Nadežda Vasiljeva, Siinain vuorten itku – pienoisromaani Karjalasta

Nadežda Vasiljeva on petroskoilainen kirjailija, jolta on ilmestynyt kaksitoista kirjaa aikuisille ja nuorille. Hänen kertomuksiaan ja novellejaan on julkaistu aikakauslehdissä ja yhteiskokoelmissa Saksassa, Norjassa, Suomessa ja Ruotsissa. Nadežda Vasiljevan teoksia on huomioitu kotimaisilla ja kansainvälisillä kirjallisuuspalkinnoilla.

 Siinain vuorten itku
– Pienoisromaani –                                                                                 

Hiekkaa, hiekkaa… helteen paahtamana
Ja vuorten siluetteja keskellä erämaita.
Ja alla taivaan sineen kirjottuna
Jumalia ja jumalattaria, äänettömiä temppeleitä.

……………………………………..

Ylös katsovien pyramidien salaisuudet,
Mystinen hahmo ihmisleijonan
Vetää puoleensa magneettina matkalaiset
Suurellisella loistolla muinaisajan.  

Saavuttamaton on kätketty avain
Komeroihin ja muinaistietoihin uhripappien.
On tyyni ja mahdikas katse sfinksin,
Todistajan draamojen ja teurasuhrien …

Svetlana Tšerenkova

Outo uni 

Musta taivas repeytyi kappaleiksi valtavalla rätinällä. Valokaarivälähdykset, jotka pyrkivät juottamaan yhteen kallioisten huippujen ylimieliset otsat, sokeuttivat silmiä. Tuntui kuin joku näkymätön, mutta mahtava olisi ruoskinut vuorijonoja voimallisella ruoskalla koettaen raivokkaasti saada erämaasta liikkeelle siellä huolettomasti loikoilevan kivisten puhveleiden laumaan. Kamala jyrinä vuorilla lisääntyi entisestään. Jyrinä muuttui kaikuvaksi jylinäksi. Ikään kuin puhvelilauma olisi todellakin noussut ja kivusta ja karkeasta vieraasta vallasta villiintyneenä suuntaisi jonnekin maailmanääriin nostattaen taivaaseen asti kokonaisia pilviä hiekkaa ja teräviä kiviä. Mutta edes tällaisella kamalalla hetkellä raadeltu taivas ei puhjennut kyyneliin. Sellaisia ne ovat nuo Siinain vuoret luonteeltaan!

Svetlana pyöri kokonaan märkänä painajaisten piinaamana vuoteessaan. Hän nousi istumaan ja alkoi vetää päältään villapaitaa. Mikä kumma oli saanutkaan hänet sänkyyn päiväpeiton päälle ja vielä vaatteissa! Lämmin villapaita ritisi pään yllä staattisesta sähköstä. Purkaukset kipinöivät pimeässä ja nipistelivät kipeästi kasvoja. Hän meni keittiöön ja pani teekeittimen päälle ja painoi television kaukosäädintä. Hän tuli harvoin katsoneeksi ohjelmia. Mutta oli jotenkin pakko vapautua painajaisesta. Isoäiti oli oikeassa sanoessaan: ”Luoja varjele nukahtamasta auringonlaskun aikaan! Silloin sitä näkee vaikka mitä!”

Mutta televisiosta tuli vain terroristi–iskuja. Vilkkuvaloja, paareja, sirpalekasoja, verisiä ruumiita… Hän hätkähti… missä siellä taas räjäytettiin? Kamalaa edes kuvitella! Hyvä sentään, ettei omassa maassamme.

Ja äkkiä hän tunnisti hotelli «Hiltonin»! Hän kurottautui eteenpäin. No, johan on! Hän oli vasta viikko sitten palannut Egyptistä. Heidän turistibussinsa oli pysähtynyt monta kertaa tuon hotellin eteen. Hän pani äänen kovemmalle. Mitä siellä mahtoi tapahtua? Kuvaus loppui. Uutistenlukija kertoi välinpitämättömästi ja lyhyesti neljästä pommi-iskusta Punaisen meren rannikolla. Räjähteillä varustettuja autoja oli törmännyt hotellirakennuksiin keskellä päivää. Ihmiset ovat jo niin tottuneita terroristi-iskuihin että niihin tuskin reagoi enää. Räjäytettiin mitä räjäytettiin. Palakoon, hyvä ettei meidän kylämme. Häpeähän se tietysti, mutta totta mikä totta. Ja nytkin hänen ensimmäinen ajatuksensa oli: ”Luojalle kiitos, että ennätin lähteä sieltä!” Mutta tarttui samalla kännykkään. Miten olikaan ystävien laita? Naputteli nopeasti viestin. Samirin puhelin oli kytketty pois päältä. Naputteli Mustafan numeron ja lähetti tälle huolestuneen kyselyn. Hetken kuluttua kännykkä piippasi. ”Samir on sairaalassa. Vakavassa tilassa.” Hän alkoi heti yskiä hermostuksissaan, se häiritsi luetun mieltämistä. Pää oli aivan sekaisin, ajatukset hyppelivät sinne tänne.   Ja ne kaikki pyörivät yhden asian ympärillä: mitä se siellä teki?! Ja aavistuksesta kylmeni hänen sisällään. Hänhän oli lähettänyt tälle oman englannin käyttökielen kurssinsa. Ja heitä lähinnä olevan hotellin internetkahvilassa tietokoneet olivat jumissa jonkin viruksen takia. Ja niin tämä oli siis mennyt sitä lähimpään hotelliin. Tämähän oli kirjoittanut siitä hänelle!..

Teen juontikin sai jäädä. Hän heittäytyi taas sänkyyn. Vartalolla juoksi paniikista aiheutunut vilunväre. Entä jos nimenomaan hän olikin syynä Samirin mielettömään onnettomuuteen? Hänen silmänsä alkoivat etsiä Vapahtajan ikonia, joka roikkui makuuhuoneen seinällä antiikkisissa raameissa. Kuivat huulet liikkuivat säikähdyksessä: ”Jumala, kuule rukoukseni! Anna anteeksi ja armahda! Säilytä hänen elämänsä!!! Anna hänen saada paljon lapsia ja nöyrä sekä rakastava vaimo. Ja rakentakoon hän kotinsa Gizan ylängölle.” Hän itki ja rukoili, pyysi Jumalalta kaikkea tuolle arabinuorukaiselle. Ajatukset alkoivat vähitellen hieman rauhoittua ikään kuin olisi pyytänyt Jumalan suostumusta asian harkintaan…

Märät luomet tarttuivat yhteen, ja hän vaipui houreunien sumuun.

* * *

Katumuksen polku

Kameli tirskutti suoraan takaraivoon. Aina välillä sen kurkusta nousi uhkaavan tuntuisia ääniä. Kuitenkin on mielenkiintoista, että sylkevätkö ne vai ei? Vaikka väliäpä sillä nyt enää. Mihin siitä pääsi. Sinnikäs beduiini oli seurannut häntä jo ainakin kaksi kilometriä. Vaikka opas olisi kuinka haukkunut ja taivutellut, kamelin omistaja ei jäänyt hänestä askeltakaan. Aika ajoin jankkasi omaansa murteellisella englannin kielellä: ”Sinulla on kauniit silmät, Minulla on hyvä kameli. Ota kameli!” Tuskinpa tyyppi osasi englanniksi mitään muuta: kun hän kysyi tältä jotain, tämä vain hymyili mitään sanomatta. Osoitti vain kameliaan. Hän näytti noin nelikymppiseltä. Vaikka kuka noista beduiineista tietää. Heidän ikäänsä on mahdotonta arvata. Ja taas mies juoksi eteen tehden käsillään jotain merkkejä, että vuori on muka korkea, ota kameli! Se oli jotain uutta. Eikö jo vaihtaisi levyä? Hän puisteli päätään ja jatkoi itsepäisesti nousua kapeaa, jyrkkää polkua ylös. Sammutti lampun. Oli muutenkin valoisaa. Taivaalla kumotti täysikuu, joka roiski auliisti valoaan liikkumattomien Siinain vuorten teräville huipuille. Päivisin vuoret näyttivät kultaisilta, mutta yöllä kuun kumottaessa ne olivat ikään kuin hopealla valettuja. Erään legendan mukaan sen vuoren huipulla, jolle he olivat juuri nousemassa, Jumala antoi Moosekselle Kymmenen käskyn laintaulut. Polku, jota pitkin sik–sak –nauhana liikkui muutama sata turistia, oli nimeltään kamelipolku. Se oli täysin nimensä mukainen. Kameleita oli useita ja kaikenlaisia: valtavia, kaljuuntuvia, vanhoja, keltahampaisia, vanhuuden höperyydestä pillahtaneita, nuoria pitkäkinttuisia, sisään painuneita kylkiä sekä suhteellisen söpöjä pitkäturpaisia kameleita. Jalat luistivat auringossa paistuneella lannalla. Päivällä vuoren juurella lämpötila nousi neljäänkymmeneen asteeseen. Mutta ilmaston harvinaisen kuivuuden takia se oli sangen siedettävää. Katsoin taakseni. Takana lyhtyjen valoketju oli yhtä pitkä kuin edessäpäinkin. Käsilyhtyjen harhailevat valot vilkkuivat säikkyinä kiiltomatoina. Niiden ryhmä oli jo kaukana. Opas nimeltä Mamadu kutsui kokoon turistejaan huudellen merkkisanaa: ”Mamadu!” jossakin seuraavalla pysähdyspaikalla. Hän oli jäänyt reippaasti jälkeen. Hän ei voinut kävellä nopeasti. Oikeaan kylkeen pisti. Kerrosnaapurit Oleg ja Rena olivat varoittaneet: ”Älä mene hulluja tekemään!” Koko yö nousua tuulen mukana kahteentuhanteen kolmeensataan metriin ja laskeutumista koko päivän helteessä jotakin vuohipolkua pitkin. Mutta eihän hänen päätään saa käännettyä! Äiti oli aina sanonut: ”Eipä ole tässä maailmassa, Svetka, nähty ketään yhtä itsepäistä kuin sinä!”

Ja mikä nimikin sille on annettu – Katumuspolku. Kaikki, jotka olivat jo olleet tällä ekskursiolla, vakuuttivat, että alas laskeutuminen oli tosiaan huomattavasti vaikeampaa. Svetlana pysähtyi. Tuuli puhalsi hiukset otsalta ja hän katsoi maisemaa. Ei, kyllä tällaisen kauneuden takia kannattaa kärsiä.

Ja taaskin tuo beduiini heilutti käsiään aivan hänen kasvojensa edessä ja mongersi englanniksi: ”Ota kameli! Ei kymmenen, viisi dollaria.” Pysähtyi ja veti henkeä. Muisti oppaan varoituksen. Paikalliset istuttavat usein turistin kamelin selkään dollarilla ja ottavat sieltä alas kuudellakymmenellä. Kairossa Kheopsin pyramidin luona hän oli itsekin vakuuttunut paikallisten tapojen villeydestä. Ei tarvinnut kuin jäädä muutamia askelia muusta ryhmästä, niin joutui heti pirullisen beduiinilauman painostuksen uhriksi. Sitkeästi he työntävät käteen valkoista traditionaalisella nauhalla koristettua huivia ja höpöttävät englanniksi: ”Present! present!” Ja itse oli valtiaan kädellä repimässä lippalakkia hänen päästään huutaen englanniksi: ”Vaihdetaan! Minä sinulle, sinä minulle!” On siinä meillä! Kutsun poliisin paikalle!” sanoi hän levollisesti mutta tiukasti. Ja veti varmoin ottein tämän kädestä oman lipparinsa. Uhkaus kuulosti vakavalta. Jotain nenäänsä höpisten beduiini livahti syrjään etsimään muita hölmöjä.

Hän katsoi ”matkatoveriaan”. Tämä ei näyttänyt pirulta. Ja vaikka silmät olivatkin eläväiset, niin katsettaan tämä ei peittänyt. Päässä beduiinilla oli turbaani ja päällä pitkä harmaa kaapu ja sen päällä nykyaikainen pikkutakki, joka ei sopinut millään hänen ylvääseen imagoonsa.

Hengittää oli yhä vaikeampaa. Oikealla rintakehän alla sattui jo tosissaan. On kuitenkin parempi uskoa kuin olla uskomatta. Tulkoon mitä tulee! Sveta heristi leikillään sormea isännälle:

– Vain viisi dollaria! Sovitaanko? Sveta sanoi ojentaen hänelle kätensä. Mies tajusi. Läpsäytti kevyesti naista kämmeneen ja puhkesi unikonpunaiseen kukkaan kykenemättä peittämään lapsellisen onnellista hymyään.

Ja nyt kameli makasi jo hänen jaloissaan, mutta kuinka kiivetä sen päälle? Ei, jalat ovat liian lyhyet. Sveta pyöritti päätään. Eikä hän ennättänyt edes räpäyttää silmiään, kun beduiini oli tarttunut häntä vyötäröstä ja nostanut kahden kyttyrän välissä olevaan satulaan. Äitii! Kameli alkoi haluttomasti nousta jaloilleen. Kirosi sata kertaa pehmeää luonnettaan! Aina hänet saatiin houkuteltua johonkin seikkailuun.

Hän katsahti vuoren huippuihin. Uskomatonta! Ei puun puuta, ei korren kortta! Kun katsoo noita jättiläisiä, on kuulevinaan satumaista musiikkia. Ikään kuin tuhannet mykät mylvisivät avaamatta suutaan. Oli miten oli, tässä maassa on jotain erityistä. Kun katsoo Siinain varjoja, tuntuu kuin aika täällä pysähtyisi. Ei ole menneisyyttä eikä tulevaisuutta, joka on yhtä ikuinen kuin nämä vuoret.

