Företraaki, esitetty Meänmaan kirjallisuuen päivälä, Mataringissa 18.4.2013
Kysymys siittä, kuas kuuluu minuriteethiin ja olletikki, ette oonkos se kiini kielen ossaamisesta, oon ollu paljon framila viimisen vuen aikana Torniolaaksossa. Mie olen osallistunnu keskusteluihin, paljolti netissä, julkisesti ja privaatisti. Nyt meinaan esitellä joitaki käsitteellisiä prupleemia jokka liittyvä tähhään kysymyksheen, ja ehottaa konsteja kunka käsitellä minuriteettikysymystä täsmällisemmin ja opjektiivisemmin.
Niinko tiiämmä, Torniolaaksossa oon vanhasthaan puhuttu kieltä, jota nyt sanothaan meänkieleksi. Viimisten vuosikymmenitten aikana kehitys oon johtannu siihen, että uuet sukupolvet eivät ole ennää oppinheet kieltä. Kieli oon koettu hyö’yttömäksi, ja lapset oon opetettu ruottinkielisiksi koska näin oon uskottu heän saavan pareman elämän. Kielelä oon vielä paljon puhujia, siksi kielen ei käsitetä olevan vaarassa, mutta puhujat oon liki päänäns vanhempaa väkeä. Se meinaa ette kieli kuolee poies, ei hetin, mutta varmasti. Tämän päivän kläpitten vanhemat oon itte ruottinkieliset, kunkas heän kläpit oppis meänkielen?
Tänäpänä, toishaalta, meänkielen staattys oon hyvä. Torniolaaksolaiset oon tunnustettu kansalisenna minuriteettinna, ja meänkieli oon yks viiestä viralisesta minuriteettikielestä. Muuta se oon kuitenki toinen juttu, ette mitä tämä meinaa ja saattaakos se eesvaikuttaa kielen säilymisheen. Viralisen staattyksen rinnala oon eelheen paljon käsitystä, ette meänkieli oon vaila arvoa ja joutaaki kuola poies. Mutta uusi ilmiö oon, ko nuoret aikuset prutesteeraava, ette het jäävä ulkopuolisiksi ko minuriteetti määritelhään kielen jälkhiin. Ihmiset jokka kokeva olevansa torniolaaksolaisia, pitävä ette heän itentiteetti kiellethään jos het ei kielen ossaamattomuuen tähen kuulukhaan minuriteethiin. Ko keskustelu liikkuu tällä tasola, yksittäisten ihmisten itentiteetin ja tunteitten alueela, oon herkistä asioista kysymys. Sillon oon vaikea nähhä isompia kokonaisuuksia ja tarkastella käsitteitten merkityksiä ylheisesti. Ylipäätänsä, ko menhään ihmisitten tunteitten alueele, oon vaikea käyä keskustelua, ko keskustelu onnistuakseen tarvittee yhtheisen käsitteistön jotta mennee käsittää mitä toinen sannoo.
Keskeisiä tässä oon käsitheet minuriteetti ja itentiteetti. Jokhaisella oon itentiteetti, ja itentiteetti oon osin pärsuunakohtanen, osin susiaalinen eli yhtheinen. Ihminen tuntee kuuluvansa johonki, ja se oon osa hänen itentiteettiä. Ko ihminen kokkee kuuluvansa Torniolaakshoon, se oon ilman muuta osa hänen itentiteettiä. Mutta ko joku nyt kokkee, ette kielen tähen hän jääpi minuriteetin ulkopuolele, niin menneekös siinä sekasin itentiteetti ja minuriteetti. Ihminen kokkee ette hänen itentiteettiä oon loukattu, ko hänen jätethään minuriteetin ulkopuolele.
Nyt häätyy hetken hunteerata mitä minuriteetti oon. Minun tarkotus ei ole esittää määritelmää, vain ikkäänko työneuvoja, joitten avula minuriteettikysymystä mennee tarkastella selvemmin. Ensimäisennä mie lähen siittä ette minuriteetti oon nähtävä primääristi ryhmänä. Tämä saattaa kuulottaa ittesthäänselvältä. Tämä tarkottaa kuitenki myös sitä, ette tärkeä kysymys oon se, miksi minuriteetti oon olemassa ja mikä säilyttää se nolemassa, ja semmoset kysymykset ette kuas kuuluu minuriteethiin oon sekundäärisiä.
