Shakespearen sonetti 132
Rakastan silmiesti ikävää
ko syämesti väheksyntä piinaa,
ja silmät tuhkanmuistinaki välkkyvä
ja lämmittävvää sinun sanan viimaa,
niin se oon – ei sarastuksen koittoa!
Ei mene iän valo aamun ihhoon koskheen,
oon iltatähti seki ilman hohtoa,
ei kimalusta viskaa lännen puolen poskheen,
jos vertaan sinun silmän tummaa loistoa.
Voi, menkhöön syähmeesti surua
niin ette myötätunto vähän pohottaa
ja antaa mulle säälin murua
Ja sen mie vannon: Veenus tumma oon
ja ruma kaikki muu, mie aivan ihoton.
23.3.2017
Bengt Pohjanen
