Meiden Tat
(Matvei 6: 9-13)
Kulttuuriasia
Meänkielennös: Lars Lampinen
Täälä mie olen kotona. Ruottin TORNIOLAAKSOSSA asuit minun esi-isät niin kauas ko mie saatan heitä seurata kirkonkirjoissa. Kaikin elit samassa suuressa Tornionpitäjässä vähithään kolmen vuosisaan aikana. Ei kukhaan heistä tullu ulkoapäin. Heän nimet lopuit -son (-poika) eli -dotter (-tyär), ennen ko het sait talonnimet, joissa het asuit. Ainuasthaan suomalaisia nimiä, Wanhainen, Aro, Rantatalo ja Vanhatalo, Tuomas ja Paavo, Pekkari, Heinonen ja Pellikka. Minun murfaarin murfaari, syntyny 1746, sai ruottalaisen nimen Snellfot. Hään oli punti, talonmies, ja sotilas, kuka tiesi omistaja tilale, joka nuin seittemänkymmentä vuotta sitten anto minun isäle nimen Snell.
Minun esi-isitten ainua kieli oli suomi, tornionlaaksonsuomi, nykyhään nimitettynä meänkieli. Ainua pitkässä rivissä ruottin kieltä ossaava oli kuka tiesi mummunmummun mummunmummu Anna Samuelsdotter Torneforsin pruukiseu’ulta.
Mulla oon suuria määriä muisthiinpanoja vanhoista suomenkielisistä hartauskirjoista, joista luethiin seu’un koissa 100-150 vuotta sitten. Meän tornionlaaksolaisisänät olit lukutaitoset ylelisesti jo 1700-luvuila, luultavasti vielä varemin. Yks ainua pere kotikylässä saatto 1800-luvun loppupäässä puhua ruottia. Net olit Edlundilaiset Salossa, tummat valunijälkeläiset pruukiajalta. J. F. Edlund ”Vaskuri” kirjotti Snellitilan kauppakirjan minun isäle hyvälä ruottila.
Kaks kieltä rinnakkaa
1890-luvun alusta sai kylä liikkuvan pienemän kansankoulun. Saanvuen vaihthoon saakka opetus oli suomeksi. ”Alkokursi” – alottelijakirjan avula yritethiin kuitenki antaa lapsile jonkulaisia tietoja myös ruottin kielessä. Tulokset olit huonoja. Melkein ei kukhaan oppinu lukemhaan ja kirjottamhaan koulussa. Vuen 1900 ympärillä teki Bertilzin keskustelumenetelmä vaikutuksensa rajaseu’uitten kansakoulhuin. Niinku monet muut petakookissa se tuli USA-sta. Käänösharjotuksitten sijasta muutethiin kieliopetuksissa katteluharjotukshiin ja puheluharjotukshiin. Nyt sai ruottin kieli pareman vauhtin koulussa. Uuen satavuosiluvun nuoret mies- ja naisoppettajat olit myös päteviä tehtävhäänsä ruottintelun työskentelyssä.
Suomen opettelu ja opettelu suomeksi panthiin kokonhaan laithaan. Valituksia kyllä tuli sieltä sun täältä, mutta koulun viranomaset painoit määrätietosesti pääle heän ykskieliohjelmaa. Valitukset heikkenit tilapäisesti. Ruottinkieli ja suomenkieli piethiin passaavan yhtheen samoin huonosti ko tuli ja vesi. Suomalainen vesi saatto, meinathiin, jos se vieläki sai virrata kultturin juovassa, samuttaa ruottin tulen ja kotimaan tuntheet. Suomaliset oppikirjat viskathiin roskavintile eli poltethiin.
Samoin tapahtu aika hetin kakskielisille opetuskirjoile. Ruottin kieli otethiin käythöön kouluissa 1880 ja -90-luvuila. Poijes esivanhoilta peritty kieli kouluista! Kirkoissa ja rukkouksissa jatkethiin kuitenki kristin uskon julistusta suomeksi, siks ko enimistö ei vielä käsittännny ruottia.
Tornionlaakson poika, alkukäviä maatalouessa, akronoomi Wanhainen ja hänen apulaiset puhuit kans suomea maatalouskurseissa, maapruukaritten suurkokkouksia siihenaikhaan. Haaparannanlehti luethiin melkein jokasessa koissa. Vieläpä suomalainen maataloninen aikakauslehti ”Pellervo” luethiin monessa puntitalossa. Soumen kieli oli ko’itten ”kansan elävä henki, kuuma toivheesta ja taisteluista”.
Ruottin kieli kattothiin pitkästi uuele vuosisaale kouluitten ja virkamiesten kieleksi. Ko seu’un oma kansa yritti puhua sitä keskenänsä, sitä piethiin teeskentelyksi. Mutta heitä ihailthiin joka osasit puhua ruottia sujuvasti. Sitä piethiin suurempanna ko ette vaivalisesti käänttää toisesta kielestä toisheen.
Minun lapsuuenkoti oli suomea puhuva. ”Äitinkoulussa” isä ja äiti olit saanheet oppia sekä lukea ette kirjottaa suomea. Heile oli tärkeä ette met lapset saima oppia myös suomea, mutta vielä tärkeämpi ette met opima ruottin. Heile ei ollu vaikea saa’a meät ”Yhen tekehmään, toista tekemättä!”. Mie kiitän Jumalaa niin hyvistä ja viishaista vanheemista.
Koulun kieeli
Minun ja minun sisaruksitten pikkukoulun alussa met emmä melkein osanheet sannaakhaan ruottia. Niiin oli asia joka vasta-alkajalle siihen aikhaan. Ei ainuasthaan minun kotikylässä mutta lähes joka Tornionlaakson kylässä. Virkamiesperheitten lapset olit ainuat ruottia puhuvat vasta-alkajat.
Koulussa meitä opetethiin ruottiksi ensimäisestä päivästä alkaen. Suomen kieli oli jossaki määrässä apukielenä pahoissa tapahtuksissa. Mutta paljon siittä mitä opettaja sano meile oli käsittämätöntä alusta. Ruottin kielen opetus oli kaikkia vallitteva tehtävä. Se oli synti niistä kielelisesti heikko-oppisista lapsista ja niin oon asiat vielä tänä päivänäki Tornionlaakson kouluissa. Joskus tapahtu kuitenki ette met saima kääntää meän lukukirjan ruottalaisen tekstin suomeksi. Se oli jonkulainen kontrolli meän luetun käsityksestä. Minkälainen vaiva meilä oliki kerran koulun kolmanessa luokassa saa’a päälekirjotus ”En bondgosse åstundas” käänetyksi oikeaksi suomeksi! (Piiain ”Maatalouspojasta kysyntä”). Joku ”heikko”opetuslapsi sai harjotella suomen kielen lukemista. Koulun vintiltä klonithiin näköselle joku lukukirja jossa oli sekä ruottalainen ette suomalainen teksti. Se saatto olla ”Esslers geografi av år 1880” eli ”1884 års katekes”.
Bäckman-in kakskielinen ”Bibliska historia” oli vielä jäljelä joissaki koissa. Se oli meiläki kotona, rikki luettuna vanheemilta sisaruksilta. Se oli iloksi äitile ja isäle kuula meän lukea kristinuskonopetusläksyjä kotona suomeksiki. Met luima net kummalaki kielelä. Se autto meät käsithään sisälyksen paremin ja helpotti kans meän kehitystä uuessa kielessä. Muuten oli läksyn lukeminen ruottiksi monen koulupojan ja koulutyttären meininkittä ja tyhjänpäivälistä sanan latelemista.
Mie muistan ette minun nuorempi veli sekotti ”ståndare och pistill” Mutta läksyitten sisälys selveni vuosien mennessä ja kielentaito parentu.
Minun omasta nuoruuesta en muista ette opettajat olisit käyttänheet pakkoa eli uhkaa ruottin opetuksessa. Semmosta hoksasit monet opettajat ja työtupajohtajat jälkhiinpäin. PUHUA SUOMEA rastila ei ollu kieletty eikä pietty tyhmältä ja väärältä, niinku tapahtu myöhemin monessa paikkaa
Ei kethään rangastettu pahemalla eli lievemällä mallila ko oli puhunu suomea vapa-aikoina koulukartanolla. Met opima uuen kielen yhtäkunka opettajien hyvän opetuksen ja pysyvän rohkamisen avula.
Meän vanheemat kehotit meitä kans ette olla virreitä, ottaa huomiota, olla tottelevaisia ja huolelisia. Het rohkasit meitä puhumaan ruottia kotonaki, vaikka het ei ymmärtänheet paljon meän puhheesta. Kyllä se monta kertaa oli vaikeata se uuen kielen käyttö. Useasti joutu ruottalaisia sanoja suomenthaan lausheen täyttämisessä. Nykyhään häätyvä tornionlaaksolaiset tehhä päinvastoin heän jokapäiväsessä suomenkielen käytössä.
Meilä sisaruksila oli meän vapaehtonen ruottinviikko joskus. Met yhtyimä päätöksheen ette vain puhua ruottia maanantaista lauantaihiin. Keskele semmosta viikkoa tuli Pekkuli meile kotia neulomhaan uuet kangashousut meile pojile. Hään halusi praatia meän kans ja ette met emmä tarvinheet luopua sovinosta, met saima luvan äitiltä asua yhessä omassa huohneessa ittestäänsä lopun viikkoa. Vasta lauantaisaunassa meän kielitten köyset irtoinuit, ette met saatoima puhua Pekulin kanski. Ei se ollu tapahtumatta ette met semmosenna viikkona olima vähemän hyässä kohteliaisuuessa meän kaveritten puolelta. Mutta meilä oli oppetajien ja vanheemitten siunaus.
Mitä koti anto
Mitä koulu ei antanu, saima oppia kotoa. Met opima melkein omin kätin lukemhaan ja vielä kirjotamhaanki suomea joissaki määrin. Pyhinä met saima lukea äänheen isäle ja äitile suomen raamatusta ja postillasta. Osasta ”Korkea veisu” (nykyhään ”Veisutten veisu”, ruottiksi: ”Höga visan”) rakasti äiti kuunela lukemisia, joista mie vieläki muistan pitkiä pätkiä ulkoapäin suomeksi. Met veisasimma suomalaisia virsiä yhessä illoila. Het olit kans ilosia kuuntelemhaan meitä laulavan ruottalaisia lauluja, jotka met olima koulussa oppinheet.
Met opima täsmälisesti meän läksyt ulkoapäin. Läksyitten rinnala met luima ”Folkskolans barntidning och Hemtrevnad” (meänkielelä: ”Kansakoulun lastenlehti ja Kotikkuus”). Net harvat opetuskirjat, jotka olit koulussa, met nielimä. Joskus lainasi opettaja meile hänen omia kirjoja. Sillä laila met saima jo kansakoulussa tutustua semmoshiin ko ”Fänriks Ståls sägner”, Snoilskyn ”Svenska bilder” ja Rydberg-in runhoin. Kansankoulun loputtaen met tilasimma 25-äyrin kirjoja kustanusyhtiöistä ja meän köyhilä rahoila met prenymereerasimma Allers Familjejournal-in.
Posti tuli kylhään kerran viikossa ja se oli jännittävvää jatkaa lukemista avisin jatkokertomuksia. Luulajan kirjaston kirjaloovien kautta välitethiin tutustuksia monen suuren tekijän kans hengen mailmassa, niinku Strindberg, Heidenstam ja Lagerlöf, Fröding ja Karlfeldt, Jack London ja Rudyard Kipling ja monen toisen. Mie uskon ette met luima vähinthään yhtä innokhaasti ja yhtä paljon ko nuoriso ylheensä meän kirjatäytettynä aikana.
Meän into ruottin kirjalisuutheen ei erottannu meitä suomenkielen kirjalisuuen tutustumisesta. Tornionlaakson kirjailian Väinö Katajan kirjat kuuluit meän ensimäishiin lukemishiin. Meän kirjahylhyyn löysi monta suomalaista kirja tiensä. Siinä oli kirjoja joitten tekijät olit Kivi, Kianto, Aho, Linnankoski, Kallas ja moni muu. Kiven ”Seitsemän veljestä” (ruottiksi: ”Sju bröder”) oli äänheenlukemiskirja piisivalkean ympärillä yhen talven aikana. Kunka met senthään nautima äitin ja isän kans kirjoista: Ahon ”Rautatie” (ruottiksi: ”Järnvägen”), Kallas ”Reigin Pappi” ja Barbara von Tieshausen ”Kansan opiston laulukirja” (ruottiksi: ”Folkhögskolans sångbok”) opetti meät rakastamhaan usheita suomalaisia lauluja.
Niin met kehityimä kahessa kulttuurikielessä samala ajala. Ruotti ja suomi ei olheet meile ko tuli ja vesi toishiin suhtautuna. Kummakki kielet rikastuttiva meän elämät ja eistivä meän kehitykset aivan varmhaan tehokhaamasti ko kasvatus ykskielisuuen merkissä. Kakskielisuus anto meile laajemat näköalat ja esti meät tulemhaan suattemattomaksi ja fanattiseksi kotiseu’un kielikysymyksessä. ”Yhen tehhä, toista tekemättä” tuli meän tunnussanaksi. Se oli meile rakas velvolisuus kehittyä isänmaan kielessä ja kulttuurissa. Mutta ensimäisen äitinkielen lauluakhaan met emmä saattanheet oppia halveksimhaan. Sen ääni puhu ja puhhuu vieläki syämheen menevällä kielelä. Saattaakos kukhaan kieltää esi-isitten, vanheemien kieltä ja väheksyä sitä kultturiaaretta joka siihen oon kätketty? Mitenkäs kukhaan saatta ens panna kysheesheen äitinkielen täysin tuhoamisen yhestä vähemistöstä meän kansassa? Miksis ei saattas kahen kulttuurin kielet ellää ja kehittyä rauhassa sovinossa toisia rinnakkain rajaseu’ussa? Niinku osakhaita korkeatasosessa kultuurikansassa, Ruottin kansassa, met pitäsimmä tulla siihen tuloksheen, ette met saatama yhtyä toisen kansavähemistön yhessä toisessa maassa, joka omala äitinkielelä laulaa:
”En ole pettäny äitiäni enkä issääni
en kieltä jota jolisin lapsuuen päivinä
en veljiä ja siskoja, en kaveria parasta
ko loistava vielä tähet kotikartanolla.”
Saimaan norppa?
Mie olin kerran Hanasaarela seminaarissa, jossa joku puhujista sano meitä Ruottin tornionlaaksolaisia Saimaan norpiksi, joita ei ennää pitäs olla. Kyllä met olema aina olheet ja aijoma vielä olla ainaki siihen asti, ette minun sukupolvi oon viimisen kerran ylittänny sillattoman virran, rajan, jonka yli ei ennää saata jopata, salakuljettaa mithään muuta ko niitä tavaroita mitä omhaantunthoon mahtuu. Ja se oonki tavaraa, joka ei ruostu eikä vanhene. Se jyrsii eikä sen hamphaat kulu tylsiksi koskhaan. Se oon lahjomaton tuomari. Ja siksi minun uskovainen eno sano faariskalle, jopparikuninkhaale, ette uita sie mulle hevonen Suomesta ko mie olen kristitty.
Norpat oon luonontie’että. Omatunto oon Meänmaan keskheinen filosoofinen ja jumaluusopilinen käsite ja polttava haava. Sen häätyy korjata, vaikka kirventellee, mutta samala freistata päästä maholisiman vähälä. ”Väärät valvomiset” oli tavalisiin omantunnon asia, jota mie nuorena pappina freistasin käsittää, mitä se oli, mutta hääyn sanoa ko Käymäjärven isäntä, ette olen juovattannu tuota Lestaatiusta vuosikymmeniä pääsemättä pääle mitä se kristilisys oon. En vieläkhään tiä mitä net ”väärät valvomiset” oon, vain, ette se oon syntiä niinku Sören puuron pureminen. Yks isäntä puristi itkua saarnamiehele ette hään on jopanu köyen. Saarnamies tieten pani sen ”väähriin valvomishiin”, etteihään tuo nyt niin iso synti ole. Mies sano: mutta ko toisessa päässä köyttä oli hevonen.
Isaskarin pahnaa
Mitäs met olema? Vanhaasheen aikhaan jaethiin mailman ihmiset seemiläishiin, haamilaishiin ja jaafettiläishiin. Jaafetit olit lähinä eurooppalaisia. Mutta ko met emmä kuulu niihin mie olen freistanu Rekisteriraamatusta hakea Jumalan sannaa siihen mitä met olema. Älästähuoli, mie lösyin 1. Mooseksenkirjasta 49:14 Jaakopin siuhnauksen; ”Isaskar on luja aasi, ja sijoittaa itsensä rajain väliin.” Met olema siunattuja Isaskarin pahnaa. Mutta tämäki oon käänetty eri kielile niin monela laila, ette vain yks asia oon kaikile alkuperärsille ja käänöksille yhtheinen asia: Isaskari triivastuu rajala. Met olema Isaskaskarilaisia, rajanihmisiä.