Met emmä myöskhään puhu nyt matemaattisesta vähemistöstä. Superrikhaat oon varmasti vähemistö tilastollisessa mielessä, mutta ko met puhuma minuriteetista, met puhuma enemänkin ryhmästä, joka oon heikomassa asemassa ko valtaväestö, siksi ko het eroava valtaväestöstä. Heät tekkee minuriteetiksi jokin erityisluonne, joka erottaa heät valtaväestöstä. Perinteisissä minuriteeteissa tämä erityisluonne oon ollu kaikile ilmeinen. Minuriteetteja oon syrjitty, ja syrjiminen olis mahotonta jos ei mene erottaa minuriteettia valtaväestöstä. Minuriteetin erityisluonne, joka ittessään oon ollu neytraali eli pusitiivinen asia, oon erottannu heät muista ja noussut syrjinnän syyksi.
Minuriteetin erityisluonne saattaa olla kielellinen, uskonnollinen eli eetninen. Kielellinen erityisluonne oon ilmeinen. Ko ihmisryhmä puhhuu ommaa kieltä, se muo’ostaa oman ryhmän ja eroaa muuta kieltä puhuvista. Eikä kieli ei ole vain sanoja, se sisältää myös sille ryhmälle ominaisen tavan aatela. Suomessa keskustelhaan, ruottissa samtaalathaan, yhesäpuhuthaan. Keskustelu tullee sanasta keskus, puhumisen keskelä oon se asia mistä keskustelhaan. Uskonto oon kans hyvin selkeä tekiä joka pellaa monela eri tasola, uskonnonharjotuksen ja tapojen ulkosina merkkeinä mutta kans ihmisten tavassa hahmottaa ja käsittää mailmaa. Met näemä tässä kunka näissä tekiöissä oon sekä ulkonen olemus, jonka vieras näkkee varsin, ja sisänen olemus, joka vaikuttaa siihen kunka ihminen mailman kokkee ja käsittää.
Sitten oon vielä eetninen erityisluonne. Eetnisyys oon susiaalisesti määräytyvä katekurii, ja eetnisen ryhmän jäseniä yhistää esimerkiksi elintavat, ulkonäkö, ruoka, pukeutuminen, perinne, histuuria, kieli eli murre, uskonto, sympoolit ja tratisuunit. Eetnisen ryhmän jäsenilä saattaa olla yhtheinen alkuperä mutta näin ei ole ole pakko olla. Näemmä varsin, ette eetnisyyen määritelmässä oon myötä kieli ja uskonto, jokka jo havattimma selviksi erityispiirtheiksi. Ko siutamma nyt net, jäljele jää piirtheitä jokka mennee sanoa kyltyyrisiksi: ulkonen olemus, tavat, elinkeinot, histuuria ja tratisuunit. Ja tässä tulhaan vaikeale aluheele. Jos ryhmälä oon ainuasthaan näitä kyltyyrisiä piirtheitä, menneekös puhua minuriteetista vain oonkos kysymys tavalisesta paikaliskyltyyristä. Joka seu’ula oon nimittäin sille ominaiset tavat, vaatetus, ruoka, histuuria ja tratisuunit, ja tämmösheen paikaliskyltyyhriin saattaa liittyä hyvinki vahva itentiteetti. Minuriteetin kohala erityisluonne merkittee, ette ero valtaväesthöön oon ilmeinen ja usseimmiten kans ette siihen liittyy syrjinnän riski. Minuriteetti tarvittee tukea, jotta se olisi tasavertanen muun väestön kans ja ette se saattaisi säilyttää sen erityispiirtheet.
Mie näen, ette ko jotaki ryhmää tarkastelhaan nimenomhaan minuriteettina, oon lähättävä näistä tekiöistä. Tarkasteltava mikä oon tämän ryhmän erityisluonne, ja missä määrin ja millä tavhoin se erottaa heät muusta väestöstä. Asettaakos se heät huonomphaan asehmaan ja maholisesti syrjinnän kohtheeksi? Oonkos ryhmän erityisluonne, siis justhaan se mikä tekkee heistä minuriteetin, uhanalasenna, ja halvaakos ryhmä itte säilyttää sen luontheen ja tarvitteekos se siihen tukea.
Torniolaaksolaisten kohala tilane oon, ette laki määrittellee torniolaaksolaiset minuriteetiksi, mutta ei spesifiseeraa millä perusteela. Koska eriksheen oon määritelty meänkieli vähämistökieleksi, mennee olettaa ette torniolaaksolaisten kohala oon aateltu nimenomhaan kieltä perustheena. Viimi aikoina oon kuitenki essiintynny erimielisyyttä siittä, oonkos kieli ratkaseva tekiä torniolaaksolaisen minuriteetin määrittäjännä. Tämä kysymys jakkaa ihmiset: toiset eivät käsitä mikäs heistä tekis minuriteetin ellei kieli, toiset kokevat ette heän itentiteettihään loukathaan jos minuriteethiin kuuluminen oon kielestä kiinni.
Asiaa mennee piiain parhaiten tarkastella aikaperspektiivissä. Histuriallisesti torniolaaksolaiset oon selvä minuriteetti. Kysymys oonki, paljonko erityisluonnetta jää jälele jos kieli jätethään poies. Piisaakos sitä eelheen tekehmään oleellisen eron valtaväesthöön ja oonkos se tarpheeksi voimakas kestähmään jeneratsuunilta toisele. Tältä pohjalta mennee nähhä, ette kaikki erityispiirtheet eivät ole yhtä voimakkaita. Kieli ja uskonto oon vahvoja ominaispiirtheitä. Eetnisistä tekiöistä jokkut elintapoihin ja elinkeinoihin liittyvä tekiät oon kans melko vahvoja. Usseimmat kyltyyriset tekiät oon aika heikot, net kyllä saattava säilyä mutta oova käytännössä vain kryyviä paikallisessa kyltyyrissä. Jos met kattomma Värmlantia, niin vanhaasta suomalaisuuesta ei ole jälelä ko joku hembygdsgård. 1920-luvula Ernst Lampen maino, ette menneeköhään sen kultuurin säilyttää, ko kieli kohta katoaa. Nyt met tiiämmä kunka oon käyny. Mulle oon sanottu ette net ei piiain haluhneet säilyttää ommaa kultuuria. Siihen mennee sanoa takasi, ette oonkos sitä halua torniolaaksolaisila tänä päivänä, jos meinathaan ette kieli saapi kuolla kohan kultuuri säilyy. Eikös se minuriteetin erityisluonne hääy nähhä aartheina, eli sillan tolppina, joista issoimmat oon net ko vahvemmasti kantava minuriteettiä etheenkäsin. Kunkas mennee aatela, ette mie nyt heitän tuon kielen, mutta kyllä se muu jaksaa ellää. Tullee seuraava jeneratsuuni, jolla oon jo perintönnä heikompi erityisluonne, miksis se ei heittäisi poies vielä lissää. Näin se prukaa mennä, niin soon menny Värmlannissaki.
Tässä minun tarkastelumallissa mie siis lähen siittä, ette minuriteettia oon tarkasteltava ryhmänä, jolla oon erityisluonne, joka sekä erottaa sen muista ette yhistää sen sisäsesti. Nyt lopuksi mie pallaan niihin prupleemhiin, ko ihmiset oon kokehneet ette heitä syrjithään ko eivät saa olla minuriteettiä ko eivät ossaa kieltä. Ensimäinen vastaus minula oon, ette jokhaisela oon oikeus omhaan itentiteethiin, ja siihen ilman muuta kuuluu oma kulttuuriperintö. Mie tehen siis eron torniolaaksolaisen kultturiperinnön ja minuriteetin välile. Minuriteetinki kohala mie mieluummin tarkastelen sitä, kunka yksilön toiminta tukkee minuriteetin erityisluonnetta ja säilymistä, ko ette kuuluukos hään minuriteethiin eli ei. Oon oleellisempaa, säilyykös minuriteetti, ko ette saapikos joku kunnian kuulua minuriteetin viimisheen jenerasuuhnin.
Yksi kulttuuripärsuuna maino netissä, kunka hään oli yllättynny ettei hään kuulukhaan siihen minuriteethiin jonka etheen hään teki töitä. Oon torniolaaksolaista, meänkielistä sukua mutta itte ei ossaa kieltä. Hään hunteerasi vielä, ette olis se villiä, ko hänen kläpit oppis koulussa meänkieltä, ja sais olla myötä minuriteetissa, mutta ei hään. Minuriteetti ikkäänko hyppäis hänen ylitte. Tähhään mennee ensiksi sanua, ette aatos oon rohki hypoteettinen. Missäs oon se koulu, joka antaa tänäpänä Torniolaakson kläpeile meänkielen. Aika ylheisesti nämät nuoremmat tuntuva aattelevan, ette joku muu hoitaa kielen säilymisen. Se vain oon harhakuva. Kielen välittäminen lapsile vaatii paljon työtä kaikilta. Ja jos tämä pärsuuna itte aktiivisesti alkais toimia niin ette hänen kläpit oppis meänkielen, niin sillonhaan hään eesauttas minuriteetin säilymistä toelisella, vahvala tavala. Tässä tulema siihen mikä oon se oikea kysymys ja huoli: ei se ette kuuluukos se eli se minuriteethiin. Vain se ette mitä minuriteetin etheen tehhään, ette sen erityisluonne säilyy ja ellää.
Hannu Töyrylä