Shakespearen sonetti 127
Ei mustaa ennen pietty kauhniina,
jos sattu etheen, ei ollu näppärää.
Nyt oon musta vaate mitä kauhniinta
ja kauhneus kantaa jalkalapsen häpeää.
Nyt ko kaikin vailinkia petraava
ja komistavva rummaa naamamaalila,
oon kauhneus nímetöntä, katoavaa,
pyhhyys loukathaan kans lärväpraatila.
Rakhaan silmät tummat oon, ko nokea,
ja suruliset siksi vaikka komeat,
ja ruman eessä olhaan sokea
ja luothuun lisäthään nyt hopeaa.
Niin suru freistaa heitä komistaa,
ko ruma nyt oon kolon kaunista.
Meänkielennös: Bengt Pohjanen 28.3.2017