans suomea maatalouskurseissa, maapruukaritten suurkokkouksia siihenaikhaan. Haaparannanlehti luethiin melkein jokasessa koissa. Vieläpä suomalainen maataloninen aikakauslehti ”Pellervo” luethiin monessa puntitalossa. Soumen kieli oli ko’itten ”kansan elävä henki, kuuma toivheesta ja taisteluista”.
Ruottin kieli kattothiin pitkästi uuele vuosisaale kouluitten ja virkamiesten kieleksi. Ko seu’un oma kansa yritti puhua sitä keskenänsä, sitä piethiin teeskentelyksi. Mutta heitä ihailthiin joka osasit puhua ruottia sujuvasti. Sitä piethiin suurempanna ko ette vaivalisesti käänttää toisesta kielestä toisheen.
Minun lapsuuenkoti oli suomea puhuva. ”Äitinkoulussa” isä ja äiti olit saanheet oppia sekä lukea ette kirjottaa suomea. Heile oli tärkeä ette met lapset saima oppia myös suomea, mutta vielä tärkeämpi ette met opima ruottin. Heile ei ollu vaikea saa’a meät ”Yhen tekehmään, toista tekemättä!”. Mie kiitän Jumalaa niin hyvistä ja viishaista vanheemista.
Koulun kieeli
Minun ja minun sisaruksitten pikkukoulun alussa met emmä melkein osanheet sannaakhaan ruottia. Niiin oli asia joka vasta-alkajalle siihen aikhaan. Ei ainuasthaan minun kotikylässä mutta lähes joka Tornionlaakson kylässä. Virkamiesperheitten lapset olit ainuat ruottia puhuvat vasta-alkajat.
Koulussa meitä opetethiin ruottiksi ensimäisestä päivästä alkaen. Suomen kieli oli jossaki määrässä apukielenä pahoissa tapahtuksissa. Mutta paljon siittä mitä opettaja sano meile oli käsittämätöntä alusta. Ruottin kielen opetus oli kaikkia vallitteva tehtävä. Se oli synti niistä kielelisesti heikko-oppisista lapsista ja niin oon asiat vielä tänä päivänäki Tornionlaakson kouluissa. Joskus tapahtu kuitenki ette met saima kääntää meän lukukirjan ruottalaisen tekstin suomeksi. Se oli jonkulainen kontrolli meän luetun käsityksestä. Minkälainen vaiva meilä oliki kerran koulun kolmanessa luokassa saa’a päälekirjotus ”En bondgosse åstundas” käänetyksi oikeaksi suomeksi! (Piiain ”Maatalouspojasta kysyntä”). Joku ”heikko”opetuslapsi sai harjotella suomen kielen lukemista. Koulun vintiltä klonithiin näköselle joku lukukirja jossa oli sekä ruottalainen ette suomalainen teksti. Se saatto olla ”Esslers geografi av år 1880” eli ”1884 års katekes”.
Bäckman-in kakskielinen ”Bibliska historia” oli vielä jäljelä joissaki koissa. Se oli meiläki kotona, rikki luettuna vanheemilta sisaruksilta. Se oli iloksi äitile ja isäle kuula meän lukea kristinuskonopetusläksyjä kotona suomeksiki. Met luima net kummalaki kielelä. Se autto meät käsithään sisälyksen paremin ja helpotti kans meän kehitystä uuessa kielessä. Muuten oli läksyn lukeminen ruottiksi monen koulupojan ja koulutyttären meininkittä ja tyhjänpäivälistä sanan latelemista.
Mie muistan ette minun nuorempi veli sekotti ”ståndare och pistill” Mutta läksyitten sisälys selveni vuosien mennessä ja kielentaito parentu.
Minun omasta nuoruuesta en muista ette opettajat olisit käyttänheet pakkoa eli uhkaa ruottin opetuksessa. Semmosta hoksasit monet opettajat ja työtupajohtajat jälkhiinpäin. PUHUA SUOMEA rastila ei ollu kieletty eikä pietty tyhmältä ja väärältä, niinku tapahtu myöhemin monessa paikkaa
Ei kethään rangastettu pahemalla eli lievemällä mallila ko oli puhunu suomea vapa-aikoina koulukartanolla. Met opima uuen kielen yhtäkunka opettajien hyvän opetuksen ja pysyvän rohkamisen avula.
Meän vanheemat kehotit meitä kans ette olla virreitä, ottaa huomiota, olla tottelevaisia ja huolelisia. Het rohkasit meitä puhumaan ruottia kotonaki, vaikka het ei ymmärtänheet paljon meän puhheesta. Kyllä se monta kertaa oli vaikeata se uuen kielen käyttö. Useasti joutu ruottalaisia sanoja suomenthaan lausheen täyttämisessä. Nykyhään häätyvä tornionlaaksolaiset tehhä päinvastoin heän jokapäiväsessä suomenkielen käytössä.
