LYYKERI
I
– Viskaa, Assari porole… kyllä sie kerkiät, mamma huusi kuistilta. Mie piin mennä kouhluun.
Yölä oli tullu lunta, krannin tiehaarassa ei vielä näkyny Annen jälkiä. Siittä mie tiesin, ettei kello vielä ollu seittemää. Anne meni aina ennen sitä kouhluun. Se oli semmonen hätähousu.
Mie marsin karjalathoon ja kokosin kortheita, joita met olima syyskesälä tehneet joela.
Vaain katteli minua pää alhaala; minusta se hoiperteli ko Mäen Abneri, joka oli noiuttu.
Mie viskasin kortheet sen kuonon alle ja kattelin kuistile käsin. Sielä ei näkyny kethään. Anne lähti parkkarilla ylös päin. Mie laukoin pirtin päähän ja huusin sen kiini; mie käskin sen oottaa. Se jäi siihen seishoon tien laithaan ja köythään sinistä väskyä parkkarin istumelle ja hakkaahmaan verestä lunta kumakista.
Mie laukoin liiterhiin ja takasi pakettileipälevyt kainalon alla. Mie viskasin leivät korteläjän pääle. Poro katteli minua. Se nuuski kovaleipälevyjä ja sen vatta kurisi.
Mie näppäsin koulurepun tampurista ja paiskasin oven kiini. Se oli jäätyny eikä loksahtannu paikoihleens. Mie potkasin ovea huopasaaphaala
– Jokos sie olet porole hoksanu nimen? Anne kysy.
– Joo…kyllä mie…, mie sanoin ja freistasin äkkiä hoksata vaaimelle passelin nimen.
II
Mamma veti lakanoita köökissä Mairen kans. Köökissä oli puhthaan ja friskin lakanan haiju. Mie hyppäsin suohraan reppu sölässä ja lumiset huopasaaphaat jalassa lakanoitten alle.
– Älä hiero puhthaita lakanoita, kakarasti! Maire sano, vaikka sillä ei siihen ollu mithään sanomista.
– Ota luminen lakki kuitenki päästä! mamma käski
– Jokos sie jo koulussa käväsit? Maire kysy.
– Joo, meilä oon yytfryktstaaki, mie sanoin.
– Mikäs se semmonen oon? mamma kysy.
Mie istuin puhumattomana ja tykkäsin friskistä ilmasta lakanan alla. Mie hunteerasin, ette mie vielä kiusaan Ragnaria ja Lennaa ko net ei kerihneet kotia ko mamma ja Maire silitit lakanoita, ja sitte veit ja riepotit niitä. Pojat ko aina kiusasit Annea ja minua.
III
Anne riepahti köökhiin. Se oli hengästynheen näkönen. Mie kysyin jos se lähtis värkkäähmään poron kans teenjuonin jälkhiin.
– Veikkosen henki, milläs tet, mamma siunaili.
– Tällä vaaimella oon helppo aijaa, mie selitin, ei se mikhään Pekka ole.
– Kyllä siinä teile Pekkaa oon ko sie ja Anne poron kans, Mairea nauratti kovasti.
Ulkona tuntu kylmältä nyt ko taivas oli kirkastunnu sen verran, ette lumisae oli heivanu. Mie marsin laole. Iippo tuli Ruskola heinästä. Se käski meitä lathoon polkheen. Mie sanoin, ette vasta tullu koulusta ja justhiinsa menossa poron kans. Se kysy mihinkä met kläpit, ja kenenkä kans. Siihen mie en sanonu mithään.
Mie otin poronlänget seinästä ja hihnan. Mie marsin makasiihniin ja panin suopunkin sevikhöön. Sitä ei tarvinu aihoon, mutta se tuntu somalta ko lappalaisila oli sillä laila, kaulan ympäri toisen olkapään yli. Se oli sevikössä. Mie marsin kartanon poikki. Anne tuli perässä siihen. Iippo huusi meitä vielä polkheen; mie en ollu kuulevinhaani. Se suuttu ja käski oottaa ko pappa tullee kotia.