Kameli astui harhaan ja heilautti kyttyröitään kuiluun päin niin että Sveta jäi tyhjän päälle. Äitii!!! Sydän nousi heti kurkkuun. Sinne kun putoaa, niin se on kierimistä. Siinä tulee mieleen paitsi äiti niin isäkin.

– Pysäyttäkää se! Antakaa minun laskeutua selästä.

– No problem, madam! Okay! Okay!

Ja mies vain läimäytteli kameliaan kylkeen ja tämä heitteli tärkeänä eteenpäin kömpelön näköisiä kavioitaan. Ja siinä tuli vielä toinen vastaan. Se tästä vielä puuttui! Alkoi rähinä. Luoja! Mitä ääniä! Miten niissä riittääkään itsepäistä raivoa. Väittelevät kai kuka joutuu antamaan tietä. Ja alkoivat vielä purra toisiaan. Herranen aika! Milloin tämä kärsimys oikein päättyy!

– Pysähtykää! Pyydän. Minua pelottaa.

– Ei hätää, madame! Kauniit silmät! Kameli on hyvä! Kaikki on hyvin!

No, mitä sille voi?!

Isäntä läimäytti kamelia takajalkaan. Tämä kiihdytti askeleitaan. Hän olisi voinut inistä pelosta, mutta sen sijaan hän häpesi itseään. Istu äläkä inu! Itse olet syyllinen. Ennen matkaasi Egyptiin kehuit ystävillesi: ”Saisi ainakin kerran elämässään ratsastaa kamelilla.” Ajatukset materialisoituvat. Kiemurtele nyt siinä kiltisti kyttyröiden välissä. Huuda siinä tai ole huutamatta, beduiini ei nosta sinua satulasta ennen kun on vienyt paikkaan, josta alkaa seitsemänsadanneljänkymmenen jyrkän portaan nousu.

Svetlana vilkaisi kamelinajajaa. Tämä hymyili. Otti pikkutakin päältään ja ojensi Svetalle. Sentään herrasmies. Hän työnsi tämän käden syrjään ja näytti vyötärölle kiedottua villapaitaa. Heitä oli varoitettu ennalta että huipulla lämpötila olisi korkeintaan kymmenen astetta. Yhdellä huipuista paloi valo. Mamadu selitti, että siellä oli erakkobeduiinin maja. Ihan hullua! Kuinka nyt asua yksin kiviloukossa – ja mikä tärkeintä ilman pisaraakaan vettä?! Pilvikin on harvinainen ilmiö. Viimeksi täällä satoi kahdeksantoista vuotta sitten. Takaa kuului naisääni englannin kielellä: ”Kuinka täällä voi elää? Jos mieheni pakottaisi minut asumaan tällaisissa elinolosuhteissa, hirttäisin itseni jo kolmen päivän kuluttua.” Hän hymähti ja katsoi tähtiä. Tähtiä täällä oli vähemmän kuin omalla leveyspiirillä. Tähtikuviot ovat samoja, mutta kääntyneinä toiseen suuntaan, ja ne vaikuttavat suuremmilta ja kirkkaammilta kuin kotona. Ja yhtäkkiä hän tunsi jonkinlaista ylpeää iloa: ”Hyvä luoja, kuka olisi arvannut, että näkisin joskus Siinain vuoret, ratsastaisin kamelilla ja uisin Punaisessa meressä sukellusnaamari päässä ja ottaisin valokuvia korallikukinnoista ja fantastisista kaloista, joita ei voi sanoin kuvata!” Egypti tuntui aina saavuttamattomalta maailmankolkolta. Muinaisia pyramideja hän oli nähnyt vanhan historian oppikirjan kannessa, jota äiti jostakin syystä piti tallessa. Ja nyt se oli tässä suoraan silmien edessä, eikä missään elokuvissa, vaan hän saattoi ihan tosi elämässä nähdä arabialaisia naisia mustissa kaavuissa silmiin asti, vaikkakaan kaikki arabinaiset eivät käyttäneet mustia vaatteita. Joillakin kasvot olivat paljaat, mutta tiukkaan kiedottu huivi päässä otsaa ja poskia peittämässä niin ettei ainoakaan hius jää näkyviin. Paljaina olivat vain sormet. Kaikki muu oli paksun kankaan peitossa. Nämä uivatkin riisuutumatta. Se vaikutti hullulta meidän ulkomaalaisten kaunottariemme huippurohkeiden uima-asujen rinnalla. Niissä oli pieni kolmio edessä ja ohut kaistale takana. Kappas, millä aidolla kiinnostuksella häntä seurasi tuo beduiini. Hänkin oli tälle eksotiikkaa: vaaleatukkainen, sinisilmäinen naisihminen kamelin selässä. Kaikki elämässä on siis suhteellista.

Ja kohta olikin viimeinen pysähdyspaikka. Kameli laskeutui polvilleen käyden maata leveän penkin viereen. Hänen ei ollut vaikea tulla alas satulasta. Sveta antoi beduiinille lupaamansa viisi dollaria. Tämä hymyili silmäkulmat säihkyen:

– Oliko hyvä kameli?

– Hyvä oli! Sveta nyökkäsi. – Vaikka totta kyllä hieman outo. Joka tapauksessa, kiitos teille.

Tämän jälkeen edessä oli vielä seitsemänsadanneljänkymmenen portaan nousu huipulle. Svetlana joi teetä, vilkaisi vuorta ja ryhtyi hyökkäykseen viimeistä estettä vastaan. Hänen edessään ja takanaan yhtä raskaasti hengittäen kulki hänelle tuntemattomia ihmisiä. Tietysti yksin matkustaminen ei ollut mikään suuri nautinto. Hänen hotellinaapurinsa Rena ja Oleg olivat Egyptissä jo kahdeksatta kertaa. Heitä eivät retket innostaneet. Bussissakin hän oli omasta hotellistaan ainoa. Muut olivat viidentähden hotellista Hilton. Se ei ollut hotelli, vaan palatsi. Meri oli heti tien toisella puolella. Hienoa tosiaan, mutta kallista. Heidän hotelliltaan merelle oli matkaa puolitoista kilometriä. Uimarannalle oli kuitenkin joka tunti ilmainen bussi. Ei niinkään mukavaa, mutta matka oli huomattavasti halvempi. Rakennukset olivat vielä siellä täällä työn alla. Alueen palmut oli nähtävästi istutettu vasta hiljattain, koska niiden latvukset oli peitetty kovalta auringonpaisteelta jollakin kankaalla. Mutta pensaat kukkivat komeasti. Aikaisin aamulla nuoret arabimiehet vihreissä työpuvuissa kastelivat niitä letkulla. Salaa syrjäsilmällä he katselivat samalla puolialastomia naisia, jotka uivat sinivetisessä altaassa. He tarkkailivat aidon ihastuneina niin nuoria kuin vanhempiakin naisia. Miehiä lomailijoiden joukossa oli vähän. Neljänkymmenen turistin joukossa oli enintään neljä miespuolista yksilöä, joista kaksi kunnollista aviosiippaa, yksi korkean iän omaava vaari ja yksi kuusitoistavuotias poika tiukan äitimuorin valvonnassa. Nuorille tytöille oli imartelevaa olla joka askeleella mustien silmien tarkkailun kohteena.

Kummaa sakkia nuo arabit. Miksi esimerkiksi hotelliin ei saa tuoda vettä eikä hedelmiä? Se on yksilön oikeuksien loukkaus, selvä loukkaus. Aamiaisella tarjoiltiin juomia ilmaiseksi, mutta illallisella – pussin nyörit löysälle. Hassumpaa ei voi keksiä. Ruokkivat kaikenlaisilla maustetuilla ja makeutetuilla sapuskoilla, mutta ”vedenjuottaminen” on erillisillä ravintolahinnoilla. Svetan porukan miehet oppivat heti egyptiläisiltä kameleilta: kaksi mehulasia ennen aamiaista ja kaksi sen jälkeen eikä mitään ongelmia kahteenkymmeneenneljään tuntiin. Ja niille, joilla on krapulassa suu kuivana, on jääkaappi tupaten täynnä ”maanalaista” mineraalivettä. Mitkään kiellot eivät voi pysäyttää venäläistä, joka haluaa juoda. Voihan olla että lakia noudattavien saksalaisten suhteen tuo arabien temppu onnistuu, mutta ei kyllä meidän venäläisten veljiemme kanssa. Lisäksi kummastutti se, että jokaisen rakennuksen luona, jossa oli vain kuusi huonetta, istui poliisi sinisessä univormussa hymyilemässä herttaisesti ja toistelemassa kaikissa tilanteissa papukaijan tavoin yhtä ja samaa opittua lausetta: ”Mitä kuuluu?” Ketä täällä yleensä vartioidaan ja keneltä?

Ennen matkanostoa Egyptiin Sveta kaiveli Internetiä. Paikallisista asukkaista matkatoimistot antoivat seuraavaa informaatiota: ”Jos rohkenet seurustelemaan egyptiläisten kanssa, juomaan punaista karkade–teetä Sharm–el–Sheihin itämaisilta aromeilta tuoksuvassa teehuoneessa ja jos reagoit normaalisti heidän aiheettomasti heittämiinsä vitseihin pitäen sitä vain kulttuurierona, he avautuvat sinulle kuin lapset ja kertovat enemmän kuin tavallisen turistin tulee tietää. Ja silloin saat tietää, että Egypti ei ole ainoastaan pyramideja ja merta.”

Jostakin pimeästä kuului säälittävä englanninkielinen pyyntö:

– Madame! Auttakaa! Olkaa hyvä ja antakaa kätenne!

Kenelle puhutaan? Hänellekö? Hän päätti ajatusleikkinsä, pysähtyi ja suuntasi katseensa poikaan, joka istui syrjässä kivellä videokamera rinnallaan.

– Mitä on tapahtunut?

– En pääse ylös. Jalkoihini sattuu.

Tämä puhui suhteellisen hyvää englantia. Monilla arabeilla on fonetiikka harhateillä. He lausuvat sanoja saksalaiseen tyyliin, eli kuten ne kirjoitetaan. Mutta englannin kielessä on se juju että kirjoitamme ”viisi”, ”kolme” menee päähän.

Käden Svetlana ojensi tietysti. Tämä hänen käytöksensä oli miehelle mieleen.

– Onko teidän, sieur, pakko nousta huipulle asti?

– Kyllä, tietysti. Joudun kuvaamaan mainokseen filmin auringonnoususta.

– Oletteko tällä retkellä ensimmäistä kertaa?

– Kyllä, madame.

– Siinä tapauksessa olette kovin kevyesti pukeutunut. Eikö teitä varoitettu, että vuorilla on yöllä kylmää?

– Ei se mitään. Päivällä saan itseni lämpimäksi.

He juttelivat ja vetivät toisiansa kädestä. Näin nousu oli huomattavasti helpompaa.

– Mistä olette?

– Venäjältä.

– Tapaan ensimmäistä kertaa venäläisen tytön, joka puhuu hyvää englantia.

– Kiitos kohteliaisuudesta, mutta en ole niin nuori kuin te ehkä luulette.

– Minkä ikäinen olette?

– Kaksi päivää sitten täytin sataviisi. Entä itse?

– Kaksikymmentäkahdeksan. Mikä teidän nimenne on?

Svetlana ei voinut sietää kysymystä! Mutta vastaamattakaan hän ei voinut olla. Mokoma salaisuus!

– Svetlana. Isännimen hän jätti sanomatta, sillä tiesi ettei vieraskielisiltä sen lausuminen onnistuisi kuitenkaan. – Entäs teidän?

– Samir.

– Hyvin mielenkiintoista. Oletteko kuvaaja?

– En. Lakimies. Mutta meillä lakimiehet tienaavat kovin vähän. Ja muutenkin olen vasta valmistunut yliopistosta. Mitään työkokemusta minulla ei ole. Mutta matkailufilmien kuvaaminen antaa reipasta lisätuloa.

– Oletteko naimisissa?

– Entä itse?!

– En vielä pitkään aikaan tule niin hyvin toimeen.

– Voiko naimisiin mennä vain hyvin toimeentuleva henkilö?

– No, kuinkas muuten? Kuinka ylläpitää perhettä? Meidän naisemme ovat harvoin töissä. Oletteko muka nähneet palvelualalla arabialaisia naisia?

Svetlana mietti asiaa. Tosiaan. Ravintolassa, huoneissa, hotellin alueella, uimarannalla on vain nuoria poikia noin alle ja päälle parikymppisiä.

– Missä hotellissa asutte?

– Jääköön se pieneksi salaisuudekseni, sanoi nainen ja taputti arabia leikillisesti olkapäähän.

– Miksi?

– Mitä te sillä tiedolla teette?

– Löytäisin teidät!

– Ja se tässä vielä puuttuu!

– Pidän kovin teidän silmistänne. Ne ovat viisaat ja lämpimät.

– Niin teistä vain näyttää pimeässä. Päivän koittaessa tuo mielikuva häipyy kuin aamu-usva.

– Ja ääni? Teillä on hyvin miellyttävä äänenväri. Se suorastaan lumoaa.

Luoja! Ja sekin vielä!

– Osaan muutamia venäjänkielisiä sanoja.

– Niinkö? Mitä?

– «Dobri den», « Horošo!», «Kak tebja zovyt?», « Zdrasti-mordasti!», « Gusi-gusi! – Ga-ga-gaa! Jest hotite? Da-da-daa!».

Hän aikoi vielä sanoa jonkin lauseen, jotain Uudesta vuodesta, mutta Sveta tajusi minkä, rypisti kulmiaan ja nosti kättään ikään kuin haluten suojata itseään moiselta moukkamaisuudelta.

– Riittää!

– Miksi?

– Turistimme opettavat teille tyhmiä ilmaisuja. Te toistatte kaikenlaista hölmöä, joita he lausuvat huvitellakseen kustannuksellanne.

– Mitä tarkoittaa venäjän: ”Ni hrena ne nado!”?

Sveta rypisti kasvojaan ja kääntyi pois.

– Säästäkää korviani!

– Ymmärsin! Se on jotain hyvin rumaa? arabi huolestui selvästi. – Olen havainnut, että heti kun sanon tuon lauseen, venäläiset tytöt kääntyvät syrjään eivätkä halua puhua enää kanssani.

– Opetelkaa sen sijaan sivistynyttä kieltä. Ei ”sinä” vaan ”te”.

– Miten?

– Ei ”sinua”, vaan ”teitä”, hän sanoi venäjäksi.

– En ymmärrä! poikakin vaihtoi venäjään. – Miksi? Sinähän olet yksi?

– Ja odna.

– Miten sinä sanoit?

– Toistan. Ei sinä vaan te. Ja se kuulostaa tältä: Kak vy skazali?

– Kak vy skazali? toisti poika kuuliaisena.

– Se kuulostaa paremmalta! Hän alkoi taas selittää englannin kielellä: Venäjässä on kohteliaisuusmuoto samoin kuin saksan kielessä: ”Sie”. Tuo ero tulee tiedostaa.

Sveta opetti tätä kuin koululaista ja silmissä oli kujeilunhaluista välkettä. Pojan silmissä oli niin paljon ihastusta, että kohta se naksauttaa kieltään. Ja taas hyvällä englannin kielellä:

– Älkää vain suuttuko minulle! Älkää menkö pois! Minä en tiennyt sitä! Venäläiset turistit ovat opettaneet minulle niin. Olen kirjoittanut kaiken ylös. Kannan mukanani vihkoa. Opettakaa minua puhumaan oikein. Minulle se on todella tärkeää!

Hän sopersi nopeaa ja suhteellisen hyvää englantia. Samalla hänen kätensä painoi rintaa. Oli vaikea ymmärtää: joko tämä aneli tai sitten hän suojautui. Oi, Luoja!

– Asun vielä viikon ystävän luona. Hän on töissä uimarannan hajuvesipuodissa saksalaisen uimarannan lähellä. Hänen työtoverinsa on matkustanut lomalle perheensä luo. Tänä turistikautena on ollut vaikea löytää varalle ketään. Ja istua yksin kopissa kuin koira on ikävää. Hän on siksi pyytänyt minut toverikseen. Ja retkillekin hän päästää minut, jotta olisi aineellista kiinnostusta.

Hän jatkoi puhettaan avoimesti, mutta Sveta ei enää kuunnellut. Hän hengitti täydenkuun yön sakeaa ilmaa ja haihdutti ajatuksia jonkinlaiseen voimattomuuteen. Koneellisesti he pitivät toisiaan kädestä auttaakseen toista nousemaan muinaisten portaiden kivilaatoille. Sitten Samir alkoi kysellä hänen vaikutelmiaan Egyptistä, retkistä, joilla hän oli onnistunut käymään. Poika kyseli hienotunteisesti eikä toistanut tämän pois sulkemia aiheita.

Näköalatasanteella ei ollut paikkaa mille astua sanan todellisessa merkityksessä. Kaikkialla olkipatjoilla makasi nousun väsyttämiä ihmisiä lämpimiin kamelinkarvaisiin peittoihin kääriytyneinä. Kaikki odottivat aamun sarastusta. Mutta aurinko ei pitänyt kiirettä vaikka alempana olevat huiput olivat vaaleanpunaisen valon kirjomia.

Samir värisi kylmästä. Eikä ihme! Svetlanankin oli kylmä – villapaidassa, ja miehellähän oli päällä vain ohut nailonpaita, jonka läpi kuulsi tumma iho. Ovat ne vain pirskatin komeita nuo arabit. Etenkin juuri nuo eurooppalaista tyyppiä olevat olivat ylväitä kuin itse Siinain vuoret, jotka vaieten kohosivat arvokkaasti kohti pilvetöntä taivasta.

Svetlana katsoi kelloa. Varttia yli viisi. Aurinko nousisi tasan tunnin kuluttua. Häntä halutti kovin istua jonnekin ja piiloutua tuolta purevalta tuulelta. Hän ei ennättänyt saada ajatustaan loppuun, kun hänen luokseen tuli beduiini, joka tarjosi patjaa ja peittoa. Nähtävästi täällä oli opittu tekemään ilmasta rahaa. Tärkeintä oli olla oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Pyhiinvaeltajat siirtyivät antaen sijaa. Ja totta totisesti on sanottu, että yhdellä leipäpalalla voi ruokkia kaikki ihmiset ja yhdellä peitolla peittää koko maailman. Hänen asettuessaan tuulen suojaan Samir tarttui käsillään itseään hartioihin ja hänen hampaansa löivät loukkua.

– Istukaa! Sveta kutsui kädellään. Kahdesti miestä ei tarvinnut kutsua. Tämä painoi selkänsä hänen lämmintä villapaitaansa vasten. Itsekseen hän myhähti: ystävä hädässä tunnetaan. – Pitäisiköhän ostaa peitto?

– Ei! Samir pyöritti inhoten päätään ja selvitti kuiskaten: – Katsokaa itse kuinka likaisia ne ovat täällä.

– Entäs jos sairastutte?

– Ei, päivällä lämpenen, vakuutti tämä. – Heti kun aurinko nousee, tulee lämpimämpää. Oletteko jo keksinyt toiveen? Sen toivomus, joka on vastaanottanut auringonnousun tällä vuorella, toteutuu aina.

Ja äkkiä Svetlana sai päähänsä aivan mielettömän hullun ajatuksen: haluttaisi rakastaa ja olla rakastettu, kuumasti, kiihkeästi, epäitsekkäästi niin kuin nähtävästi vain varhaisnuoruudessa. Kun kuun valossa ympärillä kaikki vaikuttaa sadunomaiselta ja koko maailma voi helposti mahtua tienvarren pieneen lätäkköön, ja kun kaikki tavalliset sanat kuulostavat maagisilta loitsuilta. Luoja! Mitä ihmettä minä! Minähän olen jo viisikymmenvuotias. Vaikka ehkei ”jo”, vaan ”vasta”. Se kuulostaa huomattavasti optimistisemmalta. ”Minä olen vielä vasta viisikymppinen!”

Ikään kuin hänen ajatuksensa kuultuaan näköalatasanne puhkesi äkkiä suosionosoituksiin. Vuorenhuippujen takaa ilmaantui vaaleanpunainen unisen auringon päälaki. Samir paineli kameraansa. Samppanjapullon korkki poksahti auki. Kuului riemukkaita suutelomoiskautuksia.

Pyhiinvaeltajien joukko lähti heti sitten touhukkaasti liikkeelle kohti laskeutumispaikkaa Katumuspolulle. Opas kutsui Samiria, ja Sveta ojensi kätensä tälle.

– Näkemiin, nuori mies! Maailma on pieni! Kaikki on mahdollista! Kiitän teitä seurasta. Te autoitte minua kovin.

Samir halusi sanoa jotain, mutta vilkaistuaan ympärilleen, luopui ajatuksesta. Häntä seurasivat kymmenet uteliaat silmäparit. Sveta heilautti miehelle kättään ja lähti nopeasti laskeutumaan. Hänen ryhmänsä sovittuun tapaamiseen ylemmällä lepotasanteella oli vielä aikaa. Katumuspolku mutkitteli kummallista siksakkia. Se joko pelotti jyrkkyydellään tai terävillä lohkareillaan tai hävisi valtavien kallioiden suojaan. Sanalla sanoen huomion keskittämiseen omiin synteihin oli vähän mahdollisuuksia.

Mutta katumuksen hetki koitti kuitenkin. Itse tilanne, kuten on tapana sanoa, iski suoraan palleaan. Kivet olivat kosteita ja tuhansien säälimättömien jalkojen hiomia. Hän laskeutui varovasti pitäen kiinni kiviulokkeista. Hän ei ollut enää seitsentoistavuotias hypelläkseen huolettomasti kiveltä kivelle nokkelasti ja pelottomasti. Aina välillä hän päästi nuoria edelleen. Antaa nuorten hypellä. Hänellä ei ole minnekään kiirettä.

– Hoi, muori siellä! Pane liikettä kinttuihin tai siirry syrjään. Meillä ei ole aikaa katsella sinun panama–hattuasi!

Tuon tyypin ilkeä farssi kuulosti metallin raapaisulta lasilla. Hän vavahti sisältä, vaikka ei ensin tajunnut, että huuto oli osoitettu juuri hänelle. Ja tajutessaan lopulta hän hillitsi itsekkyytensä ja päästi epäkohteliaan huomautuksen ohi korviensa. Näyttämättä tunteitaan hän ajatteli: ”Herra, anna hänelle viisautta! Sinä olet meidän tuomarimme, en minä!” Enempää hän ei ennättänyt lausua, kun jo kuului naisen kirkaisu. Kaveri, joka oli juuri irvaillut häntä, oli kompastunut ja loukannut itsensä teräviin kiviin. Jumala näkee, etten toivonut hänelle pahaa. Mutta hän oli jo useamman kerran pannut merkille, että jos joku loukkasi häntä, ei rangaistus antanut odottaa itseään. Olisiko anteeksiannon voima todella niin suuri?!

Hän pysähtyi vetämään henkeä siirtyen polulta kaiken varalta syrjään, jottei rikkoisi laskeutujien ketjua. Mutta se rikkoutui kuitenkin. Kuin käskystä turistit pysähtyivät kiville. Jostakin aivan läheltä kuului laulua. Yhtenä joukkona siinä pyöritettiin päätä ja etsittiin outojen äänien lähdettä. Monilukuiset katseet tähtäsivät kallion kielekkeelle, jossa seisoi polvillaan vanha beduiini ja kumarteli kohti aurinkoa. Rukous solisi outona lauluna, jonka jokainen ääni kertautui kaikuna kalliosta ja kiersi jonkin aikaa kivisessä kattilassa kunnes lopulta kohosi hiljaa eteläisen taivaan korkeuksiin.

Vuoren juurelle rakennettu Pyhän Katariinan luostari näkyi jo selvästi alhaalla. Kallion koloista alkoi löytyä tuoksuvia kasveja. Tuoksu oli kovin tuttu. Mitä se muistutti? Opas Mamadu tuntui lukeneen hänen ajatuksensa. Hän laskeutui halkeamalle ja poimi käteensä muutaman lehden tuota outoa yrttiä. ”Sehän on suitsuketta!” hän ojensi tuoksuvan nipun Svetlanalle. Voi herranen aika, kuka olisi voinut kuvitella! Hän pani suitsukeyrtin laukkuunsa muistikirjan väliin.

Muinainen kreikkalaiskatolinen luostari, joka oli jo nähtävästi tottunut loppumattomiin turistijoukkoihin, otti vieraat vastaan tukahduttavalla helteellä. Svetlanaa ei enää haluttanut mennä tutustumisretkelle, vaan oli päästävä mahdollisimman nopeasti bussiin. Mutta Raamatun Palava pensas piti hänen huomionsa itsessään. Tuntui uskomattomalta että tämä elävä kasvi oli istutettu tänne jo 1200-luvulla. Uteliaat turistit olivat poimineet sen alimmat oksat ja lehdet. Jos oppaisiin oli uskominen, niin edes tiedemiehet eivät olleet onnistuneet saamaan tuota ihmettä lisääntymään. Pensas kohosi muuratun, kovasti valtavaa tynnyriä muistuttavan, kiviseinän ylle. Hetken aikaa hän kuvitteli näkevänsä luostarin tyhjällä pihalla palavat pensaan oksat ja ihmettelevän profeetta Mooseksen sekä kuulevansa Jumalan läpitunkevan äänen taivaasta: ”Riisu jalkineesi, sillä maa jolla seisot on pyhä.” Hän heitti katseen Siinain vuorille. He loistelivat ylväästi auringossa kultaisine huippuineen. Niin ja miksei tuntea ylpeyttä: juuri täällä Mooses sai Jumalalta pyhät käskyt koko ihmiskunnalle.

Illalla maatessaan vuoteessa lämpimän, rentouttavan kylvyn jälkeen hän muisti jostakin syystä kultaisen ja hopeaisen Siinain vuorten kimalluksen kuun valossa, ja Samirin suuret ruskeat silmät. Miksi hänelle oli annettu tuo tapaaminen? Jotta hän voisi uppoutua nuoruuden onnellisten päivien muistoihinko?

Unessa hän leikki koko ajan jonkin pikku koiran kanssa. Se nuoli hänen käsiään, tarttui tassuillaan hänen jalkoihinsa estäen häntä lähtemästä pois. Koira on ystävä. Unikirjat hän oli tutkinut tarkkaan, koska hän näki usein enneunia. Esimerkiksi ennen äidin kuolemaa hän näki unessa kuorma-auton, jonka lavan reunat lerputtivat auki. Kaikkialla lumella oli kuusenhavuja. Heille kotiin käveli äänettömiä sotilaita lapio mukanaan. Hän halusi kaikin keinoin tukkia näiltä tien: ”Minne te? Emme ole kutsuneet teitä?” Mutta sotilaat kiersivät hänet. Viimeisenä tuli vanha upseeri, joka soitti torvella surumarssia. Svetlana vaikeni häkeltyneenä ja laski katseensa alas. Ja se upseeri pysähtyi hänen kohdalleen ja suuteli otsaa.

Äidin hautajaisten muisteleminen on yhä raskasta. On siirrettävä ajatukset johonkin muuhun. Niin, uni! Koira – ystävä. Kukahan se mahtoi olla? Renaa ja Olegia, jotka asuivat naapurihuoneessa, hän ei voinut laskea ystäviin. Joten tuo unessa nähty koira saa jäädä arvoitukseksi.

Aamiaisella naapureita ei ollut. Rannalle hän meni yksin. Hän riisuutui ja käveli uimapuvussa vedenrajaan. Hän katseli vettä. Välillä aallot kierivät hänen jalkoihinsa asti. Niiden viileä kosketus sai vilunväreen juoksemaan koko kehon läpi. On hyvä, kun kukaan ei tunne. Olet kaikille ”lentävä hollantilainen”, sumea ja aavemainen. Ja äkkiä hän kuuli selvästi: ”Svetlana!” Hän hidasti askeleitaan, mutta ei kääntänyt päätään. Hän oli jo kaukana venäläisten uimarannalta. Se oli saksalaisen hotellin aluetta.

– Svetlana!!!

Hän kääntyi epävarmana. Häntä vastaan juoksi eilinen tuttava Samir.

– Rukoilin että saisin vielä nähdä teidät! Olen niin iloinen. Entä te?

– Minä myös! se oli ihan rehellisesti sanottu.

Mies pysähtyi askeleen päähän hänestä ja ojensi kätensä.

– Kuinka voitte? Missä kunnossa jalkanne ovat sellaisen väsyttävän retken jälkeen?

– En huonommin, kuten näette. Kävelen. Ja hän veti suunsa hymyyn.    – Entä te itse? Ette kai vilustunut?

– Ei, join teetä hunajan kera. Haluaisitteko tulla katsomaan puotiamme? Se on tässä lähellä. Olen siellä ystävän kanssa kahdestaan. Meillä ei ole kuuma. Ilmastointi toimii. Lähdettekö?

Svetlana nyökkäsi ja lähti kuuliaisesti tämän perään.

Puoti oli pieni, noin kolme kertaa neljä metriä. Lattialla oli pehmeä matto. Seinien vierustalla oli kaksi sohvaa. Lasihyllyjä koristivat kauniit astiat, joissa oli maagista tuoksua levittäviä hajuöljyjä. Hyllyjen takana olevia seiniä peittivät peilit, jotka kaksinkertaistivat muutenkin suuren valikoiman. Ystävää kutsuttiin Mustafaksi. Ulkomuodon perusteella hän oli Samirin kanssa saman ikäinen. Mustafa pyysi häntä kohteliaasti istumaan ja pani vesipannun kerosiiniliedelle. Hän tutki Svetaa tarkasti tummilla silmillään.

— Puhutte erittäin hyvää englantia. Venäläiset osaavat harvoin puhua sujuvasti englannin kieltä. Olemme jo ostaneet kaksi venäjänkielen itseopiskelukirjaa ja cd:tä. Venäjä on välttämätön työmme kannalta. Venäläisiä turisteja saapuu tänne yhä enemmän.

— Mikäs siinä, näyttäkääpä oppikirjaanne.

Lähes viikon ajan hän opetti venäjän kieltä ”arabikavereille”, kuten Oleg ja Rena heitä kutsuivat. Ja nämä lukivat jo suhteellisen nopeasti oppikirjasta tekstejä, joissa oli pitkänpitkiä sanoja. He jäljittelivät tarkasti hänen lausumistaan ja intonaatiotaan. Etenkin Samirilta se onnistui hyvin. Hänen ystävänsä Mustafa ei osoittanut kovin suurta intoa venäjän kieltä kohtaan, vaikka kyselikin erillisiä lauseita. Hän oli naimisissa skotlantilaisen naisen kanssa ja puhui täydellistä englantia.

Svetasta oli hauska seurata, kuinka Samir teki muistiinpanojaan paksuun vihkoon oikealta vasemmalle. Vihkokin alkoi takakannesta. Hän katseli Svetaa hartain ilmein. Hänen kasvonsa olivat varmaankin saaneet niille tutun opettajamaisen ilmeen. Hänhän oli tehnyt töitä koulussa yli kaksikymmentä vuotta. Ja jokainen ammatti luo oman leimansa kasvojen ilmeisiin, eleisiin, tapoihin… niin ja puhetapaan.

– «Tule minun kauppaan!» Oliko se niin? Sanoinko oikein?

Hän pudisti päätään.

– Ensinnäkin, ei «Tule, vaan «Tulkaa». Toisekseen, «olkaa hyvä». Totutelkaa kohteliaisuuteen! Kolmanneksi: ei «minun kauppaan», vaan «meidän kauppaamme». Tehän ette ole kaupan omistaja?

Samir pyöritti hämillään päätään. Svetlanalla alkoi jopa käydä tätä sääliksi. Miksi hän oli ryhtynyt poikaa moittimaan? Parasta vaihtaa äänensävyä. Enhän vedä tässä mitään tehokurssia.

– Olette hyvin miellyttävä nuorimies ja te tarvitsette vastaavan miellyttävän tavan seurustella ihmisten kanssa. Eikö niin?

— Niin, tietysti. Minun on opittava se.

Samir katsoi häntä, hymyili ja peitti äkkiä kädellä kasvonsa.

— Älkää katsoko minua noin tarkkaan. Minun on vaikea kestää katsettanne!

”Vitsaileekohan se, vai onko tosissaan?”

– Mistä olette kotoisin? Missä asuvat vanhempanne?

– Gizan erämaasta. Vanhempani ovat beduiineja. Meillä on iso perhe. Meitä on kuusi veljeä ja viisi siskoa. Ja taas hän punastui. ”Siinä vasta kakara!”

Kauppaan tuli ostajia. Pojan katse kierteli harmistuneena. Hän ei halunnut millään keskeyttää jutustelua, mutta työ kutsui. Svetlana nousi lähteäkseen.

— Pyydän, jos se ei ole teille vaikeaa, tulkaa vielä. Haluan niin kovin oppia venäjää. Auttakaa minua. Pyydän teitä, kuiskasi hän.

Hän nyökkäsi ja nosti kättään. Tapaamisiin. Samirilta kysyttiin jotain. Hän kääntyi kokonaan kysyjään päin, mutta silmät seurasivat Svetlanaa ihastuneena.

Tultuaan huoneeseensa hän tutkiskeli pitkään itseään kylpyhuoneen peilistä. Kesän aikana hän oli ruskettunut hyvin jo kesämökillä. Polttavien Egyptin auringon säteiden alla rusketus oli saanut kauniin samettisen sävyn. Ja hänelle sopi todella hyvin lyhyeksi leikattu ja kullankeltaiseksi värjätty tukka. Kasvoilla ei ollut vielä ryppyjä, ei edes silmien alla. Vartalo oli tiukkamuotoinen, iho kimmoisa. Se oli kuumien koivuvastalla saunomisten ja lumeen sukeltamisen vaikutusta. Kyllähän siinä oli hiukan liikapyöreyttä, mutta se ei pilannut vartalon kokonaiskuvaa. Muuten matkalla hän oli kivasti laihtunut. Matkaahan oli aika lailla. Junalla Moskovaan neljätoista tuntia. Päivä meni asemalla pyörimiseen. Yölento. Kolme päivää totuttelemista ilmastoon. Kaikki se tuli hyödyksi. Ja mikä tärkeintä, silmissä ei ollut huolen häivää eikä väsymystä. Se tietysti viehättää. Ja sitäkin poikaa, Samiria…

Samana päivänä hän oli luvannut Samirille ja Mustafalle, että tulee jonakin iltana kitara mukanaan rannalle yhdessä kerrosnaapureidensa, moskovalaisten Olegin ja Renan kanssa. Mutta se onnistui vasta muutaman päivän kuluttua. He löysivät Samirin rannalta. Hän istui puisella makuualustalla kädet hartioiden ympärillä ja katseli ikävissään kuunsiltaa, joka säikkynä vapisi tummassa vedessä. Se ilo olisi pitänyt nähdä, joka oli hänen silmissään, kun Sveta huusi hänen nimeään. Siitä huolimatta hän ei paljastanut tunteitaan eleelläkään. Hän nousi rauhallisesti, ojensi jokaiselle kätensä ja viittasi sitten kohti aivan veden ääressä olevaa pöytää, jonka ympärillä oli kolme korituolia. Hän tilasi kaikille pepsiä ja vesipiipun. He taas toivat pöytään olutta ja suolapähkinöitä. Polttaessaan vesipiippua Svetlana katseli jonkin aikaa merelle. Mitään nautintoa hän ei polttamisesta saanut. Ehkäpä siksi, ettei ollut koko elämänsä aikana pannut savuketta suuhunsa. Samir vilkuili häntä oudolla ihmetyksellä. Heti kun heidän katseensa kohtasivat, tämä laski päänsä ikään kuin haluten piilottaa hiekkaan oman hämmennyksensä. Ai niin, hän oli valkoisessa housupuvussa ja päässä komea kampaus. Hän näki Svetan ensimmäistä kertaa sellaisena. Eilen hän oli vaaleansininen, leveälierinen panama–hattu päässään ja ohuessa kietaisumekossa. Hattu, mekko ja jopa tennistossut, jotka hän oli ostanut suojatakseen jalkojaan koralliraapaisuilta, olivat kaikki merensinisiä. Sellaisessa asussa häntä saattoi tosiaan pitää tytönheilakkana. Tämä ei tietenkään uskonut, kun hän sanoi olevansa viisikymmenvuotias. Naurahti vain pitäen sitä vitsinä. ”Eilenhän te olitte sataviisi! Tänään viisikymppinen. Yhdessä yössä olette nuorennut puolella.”

– Minkä ikäinen minä sitten mielestänne olen?” Svetlana ei malttanut olla esittämättä banaalia naisellista kysymystä. ”Kolmekymmentäviisi, ei enempää. Minun äitini on viisikymmentäkaksivuotias. Hän näyttää kaksi kertaa teitä vanhemmalta.” ”Te pidätte siis minua ikätoverinanne?” ”En, olen hieman nuorempi. Mutta sillä ei ole mitään merkitystä!” Hän oli samanikäinen Svetan pojan kanssa, joka kylläkin oli kovin hoikka. Samir oli tukevampi ja näytti siksi vanhemmalta. ”Onko totta, että teidän maassanne sallitaan neljä vaimoa?» hän päätti siirtää keskustelun hilpeämmälle linjalle. ”Ei!,” pelästyi tämä jostakin syystä. ”En ole rikas.” Vanhempani ovat erämaan asukkeja. Muuten, olen itse rakentamassa sinne taloa. Kun saan sen valmiiksi, voin mennä naimisiin. Talon valmistuminen vain viivästyy, koska raha ei riitä. Heti kun olen saanut säästettyä sementtiin, niin hinnat ovat kaksinkertaistuneet. Ja taas meni ohi!” Hän kertoi tuosta niin innostuneesti, että Svetaa alkoi hymyilyttää. Heti tuon hymyn huomatessaan, hän hämmentyi kuin pikkulapsi ja peitti kasvonsa.

Nyt hän ei päässyt irti komplekseistaan. Hän jännitti selvästi Olegia ja Renaa. Oleg katsoi tätä huvittuneena, kun taas Rena piti keimailevaa silmäpeliä.

Svetaa ärsytti moinen pingottunut tilanne. Hän otti kitaran käteensä ja alkoi laulaa.

Hän lauloi katsellen laiskasti rantaan kieriviä ja hiekkaa silottelevia tummia aaltoja. Syrjäsilmällä hän näki kuinka ihastuneena Samir katsoi häntä. Baarissa katkaistiin musiikki. Nyt mikään ei häirinnyt hänen ääntään valloittamasta hiljaisuutta runoilla, melodialla ja tunteilla. Hän lauloi muutaman laulun ja pani sitten kitaran syrjään. Oleg ja Rena vilkaisivat toisiaan, nousivat ylös ja lähtivät käsi kädessä kulkemaan rannan vesirajaan.

– Odotin sinua kovasti. Ikävöin. Menin monta kertaa terassille katsomaan ylhäältä, näkyykö sinua. Pelkäsin, että olit lähtenyt enkä enää koskaan näkisi sinua. Et tiedä, kuinka vaikeaa minulla oli.

Silmissä kiilsi joko kyynel tai sitten kuun valo. Sveta tutkiskeli tämän ilmeitä. Yritti arvata sinutteliko vai teitittelikö tämä häntä. Jostakin syystä tämä oli hänelle tärkeää. Englannin kieli on tässä suhteessa välinpitämätön… vain yksi ja sama ”you”. Mutta miehen korostuksesta hän oli kuitenkin erottavinaan kunnioitusta. Tämä ei siis vaikuttanut pelkältä rantaromanssilta.

– Eikä sinua näkynyt päivälläkään missään! Halusin kysyä Olegilta ja Renalta, mutta en voinut löytää heitäkään. Yritin soittaa hotelliin, mutta siellä ne sulkivat luurin. Sinä kun et sanonut huoneesi numeroa etkä sukunimeäsi.

Hän kertoi tämän niin kipeänä kokemuksena, että Sveta ei tiennyt mitä sanoa. Kuinka selittää se hänelle? Ja pitäisikö? Oli käynyt niin, että he olivat Olegin kanssa syntyneet samana päivänä, tämä vain vuotta myöhemmin. He olivat juhlineet tuota tapausta kolmestaan. Illalla olivat kävelleet Naama beyllä ja sitten hotellihuoneessa laulaneet aamuun asti. Totta kai päivä oli mennyt nukkumiseen ja ilta teen juontiin. He unohtivat kokonaan meren, uimarannan ja sen, että joku saattoi heitä odottaa siellä. Sveta tosin muisti sen, mutta kuinka erota seurasta? Oleg oli muutenkin välillä virnaillut, että Sveta oli kuin joku Äiti Teresa ja että arabien olisi jo pitkään pitänyt maksaa hänelle. Oleg oli ollut Venäjän turvallisuuspalvelussa FSB:ssä töissä. Ja arabeista hänelle oli jäänyt jotain hampaankoloon.” Falskia sakkia! Muistan kuinka kymmenisen vuotta sitten möimme heille aseita, ja nämä möivät ne afganistanilaisille kolminkertaisella hinnalla!” Sellaista oli epämiellyttävä kuunnella. Svetlana ei tiennyt, miksi Oleg sen hänelle kertoi. Ja mitä tekemistä tämän asian kanssa oli kahdella kaverilla, jotka istuivat neljätoista tuntia kaupassaan kuin koirankopissa ansaitakseen työllä ja vaivalla itselleen viisikymmentä dollaria kuussa.

Samir jatkoi jotenkin kuin eilisestä loukkaantuneena:

– Yhden päivän aikana olet opettanut minulle paljon, eikä se ole vain venäjää tai englantia. Ymmärrätkö?

Ymmärsihän hän, mutta mitä siihen vastaisi? Hänen tajunnassaan kaikki kääntyi nurin kuin tämä öinen taivas ja meri. Ilman vuorenhuippuja olisi vaikea sanoa missä oli kuu ja missä sen kuvajainen. Ja totuuden nimissä häntä ei huvittanut puhua, vaan pelkästään ruokkia sisintään jokaisella hengenvedolla, jo kauan sitten unohtuneiden sanojen ja tunteiden äänillä.

– Lasken päiviä sinun lähtöösi, ja se raastaa sydäntäni. Mutta tulethan sinä vielä tänne, eikö niin?

Sveta vain huokaisi eikä vastannut mitään. Hän nousi, tarttui tossuihinsa ja lähti kävelemään kohti kallioita, joiden alla piilotteli suuri varjo. Samir sinutteli häntä eikä hän voinut sille enää mitään.

Poika riisui myös kenkänsä, kiersi farkkujensa lahkeet ylös ja lähti kulkemaan hänen vierellään. Sveta liukastui ja voihkaisi hiljaa. Hänen jalkansa alle oli osunut litteä kivi, jota peitti liukas limaska. Samir tarttui hänen käteensä eikä enää päästänyt sitä. Nyt hän vaikeni ikään kuin olisi kokonaan sulanut tämän pehmeään käteen. Ja Svetlanasta tuntui äkkiä ikään kuin hän olisi kuusitoistavuotias, ja että ensi suukko oli vielä kaukana edessäpäin. Ja siihen asti piti kulkea vielä monia kuutamoöitä, koska jousi ei ollut koskettanut vielä ohuita viulunkieliä eikä ollut ääntä edes kokeeksi. Ja salaisen melodian harmonia vapisi arasti jossakin epätavallisen suurten tähtien sakaroissa.

– Svetlana! Hän vavahti ja katsoi jostakin syystä taivaalle ikään kuin kova ääni olisi tullut sieltä. Käänsi sitten katseensa tummaan kallioon. Vapautti kätensä pelästyneenä Samirin kädestä. Se oli Oleg. – Me mennään hotelliin. Tuletko sinä meidän kanssa?

– Joo, tulen tietysti! Hän kääntyi Samirin puoleen:

– Samir, me menemme hotelliin. Tuletko saattamaan meitä?

Tämä nyökkäsi kohottamatta silmiään. Oleg ja Rena kulkivat noin neljä askelta edellä. Tarttuivat toisiaan kädestä ja hoilottivat leikillään nuorten pioneerien marssia: ”Nouskoon nuotioita yön sineen… ” Heitä vastaan tuli lakkaamatta autoja, jotka suuntasivat heihin älyttömän kirkkaita valojaan. Yksi autoista jarrutti voimakkaasti, ja sieltä huudettiin jotain arabiaksi. Samir juoksi nopeasti kadun yli. Sveta pysähtyi äkkiä. Jännittävää, mikähän se oli? Taksiko? Ystäviäkö? Niitäpä luultavasti. Autosta sammutettiin valot. Samir ei mennyt sen luo. Outoa. Svetlana kiirehti ottamaan Olegin ja Renan kiinni. Tuo tapaus jäi ikävästi painamaan hänen mieltään.

– Mitenkäs se meidän arabialainen ystävämme teki englantilaisen häipymistempun? Oleg sanoi ilkkuen. – Muuten se on heidän tyyliään. Yhteenkään heidän sanaansa ei ole uskomista. Silmääkään räpäyttämättä myyvät ja lunastavat, ja mikä tärkeintä, ihastuttava hymy huulillaan. Sanoiko se sinulle edes mitään?

Svetlana pudisti päätään.

– Ehkä jotain sattui? En ota sanoakseni kaikista arabialaisista, mutta nuo kaksi kaveria herättävät luottamusta.

– Ne ovat sellaisia millaisina me haluamme heidät nähdä, hymähti Rena. – Tärkeintä on olla asiakkaalle mieliksi. Koko maa elää turismista.

Kaikesta näki että tyttö lausui ääneen Olegin ajatuksia. Tämä nyökäytti heti:

– Just niin! Me ollaan täällä jo kahdeksatta kertaa. Aina heti tultuamme annan huonesiivoojalle viisi dollaria. Ja se on mielin kielin. Taiteilee jopa pyyhkeistä jos minkälaisia joutsenia! Vaistoavat oman etunsa! Jos kiinnostaa, niin lue netistä. Sieltä löytyy monenlaista juttua noista rakkautta uhkuvista arabialaisista!..

– Samir ja Mustafa ovat valmiita nuolemaan jalkojasi, lisäsi Rena vaihtaen merkityksellisen katseen Olegin kanssa. – Kukapa muu ryhtyisi opettamaan heitä ilmaiseksi?

– Ovatko edes tajunneet antaa siitä palkaksi sinulle hajuvettä syntymäpäivälahjaksi?

Oleg oli selvästi sanonut jo liikaa. Rena keskeytti hänet pelastaakseen tilanteen.

– Haluan muuten ostaa heiltä huomenna Kleopatra–öljyä. Vain yksi pisara kylpyveteen, ja vartalo tuoksuu koko yön.

Tähän se sitten jäikin. Teestä liköörin kera heidän huoneessaan Svetlana kieltäytyi hienovaraisesti. Itse hän ei kuitenkaan nukkunut silmäntäyttä koko yönä. Yritti selvitellä mielessään, mitä tuo kaikki oikein tarkoitti. Opettaessaan koulussa hän onnistui yleensä aina hallitsemaan vastaavanlaisia tielanteita. Mutta tuon arabikaverin käytös meni yli hänen ymmärryksensä. Ehkä syynä siihen oli englanninkieli, josta puuttui tärkeä raja sinuttelun ja teitittelyn väliltä?

Naapurit

Oleg ja Rena vaikuttivat ihanteelliselta pariskunnalta. Oleg oli kovasti näyttelijä Oleg Jankovskin näköinen, kuin samasta puusta veistetty, vain hieman lyhyempi. Nähdessään tämän ensimmäistä kertaa lentokoneessa Svetlana oli tiiraillut tätä pitkään, kunnes oli vakuuttunut, että ei, ei se ole sittenkään! Hän oli komea, ryhdikäs, hyvin treenattu ja veti puoleensa monia katseita. Hänen suurissa silmissään väreili hieman ivallista hymyä. Hän oli pitkään palvellut Venäjän Federaation turvallisuuspalvelussa, ja jokainen ammatti jättää selkeän leimansa ihmiseen. Rena oli tätä noin viisitoista vuotta nuorempi. Miehensä vierellä tämä vaikutti ihastuttavalta koulutytöltä, hoikalta, hienopiirteiseltä keijukaiselta, joka suurine smaragdinvärisine silmineen (kuinkahan ne yleensä käyttävät noita linssejä?) ja suurine, kauniine suineen näytti paremminkin humanoidilta ja hämmästytti erikoislaatuisuudellaan alkaen epävarmasta kävelytyylistä ja päättyen outoon puhetapaan nenän kautta. Hän käytti kapeita ja lyhyitä hameita, läpinäkyviä olkaimilla varustettuja paitoja. Jokaisessa yksityiskohdassa oli oma charminsa: punaruskehtavissa silmälaseissa, helmikoristeisissa varvastossuissa ihmekorkoineen ja laihalla olkapäällä roikottavassa rantalaukussa.

Kun he kulkivat kolmestaan kaupungilla, arabit vitsailivat iskien Renalle silmää: ”Äitisi on meidän hyvä ystävämme!” Tähän he Olegin kanssa leikillisesti heristivät Renalle sormea: ”Heti huomenissa otamme ja adoptoimme sinut!” Aluksi se oli Renasta ihan hauskaa, mutta sitten Svetlana pani merkille tämän puolelta jotain vieraantumista. Tästä syystä hän meni enää harvemmin heidän seuraansa rannalla. Mutta sitten Oleg alkoi osoittaa loukkaantumisen merkkejä: ”Hyljeksittekö meidän seuraamme?” Mitä tahansa tein, kaikki oli väärin. Pakkopaita lomallakin. Mennessään arabien luo puotiin hän jätti aina makuualustalle muovipussin tavaroineen. Ja siitäkin hän sai huomautuksen rannalla olevilta naapureiltaan: ”Missä te olitte noin pitkään, me jo huolestuimme tavaroittenne takia.” Ikään kuin hän olisi pyytänyt jotakuta huolehtimaan tavaroistaan. Sellaista se oli!

Seuraavana aamuna he kolmestaan (Sveta, Oleg ja Rena) uivat ja sukeltelivat naamarit päässä kaukaisemmalla rannalla, valokuvasivat koralleja ja kaloja. Sveta onnistui jopa näkemään terävähampaisen murenan, mutta sillä aikaa kun tämä etsi kuvakulmaa, kala livahti kivenkoloon eikä enää näyttäytynyt. Hän alkoi pyydystää räikeän keltaisia, mustakylkisiä kaloja, joilla oli sapelia muistuttava kruunu päässään. Ne uivat aina pareittain. Hän halusi vielä löytää suuren simpukkaryhmän. Simpukat liikuttivat rytmikkäästi aaltomaisia violetteja huuliaan. Niitä oli matalassa vedessä paljon. Rannan tuntumassa uiminen oli sekin kiinnostavaa. Suolainen vesi kannatteli hyvin. Siinä saattoi kiireettömästi valokuvata merisiiliä tai jotain muuta pitkäpiikkistä kummajaista. Ohi uiskenteli valtavia jouluisen koristeellisia kiiltäviä ja monivärisiä kaloja. Kalat näykkivät koralleja ja ajoivat toisiaan takaa. Joskus tökkivät kutittavasti suullaan paljasta jalkaa tai kättä, koska kielloista huolimatta jotkut turistit olivat onnistuneet tuomaan uimahousuissaan leivänmuruja kaloille. Kalojen ruokkiminen oli kiinnostavaa, mutta vaarallista puuhaa, koska kalat ympäröivät ruokkijan sakeana monenkirjavana joukkona ja niistä oli sitten vaikea päästä eroon. Kalat seurasivat sääntöjen rikkojaa aina ponttonille asti, josta kuului rantavartijan varoittava vihellys.

Kauempi ranta sijaitsi noin seitsemän kilometrin päässä heidän hotellistaan. Hän piti siitä vähemmän. Syvälle asti ponttonia pitkin joutui kulkemaan kauas. Hiekkaranta oli likaisenpuoleinen laskuveden jälkeen. Täällä tuoksui limaskalta ja merileviltä. Monet makuualustat olivat ilman patjoja ja muutenkin…

Tästä syystä suuntasimme silloin ruuan jälkeen ennalta sopimatta suoraan lähirantaan. Samirin tapaamiseen idean antoi Rena, joka haluasi ostaa Kleopatra-öljyä.

Samir otti meidät vastaan kuten aina hymyllä, mutta silmissä oli jonkinmoista epätietoisuutta.

– Miksi sinä Samir-ystävä jätit meidät eilen erämaahan? Eihän me niin sovittu? alkoi Oleg viisaasti hyökkäyksen. Svetlana oli tulkkina.

– Minäkö jätin teidät?! kummasteli Samir. – Tehän minut jätitte!

– Miten niin? kysyi Svetlana vielä.

– Minut pysäytti poliisi.

– Miksi?

– Minun piti näyttää IC-korttia. Ja sen minä olin jättänyt kaupalle. Oli juostava hakemaan. Siihen meni aikaa. Ja rahaakin ne vaativat.

– Mistä hyvästä? Sveta ja Rena kysyivät kireällä äänenpainolla.

– Minä kuljin ulkomaalaisten kanssa. Ja se on kiellettyä. Sanoin, että olemme ystäviä, mutta ne vain pilkkasivat minua… jos muka olivat ystäviä, niin mikseivät odottaneet. Ottivat rahan ja päästivät sitten menemään. Mutta te olitte jo häipyneet paikalta.

Svetlana katsoi tätä silmät levällään ihmetyksestä. Sehän oli kuin heillä ennen Neuvostoliitossa.

– Anteeksi, ystävä, me emme tienneet, sanoi Oleg ja läpsäytti tätä olkapäähän. Nokkela Rena käänsi hankalan keskustelun heti parfyymeihin. Ostoksen tehtyään he hyvästelivät tyytyväisinä siitä, että Samir oli kaatanut heille öljyä enemmän kuin piti. Ja Svetlana ja Samir ryhtyivät taas pitämään oppituntia.

Tunnin jälkeen Samir pyysi hartaasti, että Sveta jäisi syömään illallista heidän kanssaan. Lupasi saattaa tämän taksilla hotelliin.

Aterian he toivat kauppaan. Ennen ruokailun aloittamista nuorukaiset pitivät silmät alas luotuina ruokarukouksen Allahille, ja vasta sen jälkeen alkoivat repiä leipää ja kastaa sitä paksuun kastikkeeseen. Suurella vadilla oli tummia oliiveja sekä paistettuja perunoita. Ruokailun jälkeen Sveta meni kaupan luona olevalle hiekkarannalle. Hänestä oli ihanaa uida hämärässä. Heidän hotellinsa uimarannalla ei ollut hiekkaa vaan korallia. Täällä oli saksalaisten ”reservaatio”. Heihin suhtauduttiin täällä eri tavalla. Hän makasi pitkään hiekalla ja katseli pyöreää kuuta. Lämpimät aallot hyväilivät hänen kehoaan.

Kun hän palasi, Mustafa kysyi osaisiko hän poistaa päänsärkyä. Mistä hän sen tiesi? Hän osasi tosiaan tehdä pistehierontaa, mutta ei ollut kertonut siitä kenellekään. Hän katsoi Samiriin. Tämä oli tukehtua mustasukkaisuuteen. Mikä kärsimys tällä olikaan silmissään. Sveta hymähti itsekseen. Kumma moraali! Varsinainen omistaja! Hän oli sattunut kerran koskettamaan tämän käteen, ja nyt tämä oli jo valmis tuomaan julki oikeutensa. Hän pyöritti päätään:

– Nuori mies, teidän pitää nyt mennä ulos raikkaaseen ilmaan ja istua vähän aikaa meren rannassa.

Samir huokaisi helpotuksesta ikään kuin terävä puukko olisi otettu pois hänen kurkultaan. Mustafa naurahti ymmärtäväisesti ja meni ulos.

Myöhemmin he istuivat makuualustalla aivan veden ääressä. Samir oli vaiti, käänteli vain päätään puolelta toiselle. Hänkin tunsi selässään uteliaita katseita. Meri nuoli jalkapohjia suolaisella meren kielellä.

– Minä kadehdin niitä! Ne voivat helliä sinun jalkojasi, kuiskasi tämä hiljaa. – Mutta minä en voi edes koskea sinun käteesi. Haluaisin olla jossakin, missä ei olisi meidän lisäksemme muita kuin tuo kuu. Lähdetään aavikolle!

– Mitä sinä oikein höpsit?! Sveta sanoi päätään heiluttaen. – Pelkään sinua! Välillä katseessasi ikään kuin leimahtaa mielipuolisuus.

– Oletko sinä todella havainnut sen?! Minäkin pelkään sitä!

– Onko sinulla tyttöystävä? kysyi Sveta yhtä hiljaa.

– Ei. Mistä kummasta? Oletko muka nähnyt täällä arabialaisia tyttöjä?

– Entä kotona? Siellä missä sinä asut?

– Ne menevät naimisiin yksitoistavuotiaina ja pitävät huntua.

– Entäs korkeakoulussa?

– Korkeakoulussa oli tietysti myös tyttöjä, muttei minulla ollut heidän kanssaan läheisiä suhteita. Ja muutenkin on synti olla naisen kanssa ennen häitä.

– Et siis ole koskaan rakastanut?

– Miten niin? Olen rakastanut – silmilläni. Niin kuin nytkin rakastan sinua.

– Samir! En tykkää sinun vitseistäsi!

– Vitsejäkö?! hän ojentui koko vartalollaan eteenpäin ja yritti katsoa Svetaa silmiin. – Etkö usko minua?!

Sveta vaikeni. Hän yritti kuvitella itsensä tämän syleilyssä ja vavahti pelkästä ajatuksesta. Häntä ei todellakaan haluttanut tuntea olevansa vanha rouva, joka kaikin tavoin yrittää hössätä itseään puolta nuorempaa rakastajaa. Antaa vanhenevien näyttelijöiden, laulajien ynnä muiden tähtien harrastaa sellaista. Taide-eliitin parissa kaikenlaista yleisestä moraalista poikkeavaa pidetään hyväksyttävänä. Ja sitä sitten vatvotaan keltaisessa lehdistössä ja televisiossa. Sellaista on vastenmielistä katsoa ja siitä lukea! Paras kääntää keskustelu toisille linjoille, jotta poika lakkaisi jauhamasta tyhmyyksiä.

– Minulla on perhe, Samir. Poikani on kaksikymmentäkahdeksanvuotias kuten sinä. Usko tai älä! Puhun sinulle totta. Mieheni on lääkäri, Hän on erittäin hyvä ihminen. Hän rakastaa minua ja minä häntä. Sinä olet kunnon poika. Haluan auttaa sinua venäjän kielessä. Samalla halusin myös tutustua lähemmin teidän elämäänne. Sinä osaat kertoa niin mielenkiintoisesti kaikesta. Mutta muista, mitään muuta mielenkiintoa minulla ei ole sinua kohtaan!

Hän luuli, että tämä saisi pojan pään kerralla selväksi. Mutta Samir vaikeni ja seuloi mietteissään hiekkaa sormiensa läpi. Nähtävästi tuon soljuvan hiekan tavoin tämän korvien ohi oli vilahtanut kaikki se mitä hän oli juuri sanonut. Jostakin syystä hänen mieleensä tuli kuinka vaikea hänen oli muistaa tämän nimi. Hän kysyi, mitä Samir tarkoitti arabiaksi. Osoittautui, että niin kutsutaan ihmistä, joka öisin kertoo satuja. Moinen tieto hymyilytti häntä.

Taksin Svetlana kutsui itse. Samir ei halunnut päästää häntä yksin. Sveta heristi opettajamaisesti sormeaan. Kaveri huokaisi ja kääntyi pois selvästi loukkaantuneena. No, jo on kumma luonne! Hän istahti nopeasti takapenkille. Kuljettaja oli vanha ryppyinen arabi, joka ei osoittanut uteliaisuutta, murisi vain jotain nenäänsä. Vaikutelma oli sellainen, ettei häntä tässä elämässä ihmetyttänyt enää mikään.

Kuvaaminen

Ja taas Svetlana kierteli retkillä. Onneksi hän sai ostettua ne halvalla – neljä retkeä sadalla dollarilla, kun yleensä erillinen retki maksoi seitsemänkymmentä taalaa. Kolmen päivän kuluttua hän poikkesi arabiystävien puotiin. Tapansa mukaan hän pistäytyi nytkin puolen päivän maissa, jolloin Samir oli siellä yksin. Hän päätti leikkiä tämän kustannuksella: tervehti venäjäksi ja kysyi mitä siellä myytiin. Samir tuijotti häntä kummissaan, nuoli huuliaan eikä tiennyt kuinka reagoida. Svetlana haisteli eri tuoksuja kuvista eikä katsonut Samiriin. Sitten hän osoitti hajustemerkkiä: ”Enkeli” ja ilmoitti oikukkaasti suutaan mutristellen:

– Otan tämän. Paljonko se maksaa?

– Tässä on kaksikymmentä viisi millilitraa, madame. Hinnat löytyvät luettelosta. – Hän piti hetkisen taukoa ja sanoi sitten äärimmäisen asiallisesti: – Teille annamme viisikymmentä prosenttia alennusta päivän ensimmäisenä ostajana. Ja Samir alkoi kääriä ostosta huolellisesti pakettiin. Kaupassa oli täysi hiljaisuus. Vain ilmastointikone humisi yksitoikkoisesti. Sveta otti laukustaan nopeasti rahat ja pani ne pöydälle. Mielessään hän kirosi omaa tyhmää leikkiään. Kuinka nyt selvitä tästä hölmöstä tilanteesta. Onkohan hänellä huumorintajun suhteen kaikki tallessa?

– Hyvä, ja nyt alamme opiskella, hän sanoi ja hymyili kuten aina hieman naivisti kallistaen päätään.

Samir rentoutui, huokaisi helpottuneena ja kysyi kuin hieman hengästyneenä:

– Sano, miksi teit noin?

– Huvikseni. Se oli vitsi. Eikö olisi saanut?

– Saa-a, sanoi hän epävarmasti. Mutta en ole tottunut sellaiseen. Olit aivan vieras. En ole nähnyt sinua koskaan sellaisena. Minusta tuntui pahalta.

– Suo anteeksi! häneltä pääsi kiihtyneesti. – En odottanut itsekään.

Hän avasi oppikirjan ja alkoi huolellisesti lukea venäjänkielisiä lauseita. Sveta katsoi tätä hymyillen. Hän vaikeni. Sitten nostamatta katsettaan hän nosti narusandaalijalkaansa ja siirsi sen koskettamaan hänen kumitossuaan. Jalkineiden koskettaessa varkain toisiaan heidän välillään sähähti volttikaari. Mutta he eivät liikahtaneet vaan jököttivät paikallaan kuin kaksi järkälettä vuorella, joilla ei ole mahdollisuutta koskettaa toisiaan. Ja vain raskas hengitys liikahteli raskauttaen ilmaa.

– Miten sanotaan venäjäksi «Minä haluan suudella sinua»? rikkoi Samir painostavan hiljaisuuden. Sveta ei vastannut, tuijotti vain tiukan vihaisesti. – Löydän sen joka tapauksessa sanakirjasta! uhkui Samir itsepäisesti.

Ovensuusta sisään katsoi joukko uteliaita ostajia. Samir nousi ripeästi ja alkoi puhua saksaa. Sveta paneutui oppikirjaan, mutta kuunteli salaa heidän keskusteluaan. Saksaakin Samir puhui suhteellisen sujuvasti ja teititteli niin kuin asiaan kuului. On hieno asia omata miellyttävä käytös. Sellaiselta myyjältä ostaa vaikka ei haluaisikaan. Tässä suhteessa nämä olivat Mustafan kanssa hyvä pari, vaikka ulkonaisesti erosivatkin toisistaan. Mustafa vaikutti enemmän juutalaiselta. Oli pehmeä, älykäs ja miellyttävä.   Seurustelu Mustafan kanssa oli Samirille selvästi eduksi. Aavikon kasvatti Samir oppi nopeasti etiketin mukaiset tavat, mutta käytäntö takerteli. Hänen oli vaikea muuttaa luonnettaan.

Samana päivänä Mustafa päästi Samirin töistä, ja he kulkivat pitkään meren rannalla. He ohittivat saksalaisen ja sitten italialaisenkin uimarannan. Samir kertoi perheestään. Näki että hänellä oli koti-ikävä. Hänen äitinsä ei ollut koskaan käynyt koulua. Lukemaan ja kirjoittamaan tämä oli oppinut itse. Samir oli perheen nuorin, yhdestoista lapsi. Kehumatta itseään hän sanoi olevansa äidin lempilapsi. Häntä oli mielenkiintoista kuunnella. Yhtäältä tilanne oli paljon samanlainen kuin Venäjällä, mutta toisaalta sen tavat ja traditiot olivat vuosisatoja vanhoja.

– Tiedätkö minusta on niin helppo olla kanssasi ikään kuin olisimme tunteneet toisemme lapsesta asti, tunnusti Samir yllättäen. Haluaisitko, että kuvaisin sinusta videofilmin. Siinä vasta idea! Näkisit itsesi minun silmilläni.

– En voi sietää, että minua kuvataan.

– Miksi?

– Silmät on eriparia ja posket lommollaan, vitsaili hän.

– Tyhmyyksiä. Sinä saat nähdä itsesi minun silmilläni. Ihastut itseesi, usko pois! Kokeillaanko? Älä huomioi kameraa. Äläkä pelkää minua, sillä kuvassa ei ole minua, Vain sinä!!!

Ja he läimäyttivät kädet yhteen. Kokeeseen oli sovittu. Samir avasi mukanaan aina olevan kameralaukun. Kuvasi juosten yhdeltä puolelta toiselle ja iiloiten kuin pikkulapsi, joka oli saanut luvan juosta avojaloin rapakoissa.

Ja taaskin he menivät jalkaisin hotelille. Mutta tällä kertaa Svetlana ei mennyt syrjään poliisin tiukoista pyynnöistä huolimatta. Hän kysyi vaativasti englannin kielellä:

– Mihin tämä nuori mies on syyllistynyt? Kuka teistä pystyy sen minulle selittämään.

Viisi valkopukuista miestä katseli toisiaan vastaamatta kysymykseen. Lopulta yksi heistä rohkaistui kysymään:

– Anteeksi, mutta mistä maasta te olette?

– Englannista. Entä sitten?

– Kaikki on kunnossa, madame. Voitte mennä hotelliin.

– Kiitän. Mutta yksin en mene hotelliin. On jo pimeää. Tämä nuori mies on ystäväni. Haluan että hän saattaa minut hotelille.

Samir päästettiin. Mutta rahat ennätettiin ottaa. Pojan huulet vapisivat.

– Ne on varkaita, tajuatko, Svetlana, varkaita valkeissa univormuissa! Ne tarvitsevat rahaa! Hyvä että sanoit kuitenkin olevasi Englannista. Puhut hyvää englantia. Nuo tuollaiset kunnioittavat englantilaisia ja amerikkalaisia. Samaa ei voi sanoa venäläisistä. Anna minulle anteeksi, mutta niin on asian laita. Venäläiset ovat luoneet itsestään huonon kuvan. Älä sano koskaan olevasi Venäjältä.

Svetlanasta tuntui pahalta. Siinä sitä ollaan! Järjellä hän ymmärsi, että Samir oli oikeassa, mutta sitä oli vain vaikea mieltää. Mustafa kertoi, että venäläiset tytöt tarjosivat itseään palkaksi tuoksukkeista. Samalla nämä häpeämättä paljastivat tietyt paikkansa. Vaikka toisaalta muitakaan esimerkkejä ei ollut vaikea löytää. Kerran rannalla Svetlana joutui seuraamaan epämiellyttävää näytelmää. Tukeva naisihminen huusi uhkaavasti arabille, joka jakoi pyyhkeitä uimarannalla.

– Tuohan raikkaampi pyyhe! Kuuletkos! Ja äkkiä, tai huomenna olet työtön. Olen maksanut kaikesta. Enkä ihan vähääkään! Ala painua siitä minne piti! Kuuletko, mustanaama!

