Сын главаря контрабандистов

Сын главаря контрабандистов

 

Часть I

 

Глава 1

 

Я появился на свет неожиданно, в холодном, как картофельный погреб, Торнедале. Случилось это в ночь на понедельник 26 июня 1944 года на утро после Купалы. Честно сказать, это не самый удачный день для рождения. Молоко пахло силосом, а торт со сливками я не получал на день рождения все первые 15 лет моей жизни. Вместо этого был суррогат – шоколадный торт, что помогло мне очень рано осознать свое отличие от других. Когда разговор заходил о моем дне рождении, то мама никогда не забывала посетовать на мою судьбу, особенно, когда дни рождения братьев и сестер торжественно отмечались тортом со сливками. Однако именно благодаря клейкому шоколадному торту я буду часто являться героем разных историй. Только в этих историях я чувствую себя дома; во всей же остальной жизни я как будто в гостях.

Мелкие пташки ужасно расчирикались в эту белую ночь, в семи милях от Полярного круга. И ворона в саду, сидя на спящем поросенке, каркает, прося еды для обоих. Лето 1944 было поздним, однако волна теплого воздуха, пришедшая за десять дней до Купалы, позволила черемухе зацвести, так что аромат от ее цветения чувствовался по обе стороны пограничной реки.

Мой отец Отто – главарь контрабандистов, по кличке «Нюхач» (Piikkinokka) —отправился из деревни Сиепиярви, что в северной Финляндии. Он только что сбыл большую партию таблеток сахарина, десять мешков обжаренного кофе марки «Минас» и столько же необжаренного «Сантос». Он чувствует себя почти богатым и, кроме всего прочего, горд тем, что смог раздобыть и выгодно сбыть настоящий кофе.

 

***

 

Главарь контрабандистов наслаждается летними запахами, которые приграничный ветер разносит по сухим вересковым пустошам. Год обещает быть урожайным на морошку. Пары, идущие от болот, действуют на него опьяняюще.

У заблудившегося на болотах немецкого солдата он покупает коньяк. Его неплохо иметь при себе, чтобы умаслить несговорчивого пограничника или дать акушерке для ее процедур, тем более что жена сейчас носит их четвертого ребенка. Это должен быть парень, после двух дочерей и сына. Ему самому только 31 год и они с женой смогут иметь еще много детей. Ведь в Торнедале нет ограничений на количество детей в семьях. Там еще не познали все хитрости и уловки дьявола.

Так как Отто занимается контрабандой, он ощущает себя человеком нерелигиозным, хотя и атеистом себя тоже не считает. Его жизнь – это опасная игра и поэтому его жизненная философия проста. Символом веры для него является «объединенное человечество и свободное передвижение людей и товаров через все мыслимые границы».

Гений контрабанды, он никогда не мыслит «в границах», а всегда «поверх всех границ». Ему, чтобы заниматься своим ремеслом, нужен собственный свод законов, где философия «границ» имела бы идеологическое объяснение.

Взять, к примеру, неверно обозначенную границу между Швецией и Россией[1], что была проведена в 1809 году по рекам Торне, Муонио и Кёнкямя. Граница эта носит название «Красной царской черты», т.к., по одной из версий, царь Александр I, будучи недоволен исполнением своего приказа и зная на всем Скандинавском полуострове только два города, – Турку и Торнео, просто провел красную линию от Ботнического залива до моря на севере. По другой версии, которую охотно рассказывает контрабандист Отто, подвыпившие исполнители царского приказа, находясь у реки Каликс, но думая, что находятся в Торнео, решили, что по этой-то реке и будет проходить граница. Граница должна была проходить по самой глубокой впадине на дне реки, по так называемой «царской жиле». Поэтому-то приграничная линия стала называться «Черным царским поясом».

Но какое все это имеет значение, если народ такое разграничение не принимает во внимание? И разве не должен был царь сказать, что народ может продолжать жить по-прежнему, несмотря на границу, проведенную кем-то где-то на какой-то бумаге? Ведь говорил тот народ на одном языке и принадлежал одному роду-племени. Шведский же король послал таможенников на границу, потому что народ, оказавшийся на шведской стороне царскую муку предпочитал королевской, похожей на пыль, которую можно было использовать только как нюхательный порошок.

