Bengt Pohjanen, Viehraatmiehet (jatkokertomus)

1

Vaimo katto almunakkaa ja naurahti, ette jos ei olis tiistai 3. maaliskuuta ei tarttis mennä töihin. Mie sanoin, ette tehä niinku meän Roope ko se ei halunu kouhluun, se meni ja repasi almunakasta arkipäivät ja sano hänen paskakielelä, ette ”tekemä pyhä”!    Vaimo lähti vanhuuskoile töihin, käänty ovela ja kysy mitä mie aijoin tehä kuluvanna päivänä. Mie sanoin, ette käväsen velipojan tykönä Alasessa Kassassa.

Mie lähin marshiin Temporintietä pitkin Pajalan rautatieasemalle, ette mie varttia vaile kymmenen pyssilä lähen Kashaan.

Sandströmin talon kohala mie kohtasin Fredrikssonin ja klauvasin, ette virkansa puolestako hään sielä rönkkää uusia taloja. Se ei siihen vastanu ja mie hyppäsin ojan yli ja laukoin Kirkontietä hollitolpale ko havattin pyssin jo tulevan pohjosesta käsin. Minun rannekello oli seisonu ko mie en ollu sitä muistanu vettää.

Mie nostin kättä, nousin psyhiin ja tahoin ajurilta, Varvarin Kallalta, tyyroretyrin Torisheen niinku hääty tehä ko ookasi Alasheen Kashaan. Varvarin Kalla sano, ette hään ei Pohjasilta ota maksoa ja sen lisäksi, Kalla meinasi, ette Pohjasesta Torisen hollipaikhaan oon kolme kilometriä ja mie olin jo ummikko-Karvapekale niin monta kertaa maksanu net ylimääräset kilometrit, ette mulla oli rästissä ainaki kaks ilhmaista reisua valtion pyssilä Pohjasheen. Mie kiitin Kallaa ja menin isthuun. Kaikki lantit olit mulle kotia käsin. Rahhaa mulla ei ollu ja mie olin menossa Palon Sampulta osthaan konia.

Se oli tiistaipäivä, 3. maaliskuuta 1959. Mie muistan sen siittä ko vaimo sen sano ja vielä mainitti, ette Gunborgila oli nimipäivä.

*

Varvarin Kalla seisotti velipojan, Åken, tiehaahraan, aukasi pyssinoven, nosti valtion lippalakkia ja sano vassokuuta. Mie kiitin, astuin pyssistä ja istuin puolisen tiimaa velipojan tykönä köökissä.

Vilma tarjosi kahvia, mie join ja kallistin kupin ja sanoin, ette lainaan pyörää ja käväsen Känsäporvarin tykönä. Vilma kysy kuka se oli ja mie mainoin, ette Vilma ei sitä tieny. Se oli Palon Samppu. Vilma kysy millä Samppu semmosen haukkumanimen oli tienanu. Mie muistelin, ette Samppu pullonkuoresta otettua oli väittäny, ette vierasta känsää saapi kynsiä mutta ei niin, ette tullee julki, mennee nimiki pankossa. Vilma huitasi, ettei juokale ole selvän vertanen vaikka olis kunka päissä. Mie sanoin, ettei Samppu juoppo ollu, sen kerran, mitä nyt finkerporila otti.

Vilma huokasi, ette kyllä net finkerporit tässäki oon nähty. Mie en siihen tieny sanoa mithään ko seinässä oleva jälki muistutti siittä ko velipoika, Uno, kielennokkaa kasteltua viinapiruishaan viskasi piippunsa seihnään niin ette maali putosi. Muista mistä net olit tinganheet ko Uno oli kehunu voimiaan niin koviksi, ette uhkasi lyä nyrkin pöyän läpi. Åke oli käskeny yrittää ja Unon yritettyä Åke oli huomauttannu, etteipä menny, Uno oli viskanu piipun seihnään.

Mie poljin pohjosheen päin. Pahta-Brorin kohala Moilasen Kalla tuli vasthaan. Se talutti pyörää hönkäten ja sano olevansa niin hoppuhousunen, ettei keriny nousta pyörän sölkhään. Mie havattin, ette takarengas oli puhenu. Mie tarjosin sille sulušuunia, jota mulla oli pyörän hollariväskyssä. Kalla kiitti mutta sano, ette hään korjaa renkhaan Pahta-Brorissa.