Anne kysy mitä sillon tapahtuu ja Iippo huusi, ette met vielä saisima itkeä. Anne huusi siihen, ette itkula se oli Iippoki tähhään mailhmaan tullu.
Anne laitto aisat kiini länkhiin ja mie savirikhoon. Mie piätin samala lujasti hihnasta kiini. Poro seiso ja katteli pää kaltossa.
– Se oon laiskan näkönen, Anne sano.
– Joo…ko se oon vaain, mie sanoin.
– Eri oli Pekka, Anne sano.
– Sen kans pärjäny, mie sanoin.
– Minusta sillä oon iso vatta, Anne sano ja koetteli kylkeä.
– Syöny ko sika, mie sanoin.
IV
Poro nulkasi laiskasti Mäen tiehaahraan asti ja jäi sitte siihen seishoon. Se juro ja saalo niin, ette sillä salpasi henkeä.
Tansilavan tiehaaran kohala, vanhaan tien suussa käveli mies. Met emmä Annen kans huomanheet sitä varsin ko meilä oli kylliksi hommaa kääntää poron takasi. Se oli ko siihen lyöty.
Anne huomasi miehen ensin.
– Se oon se pitkä kulkuri, jolla oon net pitkät hanskat ko Urhola Annankankhaan moolissa, Anne selitti pölästynheen näkösennä ja sillä oli sen takia huono piättää naurua.
– Joo, se oon se äijä, lähemä, mie sanoin.
Met istuima molemin rekheen ja käskimä poroa hihnala ja karjumalla, ja sitte hopittamalla ko hevosta. Poro ei liikahtannukhaan.
– Kumma ko se ei kotia käsin, Anne sano.
– Ei net porot siittä… hevonen se kyllä, mie selitin.
– Pekka kyllä tiesi…, Anne sano.
– Joo, kyllä tämäki häätys sen tietää.
Anne hyppäsi poron kolmitakkasesta ja freistasi vettää vaainta; se ei lähteny vaikka Anne plittasi sitä kuohnoonki ja riepotti sitä päästä. Ko Anne potkasi sitä vathaan se otti jonku askelheen etheen päin ja seiso taasen. Mie löin hihnala ja kattoin taa. Kulkuri tuli likemäks ja likemäks. Anne alko lyöhmääm poroa minkä jakso ja kerkisi kinthaala. Poro säpsähti sen verran, ette tuikkasi metrin taas. Anne freistasi panna leikiksi.
– Piu pau paukkaa jänes mettässä laukkaa, Anne hoki.
Minua ei naurattannu.
Poro meni kontalheen aisoitten välhiin ja freistasi panna maata.
Met havattimma, ette äijä sauttaa meät. Mie nieleskelin tyhjää ja vahtasin äijän tuloa. Sillä olit pitkät pruunit kinthaat käessä ja karvalakki korvila, riukuvarsisaaphaat jalassa ja plyysi ko suomenmiehelä. Äijä arvasi, ette met pölkäsimmä.
– Lapset pelkää hiirtää, mä kun oon jänistä arempi, äijä sano.
Met kattoima toisia, emmäkä tohtinheet puhua mithään.
– Eikö poijjilla kisurikonduktöörin homma suju, mies sano. Se minusta irvisteli.
– Emmä met ole poikia, Anne prämhäytti sanoa.
– Anteeks, kauihaan paljoo anteeks, äijä sano. Sitä nauratti villisti. – Olishan tuon pitäny nährä heti, se sano kummala suomenkielelä.
Anne taputti poroa, mie istuin reessä hihna käessä ja piin mettää silmilä; siittä meni polku ranthaan. Jos äijä tullee pääle niin mie pistän siittä pakhoon, mie päätin.
Poro katteli kulkuria, se poroa. Äijä meni poron päähän, kynsi sen ottaa ja puheskeli.
– Eikö olis, poijat parempi laittaa poro rekeen ja verä ite, se nauro. Mie näin, ette sillä oli yks hammas poijessa. Yhtäkkiä minusta tuntu, ettei äijässä ollu mithään pölkäämistä. Minusta soma.
Se lähti marshiin ylös päin. Met jäimä Annen kans siihen ynnä suuhun.