Meilä sisaruksila oli meän vapaehtonen ruottinviikko joskus. Met yhtyimä päätöksheen ette vain puhua ruottia maanantaista lauantaihiin. Keskele semmosta viikkoa tuli Pekkuli meile kotia neulomhaan uuet kangashousut meile pojile. Hään halusi praatia meän kans ja ette met emmä tarvinheet luopua sovinosta, met saima luvan äitiltä asua yhessä omassa huohneessa ittestäänsä lopun viikkoa. Vasta lauantaisaunassa meän kielitten köyset irtoinuit, ette met saatoima puhua Pekulin kanski. Ei se ollu tapahtumatta ette met semmosenna viikkona olima vähemän hyässä kohteliaisuuessa meän kaveritten puolelta. Mutta meilä oli oppetajien ja vanheemitten siunaus.
Mitä koti anto
Mitä koulu ei antanu, saima oppia kotoa. Met opima melkein omin kätin lukemhaan ja vielä kirjotamhaanki suomea joissaki määrin. Pyhinä met saima lukea äänheen isäle ja äitile suomen raamatusta ja postillasta. Osasta ”Korkea veisu” (nykyhään ”Veisutten veisu”, ruottiksi: ”Höga visan”) rakasti äiti kuunela lukemisia, joista mie vieläki muistan pitkiä pätkiä ulkoapäin suomeksi. Met veisasimma suomalaisia virsiä yhessä illoila. Het olit kans ilosia kuuntelemhaan meitä laulavan ruottalaisia lauluja, jotka met olima koulussa oppinheet.
Met opima täsmälisesti meän läksyt ulkoapäin. Läksyitten rinnala met luima ”Folkskolans barntidning och Hemtrevnad” (meänkielelä: ”Kansakoulun lastenlehti ja Kotikkuus”). Net harvat opetuskirjat, jotka olit koulussa, met nielimä. Joskus lainasi opettaja meile hänen omia kirjoja. Sillä laila met saima jo kansakoulussa tutustua semmoshiin ko ”Fänriks Ståls sägner”, Snoilskyn ”Svenska bilder” ja Rydberg-in runhoin. Kansankoulun loputtaen met tilasimma 25-äyrin kirjoja kustanusyhtiöistä ja meän köyhilä rahoila met prenymereerasimma Allers Familjejournal-in.
Posti tuli kylhään kerran viikossa ja se oli jännittävvää jatkaa lukemista avisin jatkokertomuksia. Luulajan kirjaston kirjaloovien kautta välitethiin tutustuksia monen suuren tekijän kans hengen mailmassa, niinku Strindberg, Heidenstam ja Lagerlöf, Fröding ja Karlfeldt, Jack London ja Rudyard Kipling ja monen toisen. Mie uskon ette met luima vähinthään yhtä innokhaasti ja yhtä paljon ko nuoriso ylheensä meän kirjatäytettynä aikana.
Meän into ruottin kirjalisuutheen ei erottannu meitä suomenkielen kirjalisuuen tutustumisesta. Tornionlaakson kirjailian Väinö Katajan kirjat kuuluit meän ensimäishiin lukemishiin. Meän kirjahylhyyn löysi monta suomalaista kirja tiensä. Siinä oli kirjoja joitten tekijät olit Kivi, Kianto, Aho, Linnankoski, Kallas ja moni muu. Kiven ”Seitsemän veljestä” (ruottiksi: ”Sju bröder”) oli äänheenlukemiskirja piisivalkean ympärillä yhen talven aikana. Kunka met senthään nautima äitin ja isän kans kirjoista: Ahon ”Rautatie” (ruottiksi: ”Järnvägen”), Kallas ”Reigin Pappi” ja Barbara von Tieshausen ”Kansan opiston laulukirja” (ruottiksi: ”Folkhögskolans sångbok”) opetti meät rakastamhaan usheita suomalaisia lauluja.
Niin met kehityimä kahessa kulttuurikielessä samala ajala. Ruotti ja suomi ei olheet meile ko tuli ja vesi toishiin suhtautuna. Kummakki kielet rikastuttiva meän elämät ja eistivä meän kehitykset aivan varmhaan tehokhaamasti ko kasvatus ykskielisuuen merkissä. Kakskielisuus anto meile laajemat näköalat ja esti meät tulemhaan suattemattomaksi ja fanattiseksi kotiseu’un kielikysymyksessä. ”Yhen tehhä, toista tekemättä” tuli meän tunnussanaksi. Se oli meile rakas velvolisuus kehittyä isänmaan kielessä ja kulttuurissa. Mutta ensimäisen äitinkielen lauluakhaan met emmä saattanheet oppia halveksimhaan. Sen ääni puhu ja puhhuu vieläki syämheen menevällä kielelä. Saattaakos kukhaan kieltää esi-isitten, vanheemien kieltä ja väheksyä sitä kultturiaaretta joka siihen oon kätketty? Mitenkäs kukhaan saatta ens panna kysheesheen äitinkielen täysin tuhoamisen yhestä vähemistöstä meän kansassa? Miksis ei saattas kahen kulttuurin kielet ellää ja kehittyä rauhassa sovinossa toisia rinnakkain rajaseu’ussa? Niinku osakhaita korkeatasosessa kultuurikansassa, Ruottin kansassa, met pitäsimmä tulla siihen tuloksheen, ette met saatama yhtyä toisen kansavähemistön yhessä toisessa maassa, joka omala äitinkielelä laulaa:
”En ole pettäny äitiäni enkä issääni
en kieltä jota jolisin lapsuuen päivinä
en veljiä ja siskoja, en kaveria parasta
ko loistava vielä tähet kotikartanolla.”