Mie jatkoin matkaa Kleemulhaan, jossa oli viralinen ylikulkupaikka ja halkopino, jota vasten mie laitoin pyörän ja marsin Suomen puolele Hietasheen ja maantietä pitkin Samphuun.

Sampun vaimo, Vieno, kysy olinko mie syöny. Mie sanoin, ette eilenki. Se laitto talrikin lihakeittoa ja mie söin ja kyselin kuulumisia. Vieno sano, ettei mithään myrkylistä. Samppu viittasi paperiläijää ja sano, ette hään taasen oli saanu Kekkoselta kieltheisen vastauksen hänen vahinkonhakemuksheen ko hään Ruottin alamaisena oli joutunu jatkosothaan. Mie kysyin eikö siittä ollu paperia samoten ko talvisoan aikhoin Sieppijärveltä Ruottin puolele siirtynheen Kemin Jonnen kohala. Pajalan kirkkoherra, Haapaniemen Oskari, oli sattumalta havanu kirkonkirjoissa, ette Jonne Ruottin alamaisena tappeli ryssiä vasthaan Taipalheen rintamalla. Kemin pere oli Ruottin Jarhoisesta aikoihnhaan siirtyny Sieppijärvele hommaamatta Suomen alamaisuutta. Rintamalta päästyä Jonne oli siirtyny Ylisheen Kashaan.

Samppu löi paperiknipun pöythään, vetasi hänkseliä ja sano, ette asia oli hänen kohala aivan sama. Hänen isä, Kassan Kalla oli siirtyny Ruottin puolelta Suomen puolele ja siksi pere oli Ruottin alamainen. Hänen veli, Pauli, oli ruottalaisen  sotaväenki käyny Puutissa ja ko jatkosota sytty Samppu oli kans lähteny Puuthiin, mutta sielä hänet lyöthiin rauthoin ja kuljetethiin Haaparannale ja viskathiin putkhaan. Franzéni-fiskaali tuli sinne ja irvisteli, ette jaa, tääläkös se oon Suomen poika, joka ei ennää halvaa olla suomalainen. Samppu kerto saahneen kymmen vuotta kuritushuonetta sotakarkuruuesta. Tuomio oli muutettu rintapalveluksheen Uhtualle. Sielä se oli ollu kenraali Sutelan lähättinnä ja päässy sivihliin vasta Muoniossa 1945 ajettua saksalaiset maasta. Mie kysyin eikö hään ollu saanu rintamanmiehenä talonpaikkaa. Samppu myönsi saahneen ja sano Kekkosen jopa antanheen kaikki antheeksi ja ilmottanheen talonpaikan velattomaksi.

Samppu kerto, ette Pasman Eetvi oli tuonu hevosen, jota mie olin tullu osthaan ko Possula, Siikavaaran Hanneksella, oli sille paikka.

Kello oli nyt kakstoista Ruottin aikaa. Sampun poika, Pertti, lähti näythään mulle hevosta. Se talutti sen kartanolle, laukotti sitä ja mie tutkin suun ja kattoin kaviot. Niissä ei ollu Suomen armeejan leimaa, mikä oli hyvä ko rintaman kokehneet hevoset olit säikkyjä.    Met menimä takasi pirthiin. Samppu halusi 1000 kruunua tammasta. Mie sanoin, ette mulla ei ollu riihinkuivia lappuja antaa. Samppu sano, ette härkää sarvesta ja miestä sanasta. Met löimä kättä pääle ja mie otin hevosen velkhaan.

Kategoriat: Jatkokertmous | Kommentit pois päältä artikkelissa Bengt Pohjanen, Viehraatmiehet (jatkokertomus)

Uusi meänkielinen kirja

Uusi meänkielinen kirja.
Barents Publisher, 2017

Kevvein sanoin, melkein runnoutta, niin Stoltz toelaki oon kiinittänny tuntheen siittä kunka oon tulla pakolaisena viehraasheen maahan. Kirja herättää tuntheita ja aatoksia. Kansi oon puohleensa vetävä. Siirto oon Tärkeä, hyvin kirjotettu kirja joka saattaa toimia monele erilaisele lukijalle.
Med lätta ord, som ibland gränsar till poesi, har Stoltz verkligen fångat känslan om hur det är att komma som flykting till ett främmande land. Boken väcker känslor och tankar. Omslaget är attraktivt. Flytten är en viktig, välskriven och bra bok som kan fungera för flera olika läsare. (BTJ)
Kategoriat: LITERATURE/KIRJALISUUTTA, Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Uusi meänkielinen kirja

Evankeeljumit meänkielelä juhlan merkissä

(ALHAALA OON VIITEO KANS!)

Kuvat: Björn Karlsson

15. heinäkuuta 2017 Meänmaa föreninki vietti 10-vuotisjuhlaa. Vuona 2007 Meänmaa föreninki nosti ensimäisen kerran Meänmaan flaun tankhoon ja perusti Meänmaan päivän/Tornedalingarnas dag, jonka puhheenjohtaja Bengt Pohjanen sai Ruottin Akatemiin kalenterhiin. Tämän vuen juhlaa vietethiin Mataringin markkinoila Luulajan hiippakunnan kans, ko se oli tilanu uuen evankeeljumien käänöksen, jonka Bengt Pohjanen oon tehny.

Pispa Hans Stiglund piti juhlapuhheen.

Uppsalan remissiroikkaa kiitethiin.

Evankeeljumien kääntäjä, kirjailia ja fil tri, Bengt Pohjanen, näyttää uutta käänöstä.

Evankeeljumien julkistamisen jälkhiin oli seminaari. Michal Kovars puhu kaksintaistelusta saamelaisessa ja meänmaalaisessa perintheessä.

Assistent professor Enikö Molnar Bodrogi puhu aihheesta Sympoolin merkitys.

Katto viiteo kans:

Meänmaa 15.7.2017

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Evankeeljumit meänkielelä juhlan merkissä

Aspens sång, Bengt Pohjanen

Går ner till stranden i Kassa,
lägger ut min långrev.
Den ljumma gränsvinden smeker min kind.
Inte en mygga.
Här börjar min lyriska resa,
här satt jag för 60 år sedan och skrev mina första dikter,
om dessa aspar, om denna gränsälv, om mitt språk.
Där borta ser jag aspen,
där den smugglade hästens lokor med åren trängt i aspen,
historiens och naturens egen långsamt skapade installation,
historia är skapat liv, här är aspen där Zigenar-Teemu och jag
för 60 år sedan ristade in våra initialer: BP (Bengt Pohjanen)
Och TN (Teemu Nikkinen).
Här skrev jag mina första sånger,
på svenska och en blandning av inlärd finska och mitt modersmål, meänkieli.
Här föddes inte bara min dikt
utan den moderna tornedalska litteraturen.
Här sitter jag i skuggan av den solbelysta finska sidan
då det skarpa kvällsljuset tränger mellan tallarna och belyser den andra sidan.
Skuggan kan jag inte hoppa över,
denna sida av älven är mitt hem,
språket har jag från öst,
mitt ansikte från väst.
Här sitter jag och jag brister i gråt,
av tacksamhet och av lycka.
Här började mitt litterära skapande,
vars betydelse jag då inte hade en aning om,
jag kanske anade att då ett språk dör, dör ett folk – en gång till.
Och då ett folk dör en gång till,
dör en kultur den andra döden och ur den finns ingen uppståndelse.
Om vi glömmer våra fäder, glömmer vi vår framtid,
och våra fäder kan vi bara minnas på deras språk.
Den som inte vet varifrån han kommer,
vet inte var han befinner sig, inte heller vart han är på väg.
Här sitter jag och gråter av glädje och stolthet
som ingen kan ta ifrån mig.
Här satt jag för 60 år sedan,
härifrån reste jag ut i världen,
med aspens darrande sång på mina många språk.
Här hör jag den åter.
Här stiger jag upp en dag, resklar i natten i solen.

Kategoriat: Dikter/Runoja | Kommentit pois päältä artikkelissa Aspens sång, Bengt Pohjanen

Bengt Kostenius, Byströmin päivä Mataringissä

Hilja Byströmmin Päivä Mataringissä 18. maaliskuuta 2017

Bengt Pohjanen alotti kokkouksen lukemalla kappalheen Hilja Byströmmin kirjasta Ett år i Järvi (1932). Tämä oli Hiljan ensimäinen kirja joka kuvasi Tornionlaaksoa ja sen asukhaita. Se oon ruottiksi kirjotettu, mutta kappale mitä Pänktti luki kertoo kunka nainen mennee kunnanmiehen tykö, astuu ovesta sisäle, täyttää kohta kokon oven omala kurenolla, sannoo ensin tottuuen, paiskaa harmajan kuvertin kunnanmiehen pöyäle, käskee kunnanmiehen ensi kerrala tulla itte hakheen verorahat, mennee sitten ja antaa kunnanmiehele käen. Vaikka oli lujijaki asioita sanottu, ei sentähen oltu vihamiehiä, muuta ko otethiin käestä kiini. Se peilaa hyvin meän kulttuuria.

Hilja kirjotti sitten trilokian Byn (1940), Ungfolk (1941), Bondfolk (1943) ja sen jälkhiin vielä joitaki kirjoja ruottiksi ja yhen suomeksiki.

Pänktti puhu sitten meänkielestä.

  1. Ensin metateesistä, kunka h hyppää sanassa ajan olhoon. Siihen kohtahan oon muuttunu siihen kohthaan. Taasen värpinä sanothaan ilman h:ta lopussa: Mie kohtaan häntä, siis ei mie kohthaan häntä.
  2. Mitäs met tehemä suomen pehmeälle d:le? Esimerkiksi sota. Ko se panthaan jenitiihviin se oon suomeksi sodan. Met otama sen kokohnaan pois. Siis soan.

Suomen sanassa saada eri paikoila Tornionlaaksoa sanothaan saaha, saaja, saahha ja vielä muitaki mallija. Met olema päättänheet ette met otama sen pois. Siis saa’a, missä apostrooffi merkittee ette siinä ääni seisahtaa kahen aa:n perässä ja sitten jatkuu sillä kolmasella a:la. Saaja oon taasen sypstantiivi, siis se joka saapi.

Suomen sanhaan tehdä met emmä tartte panna apostrooffia siksi ko tehä käypi sanoa ilman vaikeuksia.

Mitä suomessa sanothaan taide, met sanoma taite, yhtheenlaihiin ko sana taito.

  1. Sana tieän oon yhtä hyvä sanoa ja kirjottaa tiän.
  2. Vielä metateesistä se ette vieras saatta olla jenitiivissä sekä vierhaan ette viehraan, ja sauna illatiivissä sekä saunhaan ette sauhnaan. Se tunnuttaa kuitenki ette viehraan ja sauhnaan tullee (voittamhaan) voittahmaan ajan olhoon.
  3. Meänkielessä oon pitkä, lyhy ja puolipitkä vukali. Ruottin banan oon suomeksi banaani, mutta meänkielelä se oon panani. Meile ei sovi panani suuhuun. Ensin tuo pehmeä b poijes. Sitten met haluaisimma sanoa pannaani, siksi ko meänkielessä vaatii kaks konsunanttia kahen vukalin etheen. Meilä ei ole polliisia, meilä oon polisi, vaikka suomessa se oon poliisi. Saattaa kans säänön sanoa tällä laila: Sanan toinen vukali oon puolipitkä ko sen eessä oon vain yks konsunantti.
  4. Suhuässää ei käy kirjottaa sj niinku esimerkiksi sanassa afisji, siksi ko meänkieli oon fonemaattinen, se sanothaan niinku se kirjotethaan. Met luema afis-ji, siis ei kuulu suhuässää. Mutta jos käyttää š suhuässänä se kirjotethaan afišši. (š löytyy minun tanjenttipöyssä ko kirjottaa Alt0154. Painaa Alt-nappulhaan samala ko kirjottaa 0154.). Šääfferi ja šeeffi oon kans esimerkit missä oon suhuässä. Tavvauksheen harjaintuu hopusti jos vain oon avomielinen.
  5. Hyvälä hevosella (hy-vä-lä he-vo-sel-la) mutta hyvälä koirala (koi-ra-la). Kolmasen ja neljäsen tavun välissä käytethään tuplakonsunäntti. Juoksevalla hevosella (juok-se-val-la he-vo-sel-la).
  6. Haluan, halvan ja halvaan.

Haluan ja halvan oon synonyymit, mutta halvaan merkittee ette sitä halventaa.

  1. Jos ääntää konsunäntin kovasti, niinku philli ko meinaa kuuttia jota ammuthaan, ja physsi ko meina pusua poskele, niin käyttää h-puustavin perässä. Taasen piili ja pyssy joita ajethaan ja ookathaan äänethään pehmeällä äänelä.

Seuraava kokkous oon 15 heinäkuuta flakupäivänä Mataringissä ja piispa Hans Stiglund pittää juhlapuhheen.

Lopulta anto Anneli Junes oiken kuvavia makupaloja hänen tulevasta kirjasta.

 

Bengt Kostenius

 

 

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Bengt Kostenius, Byströmin päivä Mataringissä

Koijunjuustoa, Tornedalian shit, Sabme trash!

Tornedalian shit, sabme trash!

Så är det dags igen för Sabme trash Tornedalian shit:
Midnightsun och midnattssol!
Hög igenkänningsfaktor?
Träffade nyligen en gymnasist som upprört undrade varför dom tvingas läsa rasistisk smörja från Tornedalen.
Jag svarade: fråga våra pedagoger! Inget nytt! Det har pågått länge.
Tornedalian trash, Sabme shit  hade premiär på Dramaten  i oktober 1954.
Salongen var fullsatt av nyfikna människor   som kommit för att skåda de primitiva galningarna  i Tornedalen.   Författaren var helt svenskspråkig men för att ge sken av att ha goda insikter  i det tornedalska, orerade han i programbladet  om sitt finska påbrå och sitt tornedalska blod.
I programbladet fick stockholmarna veta  att vi tornedalingar var primitiva,  mycket besynnerliga och att man i Tornedalen  talade illa om varenda laestadianpredikant.  Detta sistnämnda var kursiverat.
Bilden av den inåtvände tornedalske mannen  och husfadern som är våldsam, hoppar, skriker  och slår barn och hustru,  hamrades in den gången, sedan om och om igen i sedvanlig etnorasistisk stil och postkolonialistisk anda, och människorna ställer upp om och om igen i i Sabme trash och Tornedalian shit!

Skyll inte bara på dem där nere! Ni är själva med! För två mål mat om dan  och sprit på premiären tack och hej och på återseende i grillen!

No niin, taasen Sabme trashin ja Tornedalian shitin aika Midnightsun och midnattssol! Keskiyön aurinkoa!

Tornedalian trashilä, Sabme shitilä oli ensi-ilta Stokholmin Dramatenissa lokakuussa 1954.    Salonki täynä, ihmiset utelihaita, näessi, net olit tulheet  vahtaahmaan primitiivisiä pörröjä Tornionlaakosta.  Kirjailia oli ummikko, mutta tällätäksheen, ette hään tuntee Tornionlaakson, se antaa syljen valuta ohjelmaplaavissa, jossa se kerskaa suomalaisista juurista ja omasta tornionlaaksolaisesta verestä.

Ohjelmaplaavissa stokholmilaiset sait tietää, ette met tornionlaaksolaiset olema primitiiviä, ja villin pörröjä, ja ette täälä kaikin näskäsit saarnamiehiä.  Tämä äsken mainittu oli kyrsiveerattu. Sanothiin, ettei ihmiset elävä  koloina ja ilman kulttuuria.  Talon isänät oon väkivaltasia miehiä,  jokka kiroavva ja elämöittevä,  hyppivä, huutava ja tietenki tappelevva  Tätä lyöthiin etnorasistisella vasaralla ihmishiin niinku aina ja ihmisraukat täälä pohjosessa taas ja taas lähtevä siihen itte myötä,  aina samhaan Sabme trashiin ja Tornedalian shithiin.  Älkää moittiko etelän vareksia. Tet oletta itte myötä. Saatta kaks kertaa ruokaa päivässä ja ensi-illassa viinaa, tak ohei, nähhään krillissä!

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Koijunjuustoa, Tornedalian shit, Sabme trash!

Kirsti Johansson, Hilja Byströmin päivä 2017

Hilja Byströmin päivä 2017

 Kuva: Kirsti Johansson

18. huhtikuuta kokoonnuttiin seminaariin juhlistamaan Hilja Byströmin päivää Pohjoiskalotin kulttuuri- ja tutkimuskeskuksessa Matarengissä. Hilja oli ensimmäinen tornionlaaksolainen romaanikirjailija. Hän kuvasi elämää tornionlaaksolaisessa 1930-40-luvun kylässä. Hiljan kieli oli rikasta ja lyyristä, sielu ja kärsimys olivat siinä mukana, kertoi Bengt Pohjanen. Kuulimme Bengtin eläytyen lukevan näytteen Hilja Byströmin kirjasta ”Ett år i Järvi” (1932).

Seminaarissa otettiin esille m.m. se seikka, että on suuri tarve tornionlaaksolaisista kääntäjistä. Halutaan klassista ja muutakin kirjallisuutta meänkielelle. Shakespearen sonettejakin voi kääntää meänkielelle. Ellei kaikkia sanoja vielä ole meänkielessä, johdetaan uusia eli neologismeja.