Noin viisitoistavuotiaalta näyttävä poika pyöritteli hämillään päätään, änkytti jotain omalla kielellään ja näytti tyhjiä käsiään. Raivostunut ”madame” löi poikaa käsille vaatien omaansa:

– No, tuo se pyyhe kerran käsketään. Äläkä siinä irvistele! Paskat minä välitän katsoa sinun hampaitasi!

Tuon naisen moukkamaisen käytöksen takia Svetan teki mieli vajota maan alle. Hän ei kestänyt, vaan meni naisen luo:

– Rauhoittukaa. Ottakaa minun pyyhkeeni! Tällaista sattuu meilläkin, eikä vain Egyptissä. Luulen, ettei tässä ole tappelusta eikä huutamisesta mitään hyötyä.

– Mitä sinä siinä sitä puolustelet? sanoi nainen kääntäen häneen päin koko paksun ruhonsa. – On sullakin touhut! Koskaan et ole paikallasi! Jätät alustalle pyyhkeesi ja kassisi – ja muut saa vartoa sinua!

Nainen halusi jatkaa rähinöimistään. Kuumentuneen luonteen oli pakko päästä purkamaan ympäristöön sisälle kertynyttä adrenaliinia, mutta Svetlana pamautti:

– Ensinnäkin, eipäs sinutella! Toisekseen en ole pyytänyt ketään vartioimaan tavaroitani. Ja missä olen ollut ja mitä tekemässä, siitä en tee teille tiliä, tähän hän lisäsi vielä katsoen suoraan naisen rasvan ympäröimiin silmiin:

– Ymmärsittekö? Vai pitääkö minun toistaa?

Tämä tepsi. Huutaja lähti kävelemään. Ja taas rannalla vallitsi raukea hiljaisuus. Svetlana pani naamarit naamalleen ja meni veteen. Hän tunsi selässään uteliaita katseita. Eivät ne loukanneet, hieman vain tunnustelivat ihoa, kokeilivat sen paksuutta ja kestävyyttä. Hän sukelsi hitaasti suolaiseen veteen.

Tuon tapauksen muistaessaan hän pyöritteli päätään. Kyllä niitä löytyy meiltäkin joka lähtöön. Hyvästellessään Samiria hotellin portailla hän kysyi ohimennen:

– Antaisinko sinulle rahaa taksiin?

Samir meni hämilleen.

– Ei! Miksi? Minä annoin niille jo kaiken. Eivät ne enää pysäytä! Menen jalkaisin. Tuletko huomenna?

– En tiedä. Minulla on ekskursio Delfinaarioon.

– Entäs illalla? Samir hermostui niin, että hänen kurkkunsa kuivui, ja ääni kuulosti puoliuniselta.

– Juttelen Olegin ja Renan kanssa. Jos he suostuvat, tulen heidän kanssaan.

Samir kävi vaivaantuneeksi, antoi kätensä ja hävisi pimeyteen. Svetakin tunsi olonsa jotenkin epämukavaksi. Pään päällä lensi kovalla metelillä TU–154 –lentokone. Se lensi niin alhaalla, että koneen ikkunoista saattoi nähdä kasvoja. Lentokenttä oli parin kilometrin päässä hotellista. Ylihuomenna olisi hänen lentonsa. Ja samalla tavalla hän tulisi jäähyväisiksi katsomaan vuoria, etsimään hotellialuetta ja keltaista tutun rannan läiskää.

Ja taaskaan sinä yönä hän ei saanut unta. Hän ilkkui katkerasti omia epäilyjään. ”Ollako vai eikö olla!” Tarvitsiko hän tätä viime tapaamista? Aamu on iltaa viisaampi…

Viimeinen ilta

Seuraavana iltana Rena ei tullut illalliselle. Oleg kertoi, että tämä voi huonosti. Heidän pöytänaapurinsa ehdotti äkkiä retkeä Scheherazaden palatsiin katsomaan esitystä ”Tuhat ja yksi yötä”. Tälle naiselle oli tullut muutoksia ohjelmaan. Sveta ei miettinyt pitkään, vaan osti lipun. Yksin hän ei olisi uskaltanut mennä rantaan. Tilanne olisi liian arkaluontoinen. Ja viimeisen illan viettäminen hotellihuoneessa tuntui sekin tylsältä.

Hotelli Hiltonin luona bussiin astui hyvin kaunissilmäinen nainen. Juttu heidän välillään käynnistyi helposti ikään kuin he olisivat tavanneet ennenkin. Esityksessä Egyptin muinaishistoria kerrottiin kolmella kielellä dioja taustana käyttäen. Esitettiin kansanlauluja ja –tansseja, näyttämölle porhalsi ratsastajia, jotka tekivät niin hurjia temppuja että sydäntä kouristi. Hänen silmiensä edessä oli Samirin kaino hymy. Hän tiesi, että tämä istui ikävissään uimarannalla ja katsoi kuunsiltaa.

Palattuaan hotelliin hän istui pitkään parvekkeella katselemassa täyskuuta. Tuntui uskomattomalta, että Moskovassa lämpötila oli jo laskenut nollan alapuolelle. Ja täällä jopa uniselta mereltä puhaltava tuuli tuntui lämpimältä ja hellältä. Sitä oli vaikea kuvitella. Mutta niin täällä vain oli ympäri vuoden. Ei mitään muutoksia, yhtä kesää! Kyllä ihmisiä onnistaa. Vaikka ehkä ei sittenkään. Olisi pitänyt kysyä Samirilta Vaikka mistäpä hän tietäisi. Egyptin lisäksi hän ei ollut käynyt missään. Entäs jos hän kutsuisi tämän kylään. Muuttaisi varovasti sympatiat pelkäksi ystävyydeksi. Hänen miehensä Aleksei oli tervejärkinen yksilö.

Ikkunan takana estradilla soi vielä hiljaa arabialainen musiikki. Hän meni parvekkeelle. Kuinka mielenkiintoisesti valaistus oli suunniteltu. Valo ei käynyt silmiin. Kivisyvennykseen asennetut valot suuntautuivat joko maahan tai suoraan pimeälle taivaalle. Ja ilmakin oli tuoksuva. Elämä yhtä juhlaa. Mutta jotenkin hän oli jo hieman väsähtänyt tästä juhlimisesta. Hän halusi jo mökille ja arkihommiin, joiden tekeminen oli luonnon järjestyksen määrittämä: milloin marjojen poimintaa, milloin kurkkujen suolaamista, milloin perunan nostoa. Töihin hän ei kaivannut, vaan metsään sieniä poimimaan ja kalalle. Lomahan ei ollut vielä lopussa.

Huomenna piti silti mennä sanomaan Samirille jäähyväiset. Mitähän tämä mahtaa nyt ajatella? Nähtävästi istui rannalla kädet hartioiden ympärillä, katsoo kuunsiltaa joka keinuu aalloilla kuin verkkokeinussa kiduttaen itseään kysymyksellä: ”Miksei hän tullut?” Vaikka miksi liikoja ajatella… Ehkäpä hän oli jo lakannut ajattelemasta. Kun ei kerran tullut, niin olkoon! Vähänkös niitä toinen toistaan kauniimpia kulkee ohi. Silmillään on valta rakastaa heistä jokaista. Niin, entä mitä hän itse siitä välittää. Hän ei olisi ikinä voinut uskoa, että joku poikanen saattaa näin vaikuttaa tunteisiin. Seisoo silmien edessä koko ajan kuin taiottuna. Ja nähtävästi tämä ajattelee juuri nyt häntä, koska hän itse on niin kiihtynyt. Hän muisti kuinka luottavaisesti tämä oli painanut selkänsä häntä vasten siellä vuorella auringonnousua odotellessa. Ja sekin kuinka riemastuneena oli lyönyt kämmenensä hänen kämmentään vasten onnistuessaan lausumaan oikein jonkun venäjänkielisen lauseen. Ja kuinka arasti kosketti sormillaan hänen kättään…

Huomenna pitää kyllä ennen lähtöä käydä hänen luonaan rannassa ja heittää samalla muutama kolikko mereen. Autuaallinen paikka. Palata tänne tekee tietysti mieli. Mutta seuraavalla kerralla mieluummin oman miehen, Aleksein, kanssa.

Lähtö

Aamiaisella hän kiitti hyvästä palvelusta kaikkia nuoria miehiä ravintolassa, niitä, jotka olivat keskustelleet hänen kanssaan. Hän vilkutti niille, jotka olivat kauempana ja seurasivat häntä kiinnostuksella. Nämä hymyilivät paljastaen hampaiden helmiketjun kuin lapset joille näytetään kaunista kuvaa. Tämän jälkeen hän meni hotellihuoneeseensa pakkaamaan matkalaukkuaan ja pukeutumaan matkavaatteisiin: valkeisiin housuihin, valkeaan miestenpaitaan, valkeisiin nauhallisiin nahkatossuihin ja samaan valkoiseen pitkälippaiseen hattuun, joka oli niin kovin miellyttänyt beduiinia pyramidilla Kairossa. Hän istui taksiin ja heilautti kättään rannan suuntaan.

Puodin luona istui joku tuntematon noin kymmenvuotias poika. Puodissa ei ollut ketään. Nähtyään hänet poika hymyili ja lähti juoksemaan jonnekin. Outoa. Hän käveli meren tuntumaan ja hengitti ilmaa keuhkot täyteen. Kuparikolikot kimalsivat auringossa upotessaan laiskoihin aaltoihin. Miksi nyt oli niin epätavallisen hiljaista. Ja sitten hän muisti, että oli ruokarukouksen aika. Silloin koko rannalta katkaistaan musiikki. Samir ja Mustafa olivat rukoilemassa. Arabit rukoilevat paljon, ainakin viisi kertaa vuorokaudessa. Hän huokaisi helpottuneena. Siinä samassa hän tunsi selällään Samirin läsnäolon. Kääntyi äkkiä. Hän saattaisi tuskin koskaan unohtaa tuota katsetta. Tämä seisoi oudossa asennossa ikään kuin olisi jäykistynyt kovassa juoksussa. Ai niin. Hänen piti lähestyä ensin tätä. Samir ei voinut sitä tehdä; taaskin häntä seurattiin. Svetlana hymyili, tuli tämän luo ja ojensi kätensä. Samir puristi hänen kättään kahden kämmenen välissä. Hän ehdotti eleellä että poiketaan puodissa. Svetlana istahti kuten aina tuolille oven viereen, ja Samir taas ahtautui lempinurkkaansa. Svetlana otti laukustaan käyntikortin ja ojensi sen Samirille.

– Tässä on kännykän numero ja tässä sähköpostin osoite. Lähetän sinulle englannin kieliohjelmani, jossa on käännös venäjäksi. Kyllä sinä niistä saat selvää.

Samir otti kortin, painoi sen huuliaan vasten ja puhkesi äkkiä itkemään. Kyyneleet tippuivat farkuille kuin ensimmäiset sadepisarat, harvat, raskaat ja suuret. Hän yritti tukahduttaa nyyhkytykset, mutta silti niitä pääsi purkautumaan. ”No, jopas on!” tuli Svetlanan mieleen. ”Kuin intialaisissa filmeissä.”

Mustafa astui sisään. Hän halusi hymyillä, mutta huomattuaan heidän ilmeensä, piilotti hymyn paitansa rintataskuun ja lähti kiireesti ulos. Samir nousi nopeasti seisomaan:

– Tulen heti takaisin.

Svetlana seurasi kummastuneena. Kasvonsa peittäen Samir juoksi nopeasti rannan yleiseen suihkuun, josta palasi syyllinen ilme kasvoillaan pyyhkien vesipisaroita kädellään kasvoiltaan ja paksuista hiuksista.

– Luulin että olit jo lentänyt pois enkä enää koskaan näkisi sinua.

Samirin ääni oli niin ontto ja tukahtunut, ettei Sveta saanut sanottua sanaakaan. Hän katseli vain ja oli vaiti.

– Älä katso minua noin! Samir peitti kasvonsa käsillään.

Hän käänsi katseensa. Voi mikä kakara! Mitä tähän on muuta sanottavaa.

– Odotin sinua eilen. Odotin yhteen asti yöllä. Menin monta kertaa valtatielle, ja niille portaille ja toisille. Ja kun lopulta tajusin, ettet tule, aloin inhota kaikkea ympärillä. Uskotko?

Hän nyökkäsi. Samir peitti taas kasvonsa ja hänen olkapäänsä vavahtelivat äänettömästi. Svetlana ojensi tälle nenäliinan. Hän hymähti ja työnsi käden pois. Pyyhki kasvot kädellään ja meni taas peseytymään. Mutta nyt hän liikkui kiireettömästi entisellä itsetietoisuudella. Hän ei välittänyt uteliaista katseista. Palattuaan hän seisoi pitkään ovella ja katsoi Svetaa silmiin.

– Mihin aikaan sinun lentosi on?

Sveta katsoi kiireesti kelloaan.

– Meillä on viitisentoista minuuttia aikaa.

– Mennään baariin juomaan lasi kylmää mehua. Mustafan kanssa olen sopinut. Hän löi nyrkillä seinää. – Kyllästyttää jo tämä kauppa!

Baarissa ei ollut ketään. Laulaja lauloi jotain arabiaksi. Lauloi koskettavasti ja jotenkin kiihkeästi. Samir toisti sanoja ja katsoi surullisesti Svetaan. Ja taas hänen silmissään oli kyyneleitä.

– Mistä tämä laulu kertoo? Sveta kysyi.

– Onko sinulla kynä ja paperipala?

Sveta kohotti kummastuneena kulmiaan. Herranen aika! Jo on vehkeilyä. Hän kääntyi. Kolme nuorta kaveria porasivat häntä ivallisesti silmillään. Yksi seisoi baaritiskin takana, toinen naapuripöydässä ja kolmas kukkaseinän takana. Aha, selvä. Hän otti laukustaan kynän ja lehtiön. Samir kirjoitti jotain pikavauhtia ja ojensi sitten lehtiön hänelle. Sveta vilkaisi rivit läpi.

”Laulu kertoo rakkaudestani sinua kohtaan. Pelkään, ettet palaa enkä enää koskaan näe sinua! Ja se repii sydämeni!”

Hän käänsi lehtiön paperia ja alkoi hänkin kirjoittaa:

«Rakkaus on kuin meri. Siinä on vuoksia ja luoteita. Tulen rukoilemaan puolestasi. Sinulla tulee olemaan kaunis ja hyvä vaimo sekä paljon lapsia. Te tulette rakastamaan toisianne ja rakentamaan talon Gizaan.”

Samir veti ristin tuon sivun päälle.

«Haluan, että se olisit sinä! Sano, että laskit leikkiä, eikä sinulla ole miestä! En antaisi sinun lähteä. Lähtisin perääsi jopa sinne lumiseen maahan.”

– Suo anteeksi, minun on kyllä nyt pakko lähteä!

Samir kalpeni ja tarttui hänen käteensä puristaen sitä kovaa. Nousi sitten ja päätään heilauttaen kutsui häntä seuraamaan taksille. Autossa hän oli vaiti, vilkuili vain silmäkulmastaan Svetlanaa. Onneksi hotellin luona ei ollut ketään. Hän nousi taksista ja ojensi naiselle kätensä. Hänen kohteliaisuutensa hämmästytti. Tämä kääntyi taksinkuljettajan puoleen. Kuljettaja, samainen vanhus, kaiveli välinpitämättömänä hansikaslokeroa. Samir kumarsi ja kosketti huulillaan kuin pikkupoika hänen poskeaan. Sen jälkeen hän työnsi tälle käteen videofilmin, istui joutuin autoon ja nosti kätensä. Auto kääntyi ja hävisi näkyvistä.

– Ja siinä kaikki! Sveta lausui jostakin syystä ääneen. Mutta hänelle ei jäänyt aikaa tunteiluun. Bussi saapui. Hotellista alkoi tippua ihmisiä. Hänen piti mennä vielä hakemaan matkatavarat.

Ja taas edessä oli matkustajista tupaten täysi lentoasema ja ruuhkaa tullissa. Hän teki koneellisesti kaiken sen mitä meluava joukkokin. Joku tönäisi häntä kyynärpäällä kiukkuisesti.

– Alahan joutua jo! Seisoo siinä kuin joku vainaja!

Svetlana kääntyi. Kas, vanha tuttu. Lihava hikisen punakasvoinen täti-ihminen, joka huusi uimarannalla ja uhkasi erottaa töistä rantapalvelijan syystä, että puhtaat pyyhkeet olivat lopussa. Ja taas tämä oli sanelemassa muille omaa järjestystään… Luoja! Mutta antaa hänen olla! Svetlana oli nyt jopa tyytyväinen, että häntä tyrkittiin ja pakotettiin liikkumaan.

Hän näki joukossa Renan ja Olegin. He eivät huomanneet häntä. Jumalan kiitos. Nyt häntä ei haluttanut seurustella kenenkään kanssa.

Kone kohosi nopeaan tahtiin. Svetlana kurottautui ikkunaan. Ylväät Siinain vuoret olivat jäykistyneet ikään kuin kunniavartioon. Sinisin silmin kimmelsi jostakin kumman syystä Punaiseksi kutsuttu meri. Lentokoneen siipi kätki näkyvistä eksoottisen kuvan. Hän sulki luomensa. Hänen korvissaan kuului Samirin ääni: ”Minusta tutuu, että olen aina tuntenut sinut. Ikään kuin et olisi asunut toisilla mailla vaan täällä lähellä, Gizan ylängöllä. Ja sinä vakuutat, ettei se ole niin ja kerrot minulle lumesta, jota en ole koskaan nähnyt. Katson silmiisi ja pidän kaikesta sinussa: äänestä, liikkeistä, ilmeistä, eleistä. Miksi sinä olet minulle näin läheinen? Jopa silloin kun puhut venäjää, ymmärrän kaiken. Sano, voiko niin yleensä olla?”

Niinpä niin! Miten niin saattoikin tapahtua? Kun tämä syntyi, hän oli raskaana. Ja miten hän nytkin sekosi tähän arabialaiseen poikaan! Mitä Saint–Exupéry kirjoittikaan? ”Olemme vastuussa niistä, joiden luottamuksen herätämme.” Niinpä juuri! Hän oli aina pitänyt sen mielessä… Mutta nyt! Missä? Missä hän ylitti sallitun rajan? Siinäkö, kun liukastui kiveltä eikä torjunut hänen auttavaa kättään? Vai olisiko se ollut silloin, kun hän salli kylmästä vapisevan pojan nojautua selällään hänen selkäänsä vasten siellä yhdellä Siinain vuoriston huipuista? Vai sittenkin silloin kun tämä siirsi sandaalinsa koskettamaan hänen tossuaan, eikä hän vetänyt jalkaansa pois. Mitäpä sitä arvailemaan?! Synti kypsyy ajatuksissa. Ja katse alkaa vuodattaa nesteitä. Hän oli tiedostamattaan houkutellut pojan kiusaukseen!

Mokoma itsekritiikki! Jos hänen sijassaan olisi ollut mies, olisiko tämä syyttänyt itseään siitä, että oli herättänyt jonkun tytön rakkauden. Eikä tässä olisi selvitty platonistisilla tunteilla ja kaiken lisäksi vielä ylpeilty saavutuksilla. Mutta tässä tapauksessa jäljelle oli jäänyt joku käsittämätön syyllisyydentunne…

Mitähän Samirin filmissä on? Tämähän lahjoitti hänelle filmin. Miten hän sanoikaan? ”Silloin näet itsesi minun silmilläni ja rakastut itseesi, usko minua!” Kyllä olen hassu! En saa viedä tätä filmiä kotiin. Miksi herättää aviomiehessä mustasukkaisuutta. Miksi haavoittaa hänen mieltään turhilla epäilyillä. Minkä ihmeen takia? Siksikö että arabipoika koski huulillaan hänen poskeaan? No, kenelle sitten näyttää se filmi? Ystävättärillekö? Ja vain siksi, että saisi osakseen näiden monimerkityksellisiä virneitä. Vai katsoako yksin salaa mieheltään ihaillakseen itse itseään? Järjetöntä!

Domodedovoon he laskeutuivat kello yksi yöllä. Sveta joutui istumaan aamuun asti lentoasemalla. Hän pani kännykän päälle. Ja sillä samalla sekunnilla tuli viesti: ”Minulla on kova ikävä. Ilmoita kuinka pääsit perille. Rakastan ja halaan sinua, Samir.” Hän vastasi pidättyvästi. Ja heti perään uusi viesti: ”Milloin tulet?” Hän ei vastannut pitkään aikaan. Lopulta kirjoitti: ”Minun on vaikea vastata tuohon kysymykseen.” Ja taas heti uusi viesti: ”Muista että tulen odottamaan sinua vielä kymmenen vuodenkin kuluttua.” Svetlana hymähti myrtyneesti: Kukapa kieltää haaveilemasta! Mitä hänestä tulee kymmenen vuoden kuluttua? Miltä hän tulee näyttämään? Ja mitä intressejä pojalla silloin mahtaa olla!?

Svetlana kaivoi laukustaan DVD:n, nousi, etsi katseellaan roskauurnan, meni sen luo ja pudotti DVD:n. Hän antoi katseensa kiertää odotussalissa. Häntä seurasi vain pieni noin seitsenvuotias tyttö, joka pyöri nukkuvan äitinsä vierellä. Kukaan muu matkustajista ei välittänyt hänestä. Ja se oli hyvä asia.

Aamupuolella yötä häntä alkoi nukuttaa. Hän sulki puhelimen ja silmänsä.

Junassa hän pakotti itsensä ajattelemaan vain kotia. Kuinka mies siellä jakseli. Mahtaako koiranpentu Tobik, jonka he olivat ottaneet hiljattain, totella häntä? Oliko poika lähettänyt kirjeitä? Suunnittelevatko lapsia? Jostakin syystä ovat venyttäneet sitä hommaa jo pitkään. Jotkut naiset eivät halua tulla aikaisin mummoiksi. Mutta hän halusi saada lapsenlapsia. Elämä oli ihanaa kaikissa ikävaiheissa. Mutta miksi sitten hänen mieltään oli satuttanut niin kovin se tyyppi Katumuspolulla! ”Hoi, muori, siellä!..” Vai vaivasiko häntä vain sana? Itse asennoitumistapa oli varoittavan alentava. Unohdettava! Se tyyppi on unohdettava! Unohdettava Samir! Unohdettava ne Siinain vuoret! Punaisen meren sini! Junahan vei häntä talveen, kipinöivään lumeen, missä kotilieden lämmössä on niin mukavaa ja jossa koivut, kuuset ja männyt ihastuttavat komeudellaan.

Muisti oli kuin petollinen kissa, jonka kynnet eivät läpäisseet vaatteita, eivät raapineet ihoa vaan tunkeutuivat itse sieluun.

Kaksi vuotta sitten oli ilmaantunut sellaisia ”hyväntahtoisia”, jotka ilmoittivat hänelle puhelimessa, että hänen miehellään oli rakastajattarena nuori sairaanhoitajatar. Sukunimenkin he paljastivat. Kaikki sopi kuvaan. Tästä mies oli kertonut epäilyttävän paljon ikään kuin osastolla ei olisi muita työntekijöitä ollutkaan. Svetlana oli jopa nähnyt naisen. Sairaalassa kerran käydessään hän oli törmännyt tähän miehensä työhuoneen ovella. Piti nähdä tuo ylimielinen kaunotar, jonka jokaisessa katseessa, jokaisessa eleessä oli haastetta ja kilpailunhalua sekä kammoa yhdistettynä itserakkauteen. Mutta häntä ei millään haluttanut uskoa petturuuteen. Hän hätisti kaikki huonot ennakkoajatukset mielestään. Mutta sitten kerran palattuaan kotiin täydennyskoulutuskursseilta hän löysi siivotessaan sängyn alta vieraan korvakorun. Pitkään hän oli kuin märkä koira. Rikas mielikuvitus loi vaikka minkälaisia kuvia, niin että mieli teki heti juosta järvelle, heittäytyä hyiseen veteen ja uida, uida niin pitkälle kuin voimia riitti…

Mies huolestui. Yhä useammin tämä tarttui häntä olkapäistä, käänsi itseensä päin ja katsoi silmiin:

– Mikä sinulla on? Et kai sinä sattumoisin ole sairastunut? Mene huomenna heti terveyskeskukseen tarkistuttamaan itsesi. Lupaathan? Tai panen sinut makaamaan osastolleni.

– Siellä minä olen ylimääräinen, sanoi Svetlana päätään roikottaen.

– Aha, vai sitäkö se on? Sinulle on siis kerrottu. No, oli minulla sellainen ihastuminen. Meillä miehillä eläimelliset vaistot ovat voimakkaita. En enää tapaa häntä. Vannon sen. Totta se on. Hän siirtyi ambulanssipalveluun. Siellä maksetaan paremmin. Anna anteeksi, annathan?

Svetlana voihki. Jostakin syystä hän muisti synnytyskivut. Poika oli syntynyt suurikokoisena. Repeytymiä oli niin paljon, että hän huusi läpi koko sairaalan. Ja siitä huolimatta sitä fyysistä kipua ei voinut verrata tähän. Joku myötämielisistä ystävättäristä neuvoi: ”Maksu velan kaunistaa! Ota ja petä miestäsi jonkun kanssa. Ja tee niin, että miehesi saa siitä tietää!…” Hän puisteli päätään: ”Sellaista henkistä kipua, jonka jouduin silloin kokemaan, en toivo pahimmalle vihollisellenikaan.”

* * *

Hän avasi silmänsä. Verhottomasta ikkunasta katsoi arasti sisään pohjoisen sininen hämärä. Mies oli keittiössä. Aleksei katsoi televisiota. Hän kuunteli. Ja taas siitä terrori-iskusta… hotelli Hiltonissa. Se ei siis ollutkaan unta…

Hän hapuili kännykän lattialta, näppäili viestin ja lähetti sen Mustafan numeroon. ”Kuinka Samir voi?” Muutaman minuutin kuluttua tuli korvia viiltävä piippaava vastaus: ”Häntä ei enää ole.”

Svetlana makasi pitkään liikkumatta, tuijotti tylsästi pimeään seinään, jossa oli Vapahtajan ikoni. Hän näki sielunsa silmin yötaivaan epätavallisen suurine tähtineen. Ne vilkkuivat hänelle ja oli kuin ne sanoisivat: ”Me odotamme sinua vielä kymmenenkin vuoden kuluttua!”

Aleksei tuli makuuhuoneeseen. Sytyttämättä valoja hän käveli sohvan luo, istui kuin sairaan viereen aivan sohvan kulmalle.

– Nousehan, nukkuliini. Katsohan mitä maailmassa tapahtuu. Sinä vaan uinut huolia vailla. Ja taas oli terrori-isku. Muuten Egyptissä, josta sinä juuri vähän aikaa sitten tulit kotiin. Enää en päästä sinua minnekään yksin. Kuuletko? Mies kokeili kämmenellä hänen poskeaan.

– Et kai sinä ole itkenyt?

– Näin pahaa unta, kuiskasi Svetlana.

– Unohda sellainen, Aleksei silitti häntä kuin pikkuista päähän. – Nousehan siitä nyt. Mennään juomaan teetä!

Hän painautui kuumalla poskellaan tämän käteen ja sai vaivoin sanottua:

– Joo! Ihan kohta!..

 

Suomentanut Kristiina Lehmus