Anna Ahmatova
OMISTUSKIRJOTUS (REkVIEM, Laulu 1)
Tämän tuskan eessä vaarat kumartuva
ja valtaväylän virta heivaa, seisahtaa.
Lukittujen teräsovien takana
piilotetut ”fankien kolot, onkalot”,
kuolon surua ja yksin oloa.
Tuuli suhisee ja viiilentää, joku tuntee niin.
Lempeä oon jonku toisen aruinkon lasku.
Sitä emmä tiä, methään aina olema
kaikkialla aivan sammaa; se mitä kuulema
oon auvainknippujen vihattavaa kolinaa
ja sotihlaitten raskasta saapastöminää.
Met nousima ko aamunpalveluksen viethoon
ja marsima läpi ihmisaran kaupunkin
kohataksemme toisia enämpi kuohleina ko kuohleet.
Aurinko laski, utu nousi yllä Nevan virran
ja kaukana jo toivo upposi.
Niin tuomio lankesi … Kyynelheet virtasit.
Aivanki ponsittu, yhtäkkiä vieras vain –
aivanko ko elämä olis kiskottu syämestä
ja aivan ko olis julmasti kaaettu –
marsii … hoipertaa …. yksin …
Missäs sisaret rakhaat, jokka jaoit minun kans
kaks helvetin kauhun tuskavuotta?
Mitäs harhakuvia net näkevä Sipirjan lumituiskuissa
ja mitäs net havatteva jäisen kuutamon ympärillä?
Tämä oon minun hyvästiruno niile, heile.
Maaliskuussa 1940
Meänkielennös: Bengt Pohjanen