Miilu kiini, ukko pois – Homeroksen Odysséeni
Müüsa, muistele nyt miestä. Sitä paljon kokenutta
joka Troijan soan jälkhiin, sekkoili sen pääle ko
pyhä paikka oli maata, ja se lähtii reisailemhaan.
Monen ihmisen kotia, mieltä se kans pääsi tuntheen,
hermottomat ahistukset, se merilä sai tuntea
taistoissa hengen puolesta, ja kaveritten matkasta.
Miehiä ei voinu auttaa, vaikka kunka freistasiki,
se oli heän oma syy: rikolisten kuolema ja
pörröpäitten hoiot ko net, hullut Hyperionsoksen
aurinkon jumalan härät, otit ja lahtasit ja söit;
se jumala niiltä otti, kotimatkan ikävänki.
Ala nyt niistä laulamhaan, anna tulla laulajatar!
Net kaikki muut pelastunheet, monista vaaran kauhuista,
net olit kotiutunheet, soasta vaphaat, klaaranheet
merten aalot, kaikki uhat, vain tämä yksin vaaroishaan
koti-ikävästä sairas, se oli piätettynä
luolassa jumalattaren, se oli Nymfo Kalypso,
se ano häntä mieheksi, tahto tulla hänen pethiin.
Aika riensi, vuoet vierit, ja jumalat aloit kuthoon
Ithakaa sen elinkuvhaan, ei se sitä pelastannu,
kotipaikka, kotiväki, oli sille vaivaa, tuskaa.
Jumalat, paitti Poseidon, säälit häntä lämpimästi.
Poseidon iski raa’asti, jumalista Oydesseusta,
anto vuothaan kunnes päästi, kotimaahan vihattunsa.
Etioppiassa kaukana, oli silloin Poseidoni
– se väki asu äärilä, kaukaa eri perälä:
taihvaan poika astuu alas, ja mistä lähtee nousemhaan –
Posiedoni sinne menny, ottamhaan vasthaan uhria,
pässiä ja härkiäki, muita uhria kans oli.
Sielä istu tytyväinen, ja murkinasta tykkäsi,
toiset olit Zeusin kanssa, sielä Olympenin salissa.
Nyt jumalten ja ihmisten, isä halusi puhua;
se muisti kunka Aigisthos, tuo jalon suvun ihminen
joutu surmatuksi kerran, ko Agamemnonin poika
tappo, Orestes tunnettu, sen kaikin varhmaan muistava.
Häntä se nyt aatteli ko, otti puhheeks, anto tulla:
”Miksis kuolevaiset aina, jumalten syyksi paneva
kaiken pahan ja hokeva, ett enet oon syypäät kaikheen,
vaikka kuolevaiset itte, ilkitöitten kautta saava
kärsiä hermottomasti, kohtalonsa ylimitat.
Näin oon Aigisthos vastoinpäin, kohtaloista huolimatta
ottanu Atriden vaimon, omaksi puolisoksi ja
tappanu sen ko se tuli, kotia: sen surmasi,
vaikka itte kyllä näki, oman tuhon lähestyvä,
met jumalathaan panima, Argoksen tarkkasilmäsen,
Hermeksen sitä varothaan: älä tapa kuninaksta,
älä astu vaimon pethiin, herranjestas älä huoli!
No kyllä Orestes vielä, kostaa isänsä kohtalon
ko se vielä miehistyy ja, alkaa kotia kaipaahmaan.
Näin kuuluit Hermeksen sanat; se hyvvää tarkotti mutta
Aigisthos hylkäsi neuvot, ja sai katkerasti maksaa.”
Siihen vastasi Atena, pullisilmä jumalatar:
”Voi Kronion, meän isä, vallan herroista mahtaviin!
Suuri oli sen lankeemus, ja sille aivan omians.
Niin häätyy käyä kaikile, tuola mallin värkkääville!
Ei tieten Odysseukselle, niin viisas ja älykäs;
syämeni murheelinen, se onnettomuutta täynä
ja omista erotettu, sehään kärsii hullun paljon,
saarela, meren navala, jolla assuu jumalatar
keskelä mettää tiheää, Atlas taitaa olla isä,
se koranuksen titani, se tuntee meren syvvyyet,
itte kantaa pylhväät suuret, jokka erossa pitävä
taihvaan kaaren, maan ja mullan, se pittää sitä tykönäns,
raukkaa joka valittaa, keplottellee hunajalla,
viekottellee unohtamhaan, kotisaaren Ithakanki.
Mutta Odysseus kyllä, toivoo ette näkis vielä
kotipaikan savun sielä, kohti taivasta nousevan,
jopa toivoo ette kuolis, eikös Olympin jumala,
sinun syän tästä liiku, eikös Odysseus ikinä
uhrila sinun sielua, ole ilola kantanu,
kreikkalaisten laivoilansa, Troijan kaupunkin tienoila?
Voi, Zeus, miksis vihhaat häntä, kannat sille kaunaa yhä?
Pilvitten rakentaja Zeus, vastasi kysymyksheen näin:
”Lapsirukka mitäs pääsi, hammasaijan takkaa irti?
Olisinkos unohtannu, Odysseuksen jumalisen,
järkevin ihmisistäki, se enniiten oon uhranu
meile taihvaan ikusille, avaruuen jumalille!
Mutta maapallon kantaja, Poseidon oon suutuksissa
ja vihhaa täynä kykloopin, takia Polyfeemoksen,
jolta sankari puhkasi, silmän jumalisen värkin,
voimat yhä kykloopien, nymfi Thoosan sikiömä
Forkyksen tyttären jonka, peruspohja suolaa kuivaa
ko se kerran maanu oli, Poseidonin luolassaki
sen kans vielä menny maata, maanjäristyksen jumala
Odysseusta nyt ei tapa, se kuiten aikoo ajattaa
harhateile kotiperän, no nyt menhään asihaan.
8.10.2026
Met hääymä nyt yhessä, neuvotella millä mallin
se helposti vain päästethään, lähtemhään nyt kotia päin.
Poseidon häätyy taltuttaa, vihhaa joka häntä polttaa;
ei se yksin saata alkaa – voi jeetane – tappelemhaan
vasthaan koko Olymposta, ei se sitä kyllä klaaraa.”
Siihen sano pullisilmä, itte Atena näin puhu:
”Voi Kronion, isä rakas, vallanpitäjistä suurin!
Jos nyt tämä sinun aatos – ette viisas Odysseus
pääsee lähtheen kothiin käsin – jumalia autuaita
puohleen vettää, mikäs siinä, Argostappajan Hermeksen
sannaa saathaan, sinne panhaan, Ogyaksen saarele,
sille palmikkonymfile, villin äkkiä nyt sinne
sanhoon ette tahtomme, oon kova, toivomme selvä:
Kotiperäle sen miehen, oon päästettävä lähtheen nyt.
Itte mie lähen Itakhaan, sinne saahmaan pojan toihmiin,
valan sille rinthaan voimaa, ette varsin päättävästi
se kuttuu akhaialaiset, sen palmikkopäiset miehet
käräjille, ette poika, niistä kosioista pääsee,
roikka joka lamphaat lahtaa, härät, sonnit takapäiset.
Pojan myötä menen sitte, hietarannan Pyylokselle,
jopa Spartan perämaile, missä saattaa kuulustella
jos sen rakas isä sielä, tuttu oon ja missä liettää,
oonkos kotimatkala nyt, saattaa poika kunniata
niittä sielä ittelekki, joovain sen mie kyllä uskon.”
15.10.2026
Näin puhuttua se otti, kauhniit kultasantaalinsa
jumalien kenkäsortin, joka niitä tuulen myötä
kantaa niitä vauhti kova, niinku myrsky, ei net mithään
paina ko net yli jänkät, mailman ääret lentävätki.
Suori valtavan keihänsä, jossa terä kuparista,
raskas ja villin terävä, jolla valtaisän tyttö
jos se suuttuu surmaa kaikki, urhooliset sankaritki.
Varsin Olympoksen mailta, vaaran kukkulalta lensi,
laski alle kohta saapu, Ithakan maile, portile
Odysseuksen kynnys, talo; siihen tuli, siihen seiso,
keihäs kuparista myötä, nyt muka viehraan näkönen –
taafin Menteksen mallinen, sehään oli päämies suuri.