– Se mennee teile, Anne sano ja katteli ylös päin.
– Net oon panheet ovet lukhuun, mie sanoin.
V
Yölä mie näin kummaa unta. Met istuma Annen kans meän köökissä, mie laattialla. Oven takana joku kolkuttaa. Iippo kyssyy telefoonikamarista miksi illala ei ole pantu pörsiä kuistile, jos tullee varkhaita. Rooppo, joka oli Porjuksheen siirtyny ja ajo lastipiiliä Harsprångissa viskuttellee, ette se oon laukkuryssä, paras huutaa, ette met emmä ole kotona.
Yhtäkkiä siihen ilmestyy Kaspo, josta joku sannoo, ette kattokaa nyt kaks sottaa käynyttä miestä, ja sielä pilattua. Kaspo lyöpii nyrkilä itteä rinthaan minkä kerkiä ja jaksaa. Se sannoo mulle, ette isästi oon markkinoila ja yks kulkuri istuu sen entisessä kotipaikassa puukko käessä ja meinaa tappaa isästin.
Ja sitte met olema ko markkinoila ittekki. Iippo, joka oon hyä hoksaahmaan sannoo, ette päitä täälä oon hektaarin verran. Minua kyssyy joku kulkuri, ja se oon siinä, mutta mie en erota sen naamaa. Sillä oon pieni munareppu käessä. Se aukasee sen ja mutisee koko aijan mulle käsittämättömiä sanoja suomensuomeksi.
Ei unessa sinänsä ollu mithään pölättävvää, ja kuitenki mulla oli huono olo. Se oli ko lukea preiviä, josta ei saanu mithään selvää. Kulkuri niinku oikasi itteä ja nauro Iippoa, ette sillä oli kieli keskelä suuta ja toisesta päästä irti. Mie käsittänny mitä se sillä meinasi. Sitte se käski Iipon sanoa jotaki. Iippo suuttu ja tokasi, ette siinä vain kuluttaa kieltä.
Mamma huusi vintintrapuissa monta kertaa. Se käski varsin tulla alas.
Poro oli kuolu.
– Äijä noitunu, Anne sano ja lähti potkhiin parkkarilla kouhluun. Mamma sano, ette mie saan olla poijessa koulusta.
VI
Iippo selitti koko aamun kunka se oli mainonu meän poronhoitohommia. Se meinasi, ette home vaaimen oli tappanu. Kyllä hään sen oli arvanu, mutta ei ollu kehanu puhua siittä mithään, kläpile ko ei kannattannu. Iippo meni nouthaan porrikuormaa, ja pappa lähti yheksän maissa Vuolittaihaan poroaijale. Se puisti päätä ja sano, ettei siihen hometta tartte, vähemälläki pakettileivän syöttämisellä porolta saapi hengen. Pappa aiko ostaa ueen poron, jos se löytäs sopivan aijalta. Mutta sille ei sais syöttää kooaa leipää.
Poro makasi koijun alla; se oli vielä hihnassa. Mie marsin liiterhiin ja haistelin sielä leipiä; minusta net haisit pakettileiväle. Mie taitoin yhen sitkeän, pistin kappalheen suuhun ja makustelin sitä niin, ette huulet lepatit ko jäneksellä ja Topila, jolle ostohamphaat ei sopihneet ikehniin. Sille hääty aina kastela koan leivän.
Sinä päivänä oli taaja lumisae; lumihiutalheita putosi ko taihvaasta lähätettyjä preiviä poron kylkheen ja sen silhmiin, jokka olit auki. Net jäit kylkheen vanhenemhaan mutta silmissä net sulit paikala. Poron silmissä ei ennää ollu tummaa kiiltoa. Poro ei ennää kattonu minua. Sen silmät olit samanlaiset ko isälä pitkänä perjantaina ko se makasi telefoonikamarissa ruuhmiina. Iippo pani siltä sitte silmät kiini peukalolla ja etusormela. Mie tunsin vaaimen vieressä saman kalman haijunki. Mie freistasin painaa porolta silmät kiini. Net olit vähän aikaa kiini, mutta sitte net aukesit pikkusen ja jäit raohleen enkä mie iljeny niihin ennää koskea. Net oli kylmät. Sillä oli vatta paisuksissa ja aivan koa. Se oli tyly. Sitä olis milhään saattanu uskoa, ette met Annen kans olima päivää ennen sillä ajahneet.
VII
Mööttesplassin mukasta kuulu pirran ääni. Se oli Lindgreni, tullimies, joka tuli punasella saankahenkymmenenviien kuution moturipyörälä. Mie marsin kierästi halkohuohneen taka. Met olima Annen kans varastanheet siltä kärpänkillerön Eliksen styykan vintistä. Lindgreni oli jo kerran seisottannu meät ja kysyny jos met pyysimä kärppiä. Met olima siihen sanohneet, ettemmä met saattanheet ko meilä ei ollu loukkoja. Se oli minun tunnon päälä ko mie tiesin, ette varkhaus oli syntiä ja suurta. Illala ko mie aloin hunteeraahmaan sitä ja muita asioita, mie en saanu unen päästä milhään kiini. Mie laukoin yökauet niin, ette mamma joskus kyllästy ja sano, ette tuole pojale häätys kaataa piimää silhmiin. Lindgreni oli aina ollu mulle siivo, puhunu ruottia ja sanonu joulufästin jälkhiin kerran papale, ette poikasti oon lahjakas, niin hyä lukheen Rydbergin Tomte-runoa, vishiin tullu Janne-sethään, joka oli lukenu postillaa rukkuuksissa niin hopusti, ette kieli ei keriny silmän fölhjyyn. Lindgreni oli monta kertaa yölä vahissa pyytäny meän sianki kiini ko sika oli päässy karkhuun. Vasikatki se oli ajanu hakhaan ko net oli myöthäänsä irti. Vasikoita ei piättänny mikhään, menit johtheesta varsin ko vesi laski, eikä se tarvinu aina laskeakhaan jos net olit sillä päälä, ryökälheet uit.
VIII
Mamma huusi minut sisäle; mie marsin hithaasti. Mamma tuli taasen kusitile ja käski heittää vetemästä jalkoja perässä ja tulla nyt eikä huomena. Lindgrenillä oli mulle asiata.
Lindgreni istu pöyän päässä; se oli ryypäny kahvit ja kallistannu jo kupinki. Sillä oli portföli ja siinä plankettia, joila saatto tilata aviisin.
– Mie tilasin Norlänskan, mamma sano, – oon siinä enämpi lukemista ko Haaparannanlehessä ja se tullee joka päivä ja oon ruottiksi. Eihän kläpitkhään saata lukea Präiskää ko siinä oon niin paljon suomeksi.
– Niin se oon, ja höökeriaviisi, Lingreni sano ja napshautti väskyn kiini ja pani remmin sen ympäri. Sillä se sitte laittaa sen kiini pirran pakettihollarhiin, mie hunteerasin.
Mie menin isthuun ovenviehreisele toolile ja freistasin paiskata jalan polven yli niinku miehet.
– Joo, Assari, Lindgreni sano, – mammasti sannoo, ette tet Annen kans eilen olitta puhutelheet jotaki kulkuria.
Minua helppasi ko se ei kysyny kärpänkilleröistä.
– Joo, ei se mithään, mie sanoin.
– Mitäs se uteli, Lindgreni kysy.
– Ei se mithään, kyseli vain porosta, mie sanoin.
– Puhukos se samanlaista suomea ko met, Lindgreni halusi tietää.
– Kyllä se puhu, mutta ei se oikein sammaakhaan, se sano, ette poijat ja sitte se luuli Annea pojaksi, mie selitin.
– Olikhaan se toiselta puolelta vain suomenmies.
– Kyllä se oli suomenmies, mie sanoin.
– No niin, en mie muuta, Lindgreni sano.
Lindgreni käski mamman ja minunki pittää silmälä; ei sitä tieny, Lindgreni meinasi, ko oli Enbomiki saatu kiini.
ja STATENS KULTURRÅD OON TUKEMASSA