 Kuva: Kirsti Johansson

Seminaarissa esitettiin Meänmaa 1-2017 numeroa.

Meänkielen kirjakielen standardisoinnissa on vielä paljon tehtävää. Kirjakieli muuttuu niin kuin puhuttu kielikin. On tärkeää saada normit yhteiseen kirjoitettuun meänkieleen. Meänkielessä on murteita, niin kuin kaikissa kielissä, mutta olisi tärkeää löytää yhteiset normit, joita sovelletaan kirjoittamisessa. Bengt otti esille muutamia konkreettisia esimerkkejä siitä, miten kielitieteellisesti voidaan kehittää meänkielen ortografiaa.

 Kuva: Kirsti Johansson

 

Keskusteltiin Meänkielen Kirjailijayhdistyksen perustamisesta. Eräs nouseva tähti meänkielen kirjallisuuden taivaalla on Anneli Junes. Hän kertoi meänkielisestä työn alla olevasta kirjastaan, joka valaisee hänen sukunsa menneisyyttä ja on jo viittä vaille valmis. Matti Junes on hänen meänkielen assistenttinsa.

Bengt kertoi, että on valmisteilla Euroopan kirjallisuuden kaanoni. Meän kieltä kohtaan on kiinnostusta maailmalla, mutta eipä juuri Ruotsissa.

Tämän vuoden tulevista tapahtumista mainittiin Meänmaan lipun päivä 15. heinäkuuta, jolloin Luulajan hiippakunnan piispa Hans Stiglund on mukana flakupäivän vietossa Matarengissä. Silloin julkaistaan kaikki neljä evankeliumia, jotka on käännetty ha meänkielelle. Samalla on myös Meänmaan lipun 10-vuotisjuhla.

  1. päivä lokakuuta tulee kielisukulaisia Vepsästä esiintymään Pajalaan. Samalla vietetään ensimmäisen meänkielisen näytelmaän, Kuutot, 30-vuotisjuhlaa.

Uumajan yliopiston meänkielen opettaja Anders Emanuelsson toivotti meidät tervetulleiksi Uumajan yliopistoon, missä pidetään meänkielen konferenssi syyskuussa 2017.

Kannattaa tässä yhteydessä mainita myös Pohjoiskalotin kulttuuri- ja tutkimuskeskuksen interiööri, jota koristaa kymmenkunta kaunista kirstua ja muita vanhoja esineitä.

 Kuva: Kirsti Johansson

 Kuva Kirsti Johansson

2017-04-19 Kirsti Johansson

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Kirsti Johansson, Hilja Byströmin päivä 2017

Shakespearen sonetti 127

Shakespearen sonetti 127

Ei mustaa ennen pietty kauhniina,
jos sattu etheen, ei ollu näppärää.
Nyt oon musta vaate mitä kauhniinta
ja kauhneus kantaa jalkalapsen häpeää.
Nyt ko kaikin vailinkia petraava
ja komistavva rummaa naamamaalila,
oon kauhneus nímetöntä, katoavaa,
pyhhyys loukathaan kans lärväpraatila.
Rakhaan silmät tummat oon, ko nokea,
ja suruliset siksi vaikka komeat,
ja ruman eessä olhaan sokea
ja luothuun lisäthään nyt hopeaa.

Niin suru freistaa heitä komistaa,
ko ruma nyt oon kolon kaunista.

Meänkielennös: Bengt Pohjanen 28.3.2017

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Shakespearen sonetti 127

Shakespearen sonetti 132

Shakespearen sonetti 132

Rakastan silmiesti ikävää
ko syämesti väheksyntä piinaa,
ja silmät tuhkanmuistinaki välkkyvä
ja lämmittävvää sinun sanan viimaa,
niin se oon – ei sarastuksen koittoa!
Ei mene iän valo aamun ihhoon koskheen,
oon iltatähti  seki ilman hohtoa,
ei kimalusta viskaa lännen puolen poskheen,
jos vertaan sinun silmän tummaa loistoa.
Voi, menkhöön syähmeesti surua
niin ette myötätunto vähän pohottaa
ja antaa mulle säälin murua

Ja sen mie vannon: Veenus tumma oon
ja ruma kaikki muu, mie aivan ihoton.

23.3.2017

Bengt Pohjanen

juoksenki-v1

 

Kategoriat: Meänkielisiä runoja | Jätä kommentti

Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?

“Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?”

Se oli jäätävä tuulinen päivä marraskuun puolivälissä ko minun värsthiin painajaisuni sai alkunsa. Meilä 4-6 luokkalaisia oli ollu hetelmärasti ko Linda-opettaja kuttu meät tiimale. Ko mie olin tullu sisäle luokkasalhiin mie havattin sen kasuvien ilhmeistä, ette sillä oli jotaki tärkeätä kerrottvana. Meni joku minutti ennenkö tiima saatto alkaa ko melupoika Erkki ei ollu perustannu pirinäkellosta. Ko se viimen tuli tiimale ja oli istunu siinä meni jonku sekunin hiljasuutta vielä ja net tunnuit mulle minutilta. Sitä saatto niinku tuntea jännityksen ilmassa.

Sitte Linda sano: ”Huomena met luistelemma!”
”Hurraa!!!” huusi Jesper P. Sen hurraa-huuto herätti kaikki heän hurmoksesta mihinkä opettajan sanoma oli net saanu, ja niin kaikin aloit huuthaan hurraata puhthaasta ilosta. Ja näin tämä tarina alko.

Mie olin juuri alkanu viiettää luokkaa ja olin epävarma kunka mulle tässä käypi. Mie olin saanu uuen kaverin, jonka nimi oon Jesper P. Se oli keskikasvonen henkilö, musta tukka ja sinivihreät silmät. Se oli vähäsen outo meän ystävyys, Jesperin ja minun. Se pelasia hokkia ja mie potkin palloa. Ja met vihasimma toisten urheilupuolta niin meilä ei ollu paljon mikä meitä yhisti. Ko koulupäivä oli loppunu mie tunsin mielen tyhjyyttä ja kaikki oli harhaa.    Aina pyssimatkasta kotia kello 21.00. saakka, ko mie panin maata mikhään ei ennää tuntunu hauskalta eikä meininkiseltä. Siinä mie makasin ja säälin itteä ko mamma tuli ja sano hyvvää yötä.

Mamma, ennenkö sie menet mie hääyn sanoa sulle jotaki kauheata.”
“Oonkos se ….”, se sano.
”Oon!”
”Valitan. Koska?”
”Huomenaamula, ensimäiselä tiimala.”
”Mitäs met sille tehemä?”
”En tiä. Piiain lähätämmä väärenetyn kuolinpesäilmotuksen?”
”No, en tiä se saattaa olla vähäsen liitoteltua.”
”Olet oikeassa. Oohh, en tiä kunka mie tämän klaaraan!”
”Mie piän, ette oon vain olemassa yks asia ja se oon mennä tiimale ja kestä, sano Karin-mamma.
”Joo, se taitaa olla ainua vaihtoehto”, mie sanoin ja huokasin.

Ko mie heräsin toisena päivänä mie halusin jää’ä maata sänkhyyn ja unohtaa mitä 25. minutin päästä oottaa. Mutta viimen mie paktoin itteni sängystä ja porstasin hamphaat. Mie pakkasin mamman paskettiväskhyyn luistimet ja jälmin ja marsin jäähallile.    Askelheet tulit aina vain raskhaamaksi ja viimen sattu vielä se käsittämätön ette kohtasin Jonssonin-veljekset, jokka kävit sammaa koulua ko mie. Net oon mailmankaikheuen ikävimpiä ja kiusaavimpia ihmisiä. Niinku mie sen koen. Värsthiintä Peter ja Ludvigin kohala ei ollu se ette net oon isoja ja joutavia taikka, ette net painava alas nuorempia oppilahaita ko se, ette net rakastit hokkia. Peter, joka kävi yheksättä, oli Ludvigiä värrempi, ja tämä kävi kaheksatta, mutta yhessä ko net olit net olit kaikhiin ilkeimpiä.

“Mitäs sie nuila kuluhneila, rumila hokkikampheila tehet, potkupallohölmö?” Peter kiusasi.
”Niin, mitäs sie niilä?” Ludvig sano. Se oli poika, jonka IQ oli matala.
”Mie menen vain jäähallile luistelheen”, mie sanoin ujosti.
”Juuri niin, methään luistelemma tänä päivänä koulussa. Oon hauskaa nähä sinua jälä, hahaha”, veljekset nauroit kuorona.

