1
Vaimo katto almunakkaa ja naurahti, ette jos ei olis tiistai 3. maaliskuuta ei tarttis mennä töihin. Mie sanoin, ette tehä niinku meän Roope ko se ei halunu kouhluun, se meni ja repasi almunakasta arkipäivät ja sano hänen paskakielelä, ette ”tekemä pyhä”! Vaimo lähti vanhuuskoile töihin, käänty ovela ja kysy mitä mie aijoin tehä kuluvanna päivänä. Mie sanoin, ette käväsen velipojan tykönä Alasessa Kassassa.
Mie lähin marshiin Temporintietä pitkin Pajalan rautatieasemalle, ette mie varttia vaile kymmenen pyssilä lähen Kashaan.
Sandströmin talon kohala mie kohtasin Fredrikssonin ja klauvasin, ette virkansa puolestako hään sielä rönkkää uusia taloja. Se ei siihen vastanu ja mie hyppäsin ojan yli ja laukoin Kirkontietä hollitolpale ko havattin pyssin jo tulevan pohjosesta käsin. Minun rannekello oli seisonu ko mie en ollu sitä muistanu vettää.
Mie nostin kättä, nousin psyhiin ja tahoin ajurilta, Varvarin Kallalta, tyyroretyrin Torisheen niinku hääty tehä ko ookasi Alasheen Kashaan. Varvarin Kalla sano, ette hään ei Pohjasilta ota maksoa ja sen lisäksi, Kalla meinasi, ette Pohjasesta Torisen hollipaikhaan oon kolme kilometriä ja mie olin jo ummikko-Karvapekale niin monta kertaa maksanu net ylimääräset kilometrit, ette mulla oli rästissä ainaki kaks ilhmaista reisua valtion pyssilä Pohjasheen. Mie kiitin Kallaa ja menin isthuun. Kaikki lantit olit mulle kotia käsin. Rahhaa mulla ei ollu ja mie olin menossa Palon Sampulta osthaan konia.
Se oli tiistaipäivä, 3. maaliskuuta 1959. Mie muistan sen siittä ko vaimo sen sano ja vielä mainitti, ette Gunborgila oli nimipäivä.
*
Varvarin Kalla seisotti velipojan, Åken, tiehaahraan, aukasi pyssinoven, nosti valtion lippalakkia ja sano vassokuuta. Mie kiitin, astuin pyssistä ja istuin puolisen tiimaa velipojan tykönä köökissä.
Vilma tarjosi kahvia, mie join ja kallistin kupin ja sanoin, ette lainaan pyörää ja käväsen Känsäporvarin tykönä. Vilma kysy kuka se oli ja mie mainoin, ette Vilma ei sitä tieny. Se oli Palon Samppu. Vilma kysy millä Samppu semmosen haukkumanimen oli tienanu. Mie muistelin, ette Samppu pullonkuoresta otettua oli väittäny, ette vierasta känsää saapi kynsiä mutta ei niin, ette tullee julki, mennee nimiki pankossa. Vilma huitasi, ettei juokale ole selvän vertanen vaikka olis kunka päissä. Mie sanoin, ettei Samppu juoppo ollu, sen kerran, mitä nyt finkerporila otti.
Vilma huokasi, ette kyllä net finkerporit tässäki oon nähty. Mie en siihen tieny sanoa mithään ko seinässä oleva jälki muistutti siittä ko velipoika, Uno, kielennokkaa kasteltua viinapiruishaan viskasi piippunsa seihnään niin ette maali putosi. Muista mistä net olit tinganheet ko Uno oli kehunu voimiaan niin koviksi, ette uhkasi lyä nyrkin pöyän läpi. Åke oli käskeny yrittää ja Unon yritettyä Åke oli huomauttannu, etteipä menny, Uno oli viskanu piipun seihnään.
Mie poljin pohjosheen päin. Pahta-Brorin kohala Moilasen Kalla tuli vasthaan. Se talutti pyörää hönkäten ja sano olevansa niin hoppuhousunen, ettei keriny nousta pyörän sölkhään. Mie havattin, ette takarengas oli puhenu. Mie tarjosin sille sulušuunia, jota mulla oli pyörän hollariväskyssä. Kalla kiitti mutta sano, ette hään korjaa renkhaan Pahta-Brorissa.
Mie jatkoin matkaa Kleemulhaan, jossa oli viralinen ylikulkupaikka ja halkopino, jota vasten mie laitoin pyörän ja marsin Suomen puolele Hietasheen ja maantietä pitkin Samphuun.
Sampun vaimo, Vieno, kysy olinko mie syöny. Mie sanoin, ette eilenki. Se laitto talrikin lihakeittoa ja mie söin ja kyselin kuulumisia. Vieno sano, ettei mithään myrkylistä. Samppu viittasi paperiläijää ja sano, ette hään taasen oli saanu Kekkoselta kieltheisen vastauksen hänen vahinkonhakemuksheen ko hään Ruottin alamaisena oli joutunu jatkosothaan. Mie kysyin eikö siittä ollu paperia samoten ko talvisoan aikhoin Sieppijärveltä Ruottin puolele siirtynheen Kemin Jonnen kohala. Pajalan kirkkoherra, Haapaniemen Oskari, oli sattumalta havanu kirkonkirjoissa, ette Jonne Ruottin alamaisena tappeli ryssiä vasthaan Taipalheen rintamalla. Kemin pere oli Ruottin Jarhoisesta aikoihnhaan siirtyny Sieppijärvele hommaamatta Suomen alamaisuutta. Rintamalta päästyä Jonne oli siirtyny Ylisheen Kashaan.
Samppu löi paperiknipun pöythään, vetasi hänkseliä ja sano, ette asia oli hänen kohala aivan sama. Hänen isä, Kassan Kalla oli siirtyny Ruottin puolelta Suomen puolele ja siksi pere oli Ruottin alamainen. Hänen veli, Pauli, oli ruottalaisen sotaväenki käyny Puutissa ja ko jatkosota sytty Samppu oli kans lähteny Puuthiin, mutta sielä hänet lyöthiin rauthoin ja kuljetethiin Haaparannale ja viskathiin putkhaan. Franzéni-fiskaali tuli sinne ja irvisteli, ette jaa, tääläkös se oon Suomen poika, joka ei ennää halvaa olla suomalainen. Samppu kerto saahneen kymmen vuotta kuritushuonetta sotakarkuruuesta. Tuomio oli muutettu rintapalveluksheen Uhtualle. Sielä se oli ollu kenraali Sutelan lähättinnä ja päässy sivihliin vasta Muoniossa 1945 ajettua saksalaiset maasta. Mie kysyin eikö hään ollu saanu rintamanmiehenä talonpaikkaa. Samppu myönsi saahneen ja sano Kekkosen jopa antanheen kaikki antheeksi ja ilmottanheen talonpaikan velattomaksi.
Samppu kerto, ette Pasman Eetvi oli tuonu hevosen, jota mie olin tullu osthaan ko Possula, Siikavaaran Hanneksella, oli sille paikka.
Kello oli nyt kakstoista Ruottin aikaa. Sampun poika, Pertti, lähti näythään mulle hevosta. Se talutti sen kartanolle, laukotti sitä ja mie tutkin suun ja kattoin kaviot. Niissä ei ollu Suomen armeejan leimaa, mikä oli hyvä ko rintaman kokehneet hevoset olit säikkyjä. Met menimä takasi pirthiin. Samppu halusi 1000 kruunua tammasta. Mie sanoin, ette mulla ei ollu riihinkuivia lappuja antaa. Samppu sano, ette härkää sarvesta ja miestä sanasta. Met löimä kättä pääle ja mie otin hevosen velkhaan.