Ruottissa oli aikoihnaan iskelmä: vill du se en stjärna, se på mig! Mie saattasin laulaa: vill du se en gränsmänniska, se på mig! Jos halvaat nähhä rajaihmisen, katto minua! Minun etunimi Bengt paljastaa, ette mie olen Ruottin Torniolaaksolainen ja suomalainen sukunimi paljastaa – saman asian, nähkääs, ko mennee väylän toisele puolele sielä oon Raimot ja Taistot, mutta net oon Runkreeniä ja Kuuperiä. Rundgren ja Koberg.
Minun juuret oon Toivolansaarela, tuossa Kukkolassa, josta esi-isät siiryit tuohon Vojakkalhaan, jota kans sanothaan Miljoonarannaksi. Mie olen syntyny 160 askelta Tsaarin priimusta, rajasta. Mie olen siis riikintorniolaaksolainen.
Faariska oli jopparikuninkas. Sen aatokset ei koskhaan kulkenheet pitkin raijaa, se aatteli aina rajan yli, eikä raja ollu hälle mikhään viiva, se oli rajan kolmas tila, kamari, jossa kohathiin ja hierothiin kauoppoja. Tässä kamarissa ei kirjotettu sopimuksia, siinä paiskathiin kättä pääle. Missä käet kohtaava, sielä syntyy rajan kolmas huone, sopimuskamari, missä leimat ja pännät oon pelkkää joppaustavaraa. Sopimuksia ei täälä tehä, täälä sovithaan.
Tullikamari oon viiva, erottava linja, täynä leimoja, paperia, pykäliä ja pirulisimalle rajale saakka pääsheitä herroja, hurttia. Sitte oli tietenki tullimiehiä, joila oli kolme silmää: kaks jolla vahata ja kolmas jonka sulkea. Minun isoisä oli semmonen. Ko sitä eppäilthiin joppauksesta niin se jätti tullin ja alko joppariksi. Kiini se ei koskhaan joutunu.
Rajan filosofii oon jo aikoja ollu muoissa Euroopassa. Johtava aattelija tässä oon ollu spannialainen Eugenio Trias, joka äskettäin otti ja kuoli. Se väitti, ette mailma oon luotu rajala. Noh, sitä mie olen kauon eppäilykki, ette tuossa Oravaisen saarela.
Joko-tai-piru
Raja erottaa mutta väylä yhistää. Tässä oon suuri salasuus, joka ottaa aikansa ennen ko sen käsittää. Rajaihmisessä oon erotus ja yhistys samanaikasesti. Se oon ko väylä, jonka virta oon aikaa ja ikusuutta. Rajaihmisessä puhhuu joko-taipiru, jonka rajaihminen useasti luulee enkelin ääneksi. Siittä tullee kova lestaatialainen tahi tulipunanen komunisti. Joskus molemat aatheet mahtuva samhaan syähmeen niinku yhelä muorila minun kotikylässä. Sillä oli Taalinin ja Leeninin ja Marxin, kuninkas Oskari II:n, Lars levi Laestadiuksen ja suuren kapitalistin J.P.Åhlén kuvat rinnakkaa köökin seinässä ja niitten alla Molotohvi itte. Tämmöstä paratoksia eteläläinen ihmettellee ja kyselee kunka tämä kaikki mahtuu yhtheen ihmisheen. Mie pruukaan sanoa, ette ongelma oon eteläläisen. Rajaihmisheen mahtuu paljon. Ko se oon niin ahas.
Sekä-että-enkeli
Rajaihmisessä assuu kans sekä-että enkeli. Se uskoo luihaan, mutta ossaa eppäilä. Tulevaisuutheen se suhtautuu eppäilevästi. Onni laukkoo eelä. Saama nähä! No sempä näkkee, senki! Parempi eppäilä vähän ko uskoa liika paljon, sano Käymäjärven mies. Siksi rajaihminen hylkää Immanuel Kantin ja Wittgensteinin. Kant meinasi, ette se mikä oon rajan toisela puolela oon meiltä salattua. Wittgenstieini oli polisi: se kieltää puhumasta siittä mikä oon rajan toisela puolela. Rajaihmistä kiinostaa justhiinsa se mikä muka oon tietämisen rajan toisela puolela ja se mikä oon kielettyä, siihen se oon ko noita. Rajaihminen oon useasti uskova. Tämän Meänmaa raja ei ole Sabme, ei Ruotti eikä Suomi. Meänmaan raja oon Jumalan valtakunta, se kolmas kamari, jonka löytää ruuhmiin ja sielun toiselta puolelta, se joka ei ole sielä eikä täälä, joka ei mahu Kantin määritelhmiin eikä Wittgensteinin polisikamahriin.