Silloin mie sain kylliksi ja potkasin Peteriä kalsylthaan ja laukoin mitä saatoin. Net ei laukonnheet perhään vain jäit siihen vahtaahmaan ko hölmöt.    Nyt oli vain yks jäätyny vesilantto minun ja jäähallin välilä. Ensin mie hunteerasin pyörtää sen mutta oivalsin, ette se veis liika pitkän aijan ja niin mie hääyin taistela sen läpi. Monen uksivan, vertä, hikeä ja kyyneliä täynä sekunin perästä mie viimen pääsin perile. Jag ko kattelin taappäin sitä mitä olin menny läpi, mie oivalsin, ette se ei sen värtiä ollu.

Nyt mie olin tullu vaatitushuohneesheen, missä jo oli täynä oppilhaita luokilta 4-9. Mie tukin itteni minun nepokan, kaheksanen luokkalaisen Oskarin ja neljänettä luokkaa käyvän Alexanderin välhiin. Minun hokkikampheishiin kuuluit sininen jälmi ja Jesperin vanhaat luistimet, jokka mie olin saanu lainata siltä. Luistimet olit vähäsen liika isot ja mie sain siksi panna paksun tossuparin jalkhaan ja tukkia paperia varphaitten etheen niin ette net passasit paremin. Nyt mie olin valmis. Jälmi ja luistimet olit jalassa ja mie olin juuri lähtemässä jääle ko Linda tuli vaatiteushuohnesheen ja sano, ette suunittelut olit muutetut. Met piimä sensiihaan pelata hokkia. No silloin mie jou’uin panikin valthaan. Mie pölkäsin, ette mie tulisin täysin nollaahmaan itteni taikka vaikka tehä omhaan moohliin moolin. Mulla ko ei ees ollu klyppaa. Mutta silloin mie hoksasin villin hyvän asian.

“Tuletkos kohta, Leo, kaikin oottava sinua”, Linda sano.
“Joo, sekuntti vain!”
”Mutta mitäs sie hommaat?”
“Mie haen vain yhtä kampetta.”
“No hoputa, net halvava alkaa pellaahmaan!”
”No niin, nyt mie olen valmis!”

Mie käänyin Lindaa vasten ja näytin, ette olen valmis. Ensin se näytti ymmärtämättömältä mutta sitte se vain puisti päätä ja viuhto mulle, ette tulla.
Ko mie tulin jääle ja asetuin toisten lasten keskele net vahtasit minua kummastellen. Jokku naurahtit, toiset irvistelit mutta kukhaan ei sanonu mithään, minkä mie piän aika kummana ko mie katton taappäin tuota hetkeä. Mie tunsin itteni aika rauhaliseksi siihen asti, ette kattoin kelloa ja siinä mie hunteerasin ”MUTTA SANO, MIHINKÄS MIE OLEN JOUTUNU?”

Linda tuli jääle ja jarrutti komeasti lapsitokan eessä. Ookei, nyt met jaama kahtheen laakhiin.    “Peter J  ja Ludvig, tet oletta hänen, sen hänen, ja net kaks tuola oikealla. Tet muut menettä vastapään moolin puolele.” Se saatto olla aika puoltava tuomari. Ja kyllä tet arvaatta mihinkä laakhiin mie jou’uin, ei se ollu Jonssonin-veljesten ainakhaan.    Ko oli teekninki ennen ottelua mie hunteerasin minun nerokasta suunittelua ja tunsin itteni aika rauhaliseksi. Peter voitti pykin ja kehenkymmen sekunin jälkhiin Ludvig teki moolin. Toisen teekninkin jälkhiin mie otin toisen minun hoksauksista ja panin sen jääle. Yhtäkkiä Erkki huuahti ette tuo klossi oon ottanu framile oman pykin ja pelasi sillä. Mie pääsin plaanalta poijes ja sain istua penkilä kaks minuttia.

Ko mie menin plaanale met olima häviöllä viis-nolla, mutta kohta peli sais uuen kääntheen. Mie otin jonku piolisen hietaa plakkarista, mikä oli tehny minut paksumaksi ja se oli syy siihen, ette kaikin olit minua vahahneet kummastellen. Mie viskoin hietaa jääle ja kaikin aloit lankeihleen. Siloin met heitimä luistelemasta ja mie tunsin itteni tytyväiseksi. Sen jälkhiin met emmä koskhaan ole luistelheet emmäkä pelahneet hokkia.    Ja niin mie irrotin itteni minun värstiimästä painajaisunesta.

 

Kirjailia: Leo Forsman

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoriat: Ylheinen | Jätä kommentti