Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?

“Mutta sano, mihinkäs mie olen joutunu?”

Se oli jäätävä tuulinen päivä marraskuun puolivälissä ko minun värsthiin painajaisuni sai alkunsa. Meilä 4-6 luokkalaisia oli ollu hetelmärasti ko Linda-opettaja kuttu meät tiimale. Ko mie olin tullu sisäle luokkasalhiin mie havattin sen kasuvien ilhmeistä, ette sillä oli jotaki tärkeätä kerrottvana. Meni joku minutti ennenkö tiima saatto alkaa ko melupoika Erkki ei ollu perustannu pirinäkellosta. Ko se viimen tuli tiimale ja oli istunu siinä meni jonku sekunin hiljasuutta vielä ja net tunnuit mulle minutilta. Sitä saatto niinku tuntea jännityksen ilmassa.

Sitte Linda sano: ”Huomena met luistelemma!”
”Hurraa!!!” huusi Jesper P. Sen hurraa-huuto herätti kaikki heän hurmoksesta mihinkä opettajan sanoma oli net saanu, ja niin kaikin aloit huuthaan hurraata puhthaasta ilosta. Ja näin tämä tarina alko.

Mie olin juuri alkanu viiettää luokkaa ja olin epävarma kunka mulle tässä käypi. Mie olin saanu uuen kaverin, jonka nimi oon Jesper P. Se oli keskikasvonen henkilö, musta tukka ja sinivihreät silmät. Se oli vähäsen outo meän ystävyys, Jesperin ja minun. Se pelasia hokkia ja mie potkin palloa. Ja met vihasimma toisten urheilupuolta niin meilä ei ollu paljon mikä meitä yhisti. Ko koulupäivä oli loppunu mie tunsin mielen tyhjyyttä ja kaikki oli harhaa.    Aina pyssimatkasta kotia kello 21.00. saakka, ko mie panin maata mikhään ei ennää tuntunu hauskalta eikä meininkiseltä. Siinä mie makasin ja säälin itteä ko mamma tuli ja sano hyvvää yötä.

Mamma, ennenkö sie menet mie hääyn sanoa sulle jotaki kauheata.”
“Oonkos se ….”, se sano.
”Oon!”
”Valitan. Koska?”
”Huomenaamula, ensimäiselä tiimala.”
”Mitäs met sille tehemä?”
”En tiä. Piiain lähätämmä väärenetyn kuolinpesäilmotuksen?”
”No, en tiä se saattaa olla vähäsen liitoteltua.”
”Olet oikeassa. Oohh, en tiä kunka mie tämän klaaraan!”
”Mie piän, ette oon vain olemassa yks asia ja se oon mennä tiimale ja kestä, sano Karin-mamma.
”Joo, se taitaa olla ainua vaihtoehto”, mie sanoin ja huokasin.

Ko mie heräsin toisena päivänä mie halusin jää’ä maata sänkhyyn ja unohtaa mitä 25. minutin päästä oottaa. Mutta viimen mie paktoin itteni sängystä ja porstasin hamphaat. Mie pakkasin mamman paskettiväskhyyn luistimet ja jälmin ja marsin jäähallile.    Askelheet tulit aina vain raskhaamaksi ja viimen sattu vielä se käsittämätön ette kohtasin Jonssonin-veljekset, jokka kävit sammaa koulua ko mie. Net oon mailmankaikheuen ikävimpiä ja kiusaavimpia ihmisiä. Niinku mie sen koen. Värsthiintä Peter ja Ludvigin kohala ei ollu se ette net oon isoja ja joutavia taikka, ette net painava alas nuorempia oppilahaita ko se, ette net rakastit hokkia. Peter, joka kävi yheksättä, oli Ludvigiä värrempi, ja tämä kävi kaheksatta, mutta yhessä ko net olit net olit kaikhiin ilkeimpiä.

“Mitäs sie nuila kuluhneila, rumila hokkikampheila tehet, potkupallohölmö?” Peter kiusasi.
”Niin, mitäs sie niilä?” Ludvig sano. Se oli poika, jonka IQ oli matala.
”Mie menen vain jäähallile luistelheen”, mie sanoin ujosti.
”Juuri niin, methään luistelemma tänä päivänä koulussa. Oon hauskaa nähä sinua jälä, hahaha”, veljekset nauroit kuorona.

Silloin mie sain kylliksi ja potkasin Peteriä kalsylthaan ja laukoin mitä saatoin. Net ei laukonnheet perhään vain jäit siihen vahtaahmaan ko hölmöt.    Nyt oli vain yks jäätyny vesilantto minun ja jäähallin välilä. Ensin mie hunteerasin pyörtää sen mutta oivalsin, ette se veis liika pitkän aijan ja niin mie hääyin taistela sen läpi. Monen uksivan, vertä, hikeä ja kyyneliä täynä sekunin perästä mie viimen pääsin perile. Jag ko kattelin taappäin sitä mitä olin menny läpi, mie oivalsin, ette se ei sen värtiä ollu.

Nyt mie olin tullu vaatitushuohneesheen, missä jo oli täynä oppilhaita luokilta 4-9. Mie tukin itteni minun nepokan, kaheksanen luokkalaisen Oskarin ja neljänettä luokkaa käyvän Alexanderin välhiin. Minun hokkikampheishiin kuuluit sininen jälmi ja Jesperin vanhaat luistimet, jokka mie olin saanu lainata siltä. Luistimet olit vähäsen liika isot ja mie sain siksi panna paksun tossuparin jalkhaan ja tukkia paperia varphaitten etheen niin ette net passasit paremin. Nyt mie olin valmis. Jälmi ja luistimet olit jalassa ja mie olin juuri lähtemässä jääle ko Linda tuli vaatiteushuohnesheen ja sano, ette suunittelut olit muutetut. Met piimä sensiihaan pelata hokkia. No silloin mie jou’uin panikin valthaan. Mie pölkäsin, ette mie tulisin täysin nollaahmaan itteni taikka vaikka tehä omhaan moohliin moolin. Mulla ko ei ees ollu klyppaa. Mutta silloin mie hoksasin villin hyvän asian.

“Tuletkos kohta, Leo, kaikin oottava sinua”, Linda sano.
“Joo, sekuntti vain!”
”Mutta mitäs sie hommaat?”
“Mie haen vain yhtä kampetta.”
“No hoputa, net halvava alkaa pellaahmaan!”
”No niin, nyt mie olen valmis!”

Mie käänyin Lindaa vasten ja näytin, ette olen valmis. Ensin se näytti ymmärtämättömältä mutta sitte se vain puisti päätä ja viuhto mulle, ette tulla.
Ko mie tulin jääle ja asetuin toisten lasten keskele net vahtasit minua kummastellen. Jokku naurahtit, toiset irvistelit mutta kukhaan ei sanonu mithään, minkä mie piän aika kummana ko mie katton taappäin tuota hetkeä. Mie tunsin itteni aika rauhaliseksi siihen asti, ette kattoin kelloa ja siinä mie hunteerasin ”MUTTA SANO, MIHINKÄS MIE OLEN JOUTUNU?”

Linda tuli jääle ja jarrutti komeasti lapsitokan eessä. Ookei, nyt met jaama kahtheen laakhiin.    “Peter J  ja Ludvig, tet oletta hänen, sen hänen, ja net kaks tuola oikealla. Tet muut menettä vastapään moolin puolele.” Se saatto olla aika puoltava tuomari. Ja kyllä tet arvaatta mihinkä laakhiin mie jou’uin, ei se ollu Jonssonin-veljesten ainakhaan.    Ko oli teekninki ennen ottelua mie hunteerasin minun nerokasta suunittelua ja tunsin itteni aika rauhaliseksi. Peter voitti pykin ja kehenkymmen sekunin jälkhiin Ludvig teki moolin. Toisen teekninkin jälkhiin mie otin toisen minun hoksauksista ja panin sen jääle. Yhtäkkiä Erkki huuahti ette tuo klossi oon ottanu framile oman pykin ja pelasi sillä. Mie pääsin plaanalta poijes ja sain istua penkilä kaks minuttia.

Ko mie menin plaanale met olima häviöllä viis-nolla, mutta kohta peli sais uuen kääntheen. Mie otin jonku piolisen hietaa plakkarista, mikä oli tehny minut paksumaksi ja se oli syy siihen, ette kaikin olit minua vahahneet kummastellen. Mie viskoin hietaa jääle ja kaikin aloit lankeihleen. Siloin met heitimä luistelemasta ja mie tunsin itteni tytyväiseksi. Sen jälkhiin met emmä koskhaan ole luistelheet emmäkä pelahneet hokkia.    Ja niin mie irrotin itteni minun värstiimästä painajaisunesta.

 

Kirjailia: Leo Forsman

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Kategoria(t): Ylheinen. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *