Minun kieli oon minun mailma
Minun kieli oon minun mailma,
arki ja pyhä,
minun kieli oon meänkieli.
Ko mie sitä puhun,
tikapuut nouseva kohti
kieleni viholisten mustaa taivasta.
Ko sillä laulan,
seinäkellot seisahtavva
ummikoitten juhlasalissa.
Ko mie sillä kirjotan
lumisten mettien oksilta
putoavva lumet.
Ja ko sanon, maaherra tärisee,
ko mannaan
piispaki ristii kätensä.
Ko mie vannon,
tuomari painaa päätä alle.
Ko mie noiun
veret seisova
ko Punasen Meren muurit.
Joka kieltää minun kielen,
kieltää minun mailman,
joka kieltää minun mailman,
kieltää minut,
joka nauraa minun kieltää,
se nauraa minun elämää,
joka pilkkaa minun kieltä,
polkee pyhät traasumatot.
Joka toivoo minun kielen kuolemaa,
toivoo mulle noutajat.
Pienten kielten viholiset
oon kirjotetut
kaikile ilmansuunile.
Minun kieleni valittaa:
miksis tet kattotta ohi
vaikka rannat oon kirkhaat?
Kattokaa minua silhmiin,
tet aurinkonhäikäsemät!
Bengt Pohjanen