Meänkielestä 2004

Haaparannanlehen priimustus vuelta 2004

Kerta munile meänkielestä!

 Oonkos tämä kieli, jota met rantasuomalaiset (uusi sana!) puhuma Ruottinpuolela kieli vain suomalainen murre? Mie olen vuositten varrela monta kertaa freistanu vastata tuohon kysymyksheen. Se kellahtaa framile tuon tuostaki. Mie freistaan tässä vielä kerran selittää.

Kielitietheelistä vastausta tähhään ei ole olemassa. Jos saman kantakielen eri variantit oon toistensa murtheita niin sillon norjan kieli saattas olla tanskan kielen murre ja ruottin kieli saattas olla vaikka saksan murre ja suomenkieli piiain eestinkielen variantti. Mutta näinhään se ei ole, vaikka se saattas niin olla. Meänkieli oon oma kieli ko met jokku pörröt aloima itte sanhoon, ette se oon oma kieli. Kentän Matti ja mie keskustelimma asiasta jo 24 vuotta aikaa. Siittä oon jo kohta kymmenen vuotta aikaa ko met Matin kans tehimä meänkielen kramatiikin. Vuona 2000 Ruottin valtiopäivilä meile annethiin kielelinen minuriteetti-staattys. Tässä häätyy huomauttaa sen, ette kysymys on kielelisestä minuriteetin asemasta, ei misthään muusta. Torninlaaksossa assuu Tornionlaakson ruottalaisia kans ko niilä oon ruottinkieli äitinkielenä ja Tornionlaakson suomalaisia, joila oon suomi syntymäkielenä. Mutta met meänkieliset olema riikintornionlaaksolaisia siksi ko meilä oon meänkieli ensimäisenä kielenä.

Ei näistä asioista kannata tingata. Käypii ko yhele kirkkoherrale, joka ei halunu kylän kraatarilta ostaa pukua. Se sano, ette hään pruukaa mennä Haaparannale, kaupunkhiin, ko hään tarttee hyän puvun. Kraatari sano, ette siinä met olema vain samanlaisia. Ko mie tartten kuula hyän saarnan mie menen Haaparannale.

 Tornionlaaksoa vain meänkieltä?

Mie käänsin Markkyksen evankeeljumin 1985. Kirjan kannessa seisoo, ette se oon Markkyksen evankeeljumi tornionlaaksoksi. Mulla oli silloin se käsitys, ette meänkieli ei ole niin hyä nimi tälle meän kielele. Mie meinasin, ette mie puhun tornionlaaksoa (ruottiksi tornedalska). Mutta mie en saanu sitä silloin läpi. Majuriteetti oli sitä vasthaan ja lehet aloit käythään tärmiä meänkieli. En mie siittä perustannu. Eihään yks ihminen saa eikä saata päättää tämmösissä asioissa. Mutta nyt tuo minun silloin viskattu kinnas oon plokattu ylös. Mie olen kuulu, ette moni ei oikein tykkää tuosta sanasta meänkieli. Net meinaava, ette ko oon meänkieli niin oon minun kieli ja ko kaikila oon oma kieli niin sitä meänkieltä ei ole olemassakhaan. Mie olen pikkusen sammaa mieltä tässä asiassa vieläki. Mutta mie en ole varma, ette sitä saattaa ennää muuttaa ja vaihettaa. Nimi ja esine kuuluva yhtheen. Enhään mie kläppinä tuntenu sannaa marmelaati. Met söimä fintystä. Se sana tullee tietekki siittä ko firma joka sitä makeata marmelaatia teki oli Findus. Ei nimi marmelaatia pillaa, eikä miestä, jos Findus-firma ei pillaa marmelaaitia ja mies nimeä.

Met hääymä taasen valita. Meänkieli eli tornionlaakso. Kahta nimeä ei saata käyttää. Käypi ko Pöksy-Eevertille ko kraatari sano, ette hään pani kahet housut uutheen pukhuun. Eevertti sano, ette kyllä mie vain sitte tarkenen, tullee piiain liikaki kuuma.

 Suomenpuoliset myötä 

Mie en tykkää poliitiikasta. Filosohvi Feurbach sano 1800-luvula näin:   ”Tästä ees poliitiikka oon meän uskonto!” Näin oon käyny. Poliitiikka oon saanu aikhaan semmoset verilöylyt, ette koko poliitiikan olis aikoja sitte saanu viskata vaikka lentokonheesta Bermuda-triangelhiin.

Poliitiikka se hajotti Meänmaanki kerran. Erotti veljen sisaresta, niinku minun Väylä oon aina ollu-laulussa sanothaan. Mutta nyt raja oon poijessa ja ikivanhaa maa, Meänmaa, oon yhtyny ko Itä- ja Länsi-Saksa. Haaparanta ja Tornio oon yhtymässä.

Mie tykkään, ette meänmaalaiset Suomen puolelaki saattava vaatia minuriteettistaattyksen Suomen emämaalta, samoten ko meän emämaa Ruotti anto meile.

Ei muuta ko painakaa pääle! Ensin asiata piethään hourauksenna, mutta jonku aijan perästä se oon liki normaali asia.

Joka oon ollu väärässä saattaa aina tehä paranuksen. Jos ei käy niinku ko Filpan Aarne kehotti Hietasen Iiskoa paranuksheen. Iisko sano, ette ”kyllä mie vain muuten, mutta ko mie en ole tästä kylästäkhään!”

Schopenhauer sano: Tottuus käypi aina kolmen vaihheen kautta: ensin sitä naurethaan, sitte kauheasti vastustethaan kunnes hyväksythään päivänselvänä aisanna.

Bengt Pohjanen

Kirjailia