Oven ulkopuolela se, havatti nyt kosijat;
kaikki röyhkeät pelasit, taas ”miilu kiini, ukko pois”,
istuit härkien taljoila, itte net vielä lahahneet.
Omat eustajat, myötä kans, ja vireät palvelijat,
niitähään se sielä näki; eustajat sekotit vettä,
viinisaavit aivan täynä, kannoit pöythiin jokka olit
svampista puhistetut kans, pyhitty aivan puhthaiksi,
ja niissä paistit leikathiin, ja kaikki ruat tarjothiin.
Telemachos hänet ensin, havatti tuon jumalisen
ko se istu sielä yksin, kosijoitten keskelä niin
murheelisen näkönen ja, mieleshään jalo isänsä –
ette eikös ennää koskhaan, tule kotia ja aijaa
hiivathiin nuot riethaan värkit, ja kuninkhaalisen vallan
tuo herran talhoon takasi, ja ala täälä määräähmään.
Siinä istu mietiskellen, se havatti nyt Athenan
ja lähti siittä kierästi, pahotellen ette vieras
portila sai oottaa kauon; ko se nyt tuli liekele,
se kättä sille tarjosi, ja otti siltä keihhään kans;
otti puhheeks, anto tulla:”Vieras, ole tervetullu!
Mikäs sinua huolehtii, anna tulla mutta vasta
sitte ko olet jakanu, murkinan minun pöyässä.”
Sen sanottua se meni, eelä ja Pallas Athena
nuoren miehen perhään löi. Ko net salhiin suuhreen tulit
Telemachos pani keihhään, suuren pylhvään laithaan sinne
missä oli tällinkiä, hiotut asheet rivissä,
monta Odysseuksen säolää, sinne vieras kuljetethiin,
taitheelisheen toohliin jossa, jalkapalli ootti häntä,
pani liinatuuki siihen, ja käski mennä istumhaan,
laitto toolin ittelekki, se oli puusta veistetty,
meni sen viehreen seisomhaan, kauas friiarista syrhjään,
ettei vieras heistä tuntis, haijuja jos joutus isthuun
samhaan pöythään ko nenäkhäät, mutta senki vuoksi ette,
saattas utkata, isästä, kauon kaoksissa ollu.
20.10.26
Piika tuli siihen kannu, käessä ja kaato vettä
siittä hopea-astihaan, jossa käet virutethiin,
sitte kanto siihen pöyän, joka kiilsi komeasti.
Vanhaa muori leipää kanto, ja monenlaista syötävää,
aivan mahottoman määrän, mitä talo pistouasi.
Föršäärarilla šiivathiin, lihhaa ja panthiin pöyile,
puuprikoitten pääle panthiin, kultapukalit lisäthiin,
useasti trenki kaato, viiniä ja juomaa niihin.
Ja niin net leuhkat friiarit, tulit sinne rivhiin isthuun,
fiihniin istuihmiin ja toohliin, eustajat nyt marsiskelit
ja virutit niitten sormet, orjattaret leivät taitoit,
korhiin laittelit ja orjat, viiniä kannoit sekotit
pikarit kans täpötäythöön, kaikkialla sormet tukit
ruoka-astioihin käsin, ko net olit saahneet kylliks,
juohneet, syöhneet vattat tääythöön, niin friiarit net halusit
kuula lauluja ja jopa, alkaa tansimhaanki vielä,
sehään oonki juhlan pääte, hyvä loppu ko oon syöty.
Kaunis oli lyyra joka, panthiin Femioksen käshiin,
sanasepän jota aina, joka päivä pakotethiin
heile lauhlaan kunniaksi. Komeasti tämä laulo,
kielot fiinisti kilisten, paino päätä pullosilmä,
Athena se kohin tukki, ettei toiset kuuhleet mithään,
alko sitte selittämhään, otti puhheeks, lappo menheen:
”Vieras, älä tästä suutu, mitä mie nyt sulle puhun.
Nauti lyyrasta, laulusta, riethaan koranukset tuossa,
jokka röyhtelevä aina, toisten tavaroita vievä,
ykski jalat lahohneet jo, vielä lahova satheessa,
leviävä rantaa pitkin, vaikka meren aalon myötä,
putoava meren kuophiin, sinne jäävä virran pohjaan.
Mutta jos net vielä saava, nähä ette oottamatta
se tullee kotisaarele, niin net kyllä haluaisit,
kierät jalat, eikä ruokaa, kultaa tyyristä vaatetta.
Mutta sehään oon jo kuolu, kohtalonsa kovan saanu.
Vaikka joskus joku meinaa, ette vielä tänne tullee,
ei se meitä lohutakhaan, ei se anna uutta voimaa:
sen kotimatka tuhhoutu, mythyyn meni koko reisu.
Kerro mulle, kerro suohraan, kukas olet sano mulle,
mistäs olet poijessa ja, vanhemmat ja kotiperä.
Milläs laivala sie tulit? Kunkas merimiehet toimit?
Itakhaankos sinut tuothiin? Jalkasin et ole tullu!
Sano mulle, älä sallaa, kaiken haluaisin tietää,
ensi kertaa olet täälä, vaiko isän ystävänä
piiain ollu ennen täälä? Ennen täälä kävi paljon,
isä piti ihmisistä, kulun päälä kulkijoista.”
Pöllösilmä Athena nyt, otti puhheeks anto tulla:
”Kaikheen siihen mitä kysyt, mulla selitys oon sulle.
Mentes, viisas Anchiálos, hänen nimeä mie kannan,
olen siittä ylpeäki, olen Tafoksen kuninkas,
saaren jolla airon maine, aina ollu kunniassa.
Tänne laivan laskin ranthaan, miehet, laivan, väki myötä,
tulin yli merten aalot, viininpunaset net olit.
Viehraat kielet tulit vasthaan, kuormassa rautaa kirkasta.
Temesen vaskea nouan, laivani oon rannikolla,
ei kaukana kaupunkista, Reithronin haminassa nyt
ja Neionin mettikössä, puitten keskelä se seisoo.
Meän vierasvarasuus oon, iloksemme ollu kauon,
esivanhempien aikaa, kysäse Laertekselta,
sankarilta joka nyt ei, vieraile kaupunkissakhaan,
se oon kuulema vaivanen, vanhuus sen laittanu syrhjään,
kylhään missä vanhaa vaimo, laittaa ruokaa ja pistouvaa,
juotavaa kans hommaa sille, ko jäsenet oon väsyhneet
ko se oon kiiveny ylös, pitkin viinimaan laitoja.
Nyt mie olen tullu tänne, sanottu ette isästi
oon tullu taasen kotia; vaikka jumalat oon vishiin
hinnertänheet kotimatkaa, ei se ole päässy tänne.
Kuolu mailmale ei ole, ei se jalo Odysseus,
elossa se taitaa olla, äärettömällä merelä,
piiain joku saari sielä, siepannut sen, fanginutki,
vastoin ommaa tahtoa se, jonku riethaan käshiin joutu.
Kuule minun ennustuksen, ikijumalilta sain sen,
olen varma, se totteutuu, prohveetaksi mie en kelpaa,
linnuista en tiä paljon, isästi ei kauon ole
isänmaasthaan kulun päälä, vaikka rauoissa se oonki,
sitä piättävä sielä, se oon villin kekseliäs,
konstit löytää ole varma, usko poijes kaikki hoituu.
Nyt korvani mie kallistan, puhu avoimesti, luota:
Odysseuksen poika olet, aikuselta näytät kyllä.
Villin saman näkösiä: sama loisto silmissästi,
pääki muistuttaa toisia, samanlainen muo’ostelma.
Met siihen aikhaan olima, tuttavat ja paljon muuta
ennen ko se Troijhaan lähti, jonne kärki kreikkalaiset
lähit matkhaan laivoilansa, määränpää se oli sama.
Sen jälkhiin met emmä ole, kohahneet, Odysseus ja mie.”
Varsin viisas Telemachos, otti puhheeks anto tulla:
”Vieras hyvä, suohraan sanon, aijon olla rehelinen,
ette hään oon minun isä, niin ainaski äiti sannoo,
mutta kukas varhmaan tietää, kukas omat juuret tuntee,
eikä koskhaan eppäilekhään, harva taitaa olla varma.
Voi jos mie olisin poika, onnellisen isän joka
omassa talossa saattas, viettää vanhuuen päiviä
keskelä ommaa tavaraa, keskelä ommaa väkeä!
Mutta mie nyt taian olla, kuolevaisen väen raskas
uhri, joka joutuu kokheen, kohtalon niin raskhaan ikheen –
no niin, se taisi olla se, mitä kysyit ja utkasit.”
Athena pöllösilmänen, otti puhheeks anto tulla:
”Sinun sukhuun jumalat ei, ole mishään nimessäkhään
tuominheet aikakausile, ilman nimeä ko synnyit,
Penelope sinut kanto, se oon varma usko poijes.
Mutta anna kuulua nyt, sano luottavasti mulle:
Mikäs väki täälä juhlii? Mistäs nyt oon kysymystä?
Häitä täälä ei vietetä? Eikä ittekuki ole
tuonu tänne purtavaakhaan, mithään suuhun pantavaakhaan!
Ei näitä ole kuttuttu, ittekuki ottaa seku
mitä täälä pistouathaan, eihään tätä kukhaan kestä,
jaksa ilman vihhaa jakkaa, ärtymystä mieki tunnen.”
29.10.2026
Varsin viisas Telemachos, siihen vastasi ja sano:
”Miksis, äiti, sie et salli, ette tämä sanaseppä,
hermottoman herkkä, viisas, saapi laulaa omat virret?
Ei se olen laulajan syy: itte Zeus oon syypää siihen,
ette vireä ihminen, kohtaa onnea ja pahhaa.
Sunkhaan kukhaan siittä suutu, jos tuo sanaseppä laulaa
kreikkalaisten asioista, vaikka onnettomuuesta,
kuulkaas, aivan uusi virsi, kiehtoo enniiten ja vettää.
Rauhota nyt sielusti ja kuule mie nyt sulle sanon:
Odyssevs ei ole yksin menettänny kotimaata,
nuori muu oon saanu surman, soassa oon kaatunheita.
Mene, äiti, omhaaan loukhoon, jatka sielä hommiasti:
Värttinä ja väävistoli, katto perhään, ole nuuka,
ette vaimonpuolet sielä, hommat hoitava kans tarkoin.
Miesten hommat oon puhua, olletikki minun, kuule,
mie määrään tässä talossa, pane tämä korvan taka.”
Silmät suurena se painu, takasin omhaan vooninkhiin,
mietiskellen, pojan viishaat, sanat syämen pohjala.
Huohneeshaan se alko itkheen, tyttäret sen myötä itkit,
suru oli syvä ko se Odyssevsta nyt murehti,
rakas mies se oli hälle, itki kunnes Jumalatar,
se Athena paino silmät siltä kiini ja se nukku
unta syvvää ja ihanaa, leppoa sai murheistansa.
Meänkielennös 7.9.2027
Nyt hämärästä salista kuulu kiimasten kähinää
kuka heistä pääsee sänkhyyn, kärvässä olevan vaimon.
Silloin viisas Telemachos otti puhheeks’, anto tulla:
”Jos äitin sänkhyyn toivotta, nyt fräkit varsin heittäkää
metelinne ja juhlikaa. Fiinimpää oon kuula laulun
ääntä, olletikki hältä, jonka ääni oon jumalten.
Huomenaamu ko sarastaa, met kokkoinumma torile
ja sielä piethään käräjät, sielä sanon mielipitheen –
nyt kaikin hiitheen talosta! Hommatkaa itte murkinat,
syökää omia ruokia, ja pistouatkaa toisia
Jos tykkäättä sen passeliks’, ette yhen miehen varat
saava mennä täysin hiitheen, jos sallitta sen, olla näin,
niin ylhäältä mie rukkoilen, kyllä Zeusi koston maksaa
ja kaikki täälä surmathaan, eikä kostoa vaaita.
Näin Telemachos pölätti, kiimasta poikaa varotti.
8.9.2026
Vihasinna purit huulta, mainoit nuoren miehen sannaa.
Antínoos, Eupeitheksen, poika otti nyt puhheeksi:
”Vishiin jumalat itte, oon sulle antanheet taion
puhua ja antaa tulla, Telemachos isolinen!
Ko vain Kroníon ei vielä, kaiken tämän pääle tekis
Ithakan kuninkhaasi, vetten ympäröivän vallan,
perintö sen sille sallis, siehään olet sitä pahnaa.”
Varsin Telemachos viisas, anto siihen vastauksensa:
”Antínoos, suutu vaikka, ko mie annan sinun tietää:
Jos se Zeusin tahto oon, niin en mie valtaistuinta
en vain ole jättämässä! Elikkä aatteletkos sie
ettei pahempaa paikka maan? Eihään kuninkhaan elämä
hullun huono taia olla! Aarettta, rahhaa talossa
ja kunniata piisaa kans, ylistystä saapi kyllä.
Mutta oonhaan täälä muita, achaian ruhtinhaitaki,
täälä vetten ympäröivän, saaren vanhaata ja nuorta:
nyt ko Odysseus oon kuolu, joku näistä sieppaa vallan.
Itte haluan talossa, vallita ja pittää jöötä,
orjat omat jokka tulit, saaliksenna tänne kerran,
Odysseus senki hoiti. Se net tänne kerran laitto.
Pólyboksen Eurýmachos, otti puhheeks anto tulla:
”Kukas meistä achaiaksen, miehistä nyt vallan ottaa,
pääsee vetten ympäröivän, saaren kuninkhaaksi muka,
sehään, Telemachos, tieten, oon jumalten asiana.
Oman omasuuen herra, olet tieten kuten paikan.
Niin kauon ko Ithakassa, assuu väkeä ei kukhaan
nouse vastoin tahtoasti, ota sulta omasuutta.
Mutta nyt oon aika tullu, nyt oon aika kyseläkki:
Tuo vieras mies, kukas se oon? Mistäs poijessa, sanokaa!
Mistäs maasta se oon tullu? Missäs oon sen suku, pahna?
Missäs pere ja isänmaa? Onkos siltä isästiltä,
sannaa ette se nyt tullee, vain olikos asiana
hällä aivan oma homma? Sehään yhtäkkiä lähti,
hukku niinku puuron silhmään, emmäkä met tutustunheet.
Ei se kerjäläinen ollu. Siltä se ei vaikutannu!”
Varsin viisas Telemachos, otti puhheeks anto tulla:
”Voi, Eurýmachos, isäni kotimatka oon estetty!
En usko ennää sanohmiin, sama mistä niitä tullee,
enkä perusta ollenkhaan, äitini jumalsanomaa,
jota aina sille tuova, tietäjät ja sanasepät,
ko se niitä kuttuu tänne, tuohmaan sannaa, uutisia.
Tafier se oli vieras, jonka täälä näit, se kävi,
yksi isän kaverista, Mentes, tuon Anchíaloksen,
sen viishaan poika, ylpeä, ko saapi kantaa nimen sen,
olla Tafoksen kuninkas, missä airot arvostethaan.”
Näin sanat siinä varisit, no tiesi ette jumala.
Miehet jokka nautit siinä, tansasit ko laulu kuulu,
juhla jatku, kohta ilta, ja keskelä juhlaa suurta
pimeni ja päivä kaatu. Kotia nyt tuli lähtö,
itte kuki omhaan pirthiin, lepo ootti, uni hyvä.
Telemachos lähti häänki, meni nukkumahuohneesheen,
vinttikamari se oli, näky fiinin talon kautta.
Aatoksia täynä meni, huohneesheen ja pani maata.
Eurýkleia, Opsin tyär – Opsi oli Peisenorin
poika – oli kans följyssä, piika loisti sille tietä.
Sen Laertes oli kerran, ostanu se nuori oli,
sen hinta kymmenen härkää, sen kunnia oli yhtä
suuri ko miehen mutta se, ei koskhnaan ollu vuotheessa,
mies ei halunu vaimoa, loukata, näin se aatteli.
Se kanto suihtuja ja niin, se oli se orjapiika,
jota poika rakastiki, oli sitä imettänny.
Avattu oven sinne nyt, se astu fiihniin huohneesheen,
ja istu sängyn parthaale, riisu pehmeän kitonin,
sen otti piihoon piikanen, ko se lensi ilman läpi.
Se silpposi sen nuukasti, ja pyhki sen sileäksi,
riposti sen seinän koukhuun. Niin se jätti pojan salhiin,
pani salvan hopeasta, ovi kiini, remmi pääle.
Lamphaan nahan alla poika, makasi yön, hunteerasi,
syvästi aatteli matkaa, jota Athena ehotti.
1.11.2026