Raja ei ole priimu se oon kolmas kamari
Ei minun tartte rajaihmisennä selittää. Mie olen kolmanen tilan, kolmanen kamarin asukas. Rajaihminen oon paratoksi. Se oon hiljanen mutta kyllä se ossaa rävestääkki. Lars Levi Laestadiuksen suuri uskonnollis-filosohvinen teos, Hulluinhuonelainen, oon Laestadiusurku, joka ampuu Immanuel Kantin tuhansiksi kappalheiksi.
Raja oon Kantin ja Wittgensteinin aatosten mukhaan ihmisen raja. Mutta kolmanen kamarin löytäjännä mie tohin sanoa, ette ihminen, varsinki rajaihminen oon Jumalan raja. Se ei pääse rajaihmistä ohi. Se inkarneeraintuu, tullee lihaksi ja vereksi. Rajaihminen tullee Jumalaa vasthaan. Ei se ole sattuma, ette meilä oon olheet kolmen kyynärän jumalat ja Kautokeinon kauhea villitys, mutta kans terve oppi, joka tietää, ette Jumalan löytää veljestä ja sisaresta. Ihminen on raja. Jumala oon aina triivastunnu täälä, rajan kolmanessa kamarissa.
Rajaihminen tietää, ette rajan yli pääsee ko vain tohtii mennä, venheelä, sivakoila ja uimalaki. Kantin ja Wittgensteinin rajat met ylitämmä ekstaasila, liikutuksila. Molen nähny yhen vanhaan ämmän menevän kaikitten rajoitten yli kotikirkossa Pajalassa minun ämmin hautajäisissä. Se tuli nojaten kahtheen kephiin, mutta ko Haapaniemi saarnasi se tuli liikutukshiin ja viskas kepit, hyppi penkitten yli ja nousi ilhmaan. Siinä ei fyysiset rajat piättänheet.
Ei raja ole priimu. Se oon kamari. Liikutuksen pyhä pirtti. Ihminen oon humus, oon maata. Jos se tohtii reisata maasta mielen pilhveen niin se ei ennää tartte uskoa, se tietää, se maistaa taihvaan valtakuntaa etukätheen. Ja se saattaa puhua siittä mistä mukamasthaan ei saata eikä saa puhua. Rajaihminen oon vierasmies. Se toistaa mitä se oon pilvessä nähny.
Rajan kristilisyyttä ei ole sanottu herätysliikheeksi. Se oon herräysliike. Ihminen herrää ja näkkee, kattelee rajan yli ja mennee virthaan joka pessee mielen silmät puhthaiksi.
Mutta jos joku multa kyssyy kunka oon olla rajaihmisennä, mie en tiä sanoa muuta ko, ette ”solekko olla menheen!”
Olla ko väylä, joka ei misthään tule, eikä ole mihinkhään menossa.
Bengt Pohjanen
Oi terve kaunis meän maa sie koti pohjonen.
//:Sie olet paras valinta ja paikka maalinen.://
Ja tunturista merele oon väylä ylpeä, //:ko erotetut rannoile se saapi yhistää.://
Oon kesätaivas korkea ja valo illaton, //:ko kaikki rannat kirkastaa oon onni vallaton.://
Niin valosaa oon talviki ja pohja puhaltaa //:ko Ruija pallaa tännekki se lumet kirkastaa.://
Oon maata tämä aurinkon ja revontulien //:oon kaipu tänne pohjaton ja rakhaus syämen://
Ko päättyy matka vaivoihneen ja kilvotuksinheen //:niin usko esi-isien oon taivaskelponen.://
William Snell
Meänkielenös: Bengt Pohjanen 16 maj 2014
Jos sie eppäilet ystävää
Jos sie eppäilet ystävää, etkä ennää voi käsittää,
oonko hyvä vain paha hään, kunkas paljastat sen?
Kyllä vaara sen selvittää, älä jätä häntä yksinhään:
ota myötä se vaihvaanki: jääpikös viehreesti?
Jos se vaarala pahentuu, sielä helposti kompastuu,
jos se liukhaala lankeilee sielä ruikuttellee…
Älä sanoja varista, aja poijes ko vierasta.
Hään ei jakkaa voi matkaasti, eikä laulujasti.
Jos se pleekinä astelee, vaikka pirrais ko kiipeilee,
ja ko jalkasti liukesi se vain piätteli.
Jos hään seurasi taistelhuun, vaaran huipule humalthuun,
hään oon ystävän varma tie, hään oon kestävä sie.
Vladmir Vysotskij
Meänkielentänny Vysotskij-myseymille Puohlaan:
Bengt Pohjanen 10.5.2014
Det gör detsamma vart du rider, kavaljer,
det gör detsamma var du stupar, kavaljer!
Även vackra rosor vissnar, hösten andas dödlighet,
och evig natt är vila för en kavaljer.
Och vinet skänker blott en stund av flykt och dröm,
och sången när den klingat vackrast är snart glömd.
Lösen din bör vara: allt är meningslöst och mycket kort.
I Dödens rike allting måste glömmas bort.
När rosen blommat kärleksfullt för dig en gång,
har evigt trohetslöfte svurits med en sång:
Löften vackra, irrbloss lika, snabbt förs bort av virvelvind
som kyssens heta eld på läpp och rodnad kind.
Det gör detsamma när du stupar, kavaljer.
Det gör detsamma när du far i döden ner.
Mörka rosor blommar alltid där i Tuonis högkvarter.
Det gör detsamma när du stupar, kavaljer.
Övers.
Bengt Pohjanen
2015-05-10
Vepsian LITERATURE. Long and Thorny Way.
Hello, dear friends! I want to tell you a little about my people, our literature, and our works. I am – Veps. Once upon a time our people were very numerous, but now we are no more than 6,000 people. They live mainly in three regions. In the Republic of Karelia, Leningrad Region, Vologda Region. Partly Vepsskaya diaspora is in Siberia. For many centuries Veppsian language was only a spoken language, not a written one. In the 30 years of the last century, attempts were taken to create a literary language Veppsian. Books were published, poetry and prose works were translated. Then came Stalin’s repressions and books were burned in bonfires, and Veppsian scientists filologists were shot out or imprisoned and exiled to Siberia. A new stage of regeneration and the formation began in the USSR in the 80s, when we started restructuring and reforming. Then appeared the first stirrings of Veppsian literary language in which I’m writing. I started writing Veppsian as an adult when there were first Russian-language publications in newspapers and magazines. In the late 80s, in the midst of radical reforms in the country, I received a letter from Karelia, written by scientists, who were dealing with Veppsian language and its revival. They learned that in the distant village of Veppsian Leningrad region there is Veps, writing poetry, though in Russian and that my works were published in newspapers and magazines. They asked me to try to write something in Veppsian. I followed their advice, tried to do so, but couldn’t manage. But I had already 10 years experience of poetry in Russian. My mother was Veps, I think on it, speak it, my ancestors, my parents spoke this small language. It is not surprising that after a while I began to write in Veppsian, even easier and more beautiful than in Russian. My first poems were published in the journal ”Punalippu” (Carelia) in February 1989. Now on my first works on Veppsian language I look a little bit down, as a teacher at the unlucky student. But at the same time and as a father – on his first and favorite child!
In 1994, in Petrozavodsk my first book was issued, collection of poetry «Koumekümne koume» ”Thirty-three.” Just at that time I was in the symbolic age of 33. It was the first fiction book in Veppsian and its publication was funded by the Society MA Kastrenin from Finland. I must say that this book appeared in the creative throes. Veppsian poetic school doesn’t exist, there were no samples from which I could learn. But, as already mentioned, I have been writing poetry in Russian, knew something about the rhyme, verse size and other subtleties of poetic craft. If we add to this a good knowledge of Veppsian language, we can say that the birth of the Veppsian poet took place.
In 1999 with the support of the Finnish Literature Society in Petrozavodsk my book ”Kurgiden aik” («The Cranes’s Time”) appeared. Then I started doing translations, moreover my translations of Classical Russian literature were published, including Alexander Pushkin, Boris Pasternak, Yevgeny Yevtushenko, Vladimir Vysotsky. Already these names confirm that Veppsian poetic language exists.
Nobel lureat Boris Pasternak. HAMLET (reading).
Then in Petrozavodsk my book «Pagiškam, vel’l ’» (Let’s Speak, Brother), dedicated to the memory of my dead friend – poet and translator Paavo Voutilainen. In this book of my poems in Veppsian language, there were also the translations of the poems in Russian, which were made by famous poets of Karelia and Komi Republic.
In 2010, in Budapest (Hungary), he book «Kahtišti koumekümne koume» (TWICE thirty-three), was published, where there were my poems in Veppsian and Hungarian. And there was a collection in Tallinn «KURGEDE AEG» (The Crains’s Time) in Estonian. In 2011, in Paris, there was published a collection of poems «Les chants des forêts» («Songs of the forest”) in Veppsian and French.
Although I am a little writing in prose, which is published in newspapers and magazines, but I think that the literature of small peoples begins with poetry. After all poetry – the most democratic literary genre. They can exist both in oral and in writing. It seems to me that poetry can express absolutely everything without the use of loan words and neologisms. Veppsians lived without Russian for a long time and expressed their thoughts, feelings, emotions, not knowing the Russian language. Now Veppsian published the Bible, children’s version of the Karelian-Finnish epic ”Kalevala”, poetry books, there’s even a novel. There are a lot of translations into Veps of classics of world literature, the Finno-Ugric writers. So, in Veppsian already speak Omar Khayyam and Rabindranath Tagore, William Shakespeare and Paul Verlaine. We cannot say that there are a lot of professionals writing Veppsian, but for a small nation it is sufficient enough. Except the translations of serious literary works, there are more ”light” and popular works.
In my last visit here – it was five years ago, in Overkaliks the famous hit of The Beatles and Paul McCartney YESTERDAY sounded in Veppsian. A young Veppsian singer, who came with me (maybe someone was present at the event in 2009 and heard her singing).
And today I want to show a video clip. It is also a well-known song, the translation into Veppsian I realized it in the framework of an international program, in compliance with the copyright. It is «We Are the Champions group QUEEN» i Freddi Merkjuri. It is performed by the State Ensemble of the Republic of Karelia ”Kantele”. By the way, this year, this song was performed in the cultural program of the Paralympics in Sochi. MOVIE.
But is there any prospects of Veppsian literature? One may ask… The number of Veps with every day is getting smaller and smaller. I say yes – YES! If there will be at least one person, writing in Vepsian really good poems or stories, Veppsian literature exists. And this kind of literary creativity as – literary translation helps to ensure that the works of writers of the smallest people can be read in different parts of our planet.
Personally, I am currently making the translations into Veppsian the poems by Vladimir Brendoev – the founder of the poetry in the Karelian language, and we all know Bengt Pohjanen. Despite the rather difficult international situation, I want to say that not everyone in Russia looks at the West as at the enemy. This is what we have been through in the past, when there was the Cold War and the Iron Curtain. We would like to cooperate, writers of Russia and the West, Scandinavia also continue to co-operate, despite the various prohibitions and sanctions. Now I am working at the National Library of Karelia – this is the main library of the Republic. And that various forms of cooperation in the field of literature between Karelia and Barents region writers are present here. If someone is interested in our co-operation at present, we can exchange the coordinates.
In conclusion, I wish to thank Bengt Pohjanen for the invitation to this seminar and for all the positive things that he does for the prosperity of the writers of our northern region.
Nikolay Abramov.
Hej!
Vi har inga anteckningar om att det skulle ha skickats någon skrivelse till Valtteri Jauhiainen. Men texten som du bifogat finns på vår webbplats och där skriver vi uttryckligen att meänkieli är ett språk, inte en dialekt: ”Meänkieli är ett finskt-ugriskt språk, närmast besläktat med finska, men också med estniska, karelska och kvänska.”
Det är olyckligt om detta tolkats felaktigt.
Med vänlig hälsning
Christian Mattsson
tf chef för Språkrådet
Institutet för språk och folkminnen
08-442 42 03
Tätä tulkithaan niin, ette meänkieli oon murre. Kysymys ja kopio oon menny SOFI:iin.