Для контрабандиста граница – лишь место встречи и деловых предприятий, где не существует писаных законов, а все происходит на доверии через рукопожатие. Там, где встречаются эти руки, возникают прочные контакты. В этом мире печати, штампы, формуляры, ручки существуют только как товар для купли – продажи. Договоров не составляют: просто договариваются на словах.

Любой приграничный житель, а контрабандист, в особенности, это индивидуалист, который в своем ближнем, при совершении сделки, не видит достойного партнера. Договоренность в приграничной зоне – это постоянно возникающее и никогда не доведенное до своего абсолютного завершения предприятие, где никогда не возникает вопрос о предмете сделки, но особенно важно с кем ты договариваешься. Местоимения в контрабандных делах всегда сугубо личны.

Таможня в Торнедале, напротив, является разделительной линией, напичканной печатями, правилами и таможенниками в униформе. В этой Богом благословенной стране она воспринимается как дьявольское наущение, разъединяющее братьев и сестер. В такой ситуации контрабандист ощущает себя символом соединения распавшегося целого. Признать таможенные правила для него все равно, что принять нечистые дьявольские силы. Занимающихся контрабандой не смущает наличие таможенников, которые, понимая происходящее, кроме пары наблюдающих глаз подключают и третье в суть зрящее око .

 

 

***

Мой отец прекрасный рассказчик, и главная тема его повествований – это приграничная зона с ее особенной философией. Для него важно помнить все до мельчайших подробностей, и рассказывая снова и снова различные истории. видеть, как они оформляются в стройную систему с определенной философией и содержанием. Так плетется ткань повествования, от сложившегося рисунка которой нельзя отступать при каждом новом пересказе. Теперь моя очередь собирать наработанный отцом урожай, и вписать этот мой рассказ в традицию народных преданий.

Обычно бывало так: отец рассказывает, а я слушаю. Мама записывает что-то в своей книжке лестадианских псалмов и песнопений на финском языке. Я читаю там: «Мы переехали в свой собственный дом 10 ноября 1939 года».

И еще: «Сестра Айно с семьей была эвакуирована с финской стороны и переехала к нам 6 октября 1944 года». Все записи сделаны химическим карандашом на безупречном финском, даже о том, что немцы сожгли тетушкин сад 18 октября.

На шведском языке есть только одна запись: «7 мая 1945 года на земле вновь установился мир».

Даты рождений и смерти, войны и мира, а также вырезки из газет и рекламные предложения различных фирм, таких как Wiskadal, Oscar Ahgren и Åhlén & Holm.

Мама знает о существовании канона «народного предания» и поэтому с помощью простого химического карандаша пытается внести свой посильный вклад в надежде, что кто-нибудь прочтет ее записки. Ее эстетика носит отпечаток этой глубокой веры, откуда ее стремление рассказывать только «днесь случивши». Поэтому весь наш рассказ будет вестись «устами рода», как это звучит на старом шведском.

 

Övers. Elena Loshakova och Valery Lemesov

[1]     Ру́сско-шве́дская война́ 1808—1809 годов – была последней из серии русско- шведских войн. Закончилась победой России и заключением Фридрихсгамского мирного договора, по которому Финляндия отошла к России.. Граница прошла как по реке Торнео и Торнедаль оказался разделён на две части.

 

 

Kategoriat: LITERATURE/KIRJALISUUTTA | Kommentit pois päältä artikkelissa Сын главаря контрабандистов

Smugglarkungens son på svenska kap 1

1

Jag dimper ner i ett potatiskällarsvalt Tornedalen natten mot måndagen den 26 juni 1944, den första vardagen efter midsommarhelgen. Det är ingen bra tidpunkt att födas på. Mjölken smakar grönbete och någon gräddtårta blir det varken nu eller de första femton åren av mitt liv. Chokladtårta som surrogat

ger mig mycket tidigt en känsla av att vara annorlunda. Mamma glömmer aldrig att beklaga mitt öde varje gång syskonens födelsedagar fi ras med gräddtårta, liksom vid andra tillfällen när födelsedagar kommer på tal. Tack vare kletig chokladtårta blir jag ofta berättad och dimper därmed rakt ner i vår berättarkanon, där jag alltid känner mig hemma. I övrigt är jag bara

gäst i andras verklighet. Småfåglarna kvittrar för fullt i den ljusa natten sju mil norr om Polcirkeln, och gårdskråkan sitter redan på den sovande griskultingen och kraxar på mat för dem båda.

Sommaren 1944 är sen, men en veckas värmebölja tio dagar före midsommar får även häggen att slå ut i blom och börja sprida sina doft er på båda sidor om gränsälven. Min pappa, smugglarkungen Otto, med kodnamnet Piikkinokka,

Spetsnäsan, är på väg från Sieppijärvi by i norra Finland. Han har just sålt ett stort parti Kronsackarintabletter, tio säckar rostat kaffe av märket Minas och lika mycket orostat Santos. Han känner sig en aning rik, och stolt över att ha smugglat äkta kaffe.

 

* * *

Smugglarkungen njuter av sommarens doft er som gränsvinden bär över den torra hedmarken. Det ser ut att bli ett gott hjortronår. Han går ut på en myr, där han berusas av de narkotiska ångorna.

På myren hittar han en vilsegången tysk soldat som han köper konjak av. Alltid bra att ha som förning om tullen är grinig eller om barnmorskan behöver barnsängssprit. Hustrun väntar ju deras fjärde. Det bör bli en pojke efter två flickor och en son. Han är trettioett år och kan ännu få många söner och döttrar.

Någon barnbegränsning finns inte i ett Tornedalen som ännu inte känner till djävulens alla konster och knep.

Som smugglarkung är han själv inte religiöst aktiv, men han är inte heller någon ateist. Hans liv är smugglingens och hans livsfilosofi en smugglares. Hans trosbekännelse är ”en enda mänsklighet, varors, tillbehörs och människors fria rörlighet över alla gränser”.

En smugglarkung tänker aldrig längs gränser, han tänker över dem. För att kunna göra det måste han ha sin berättarkanon, där gränsens filosofi har sin ideologiska grund.

Den onaturliga gränsen mellan Sverige och Ryssland har dragits år 1809 längs Torne, Muonio och Könkämä älvar. Gränsen kallas tsarens röda streck därför att tsar Alexander I helt enkelt blev less på förhandlingarna och eftersom han bara kände till två orter i Fennoskandien, Turku (Åbo) och Torneå, satte han pennspetsen vid Bottenviken och drog ett rakt streck norrut. En annan berättelse, som smugglarkungen gärna drar, är den att förhandlarna hade suttit vid Kalixälvens mynning och bestämt att gränsen skulle gå längs den älv vid vars mynning de satt, men att herrarna var så fulla att de trodde att de var i Torneå. Gränsen skulle följa älvarnas djupaste fåra, kungsådran.

Gränsen benämndes därför Kungens svarta band. Men vad har det för betydelse när folket inte erkänner den gräns som herrarna dragit? Och hade inte tsar Alexander I sagt att människorna på båda sidor om älven kunde fortsätta att

leva som förr? De tillhörde ju samma stam och talade samma språk. Det var den svenske kungen som skickade tullen till älven därför att folket på den svenska sidan av gränsen hellre köpte tsarens mjöl än svenske kungens damm som bara dög till nyspulver.

För en smugglarkung är gränsen ett rum för möte och affärer. I detta gränsens tredje rum finns inga skrivna avtal. Man tar i hand och där händer möts skapas broar. I smugglarkungens värld existerar stämplar, formulär, in- och utförseldokument och pennor bara som smuggelgods. Man gör inga överenskommelser. Man blir överens.

En gränsmänniska i allmänhet och en smugglare i synnerhet är personalist, som inte ens i affärssammanhang kan se sin medmänniska som motpart. En överenskommelse i gränsens tredje rum är en frekventativ, alltså pågående ej avslutad handling som aldrig ställer frågan vad man är överens om utan vem

man är överens med. Smugglandets pronomen är alltid personligt.

Tullkammaren i Tornedalen däremot är en skiljande linje, full av stämplar, papper, paragrafer och uniformsklädda tjänstemän på den djävligaste nivån. Tullen i detta Gudsland är en diabolos, en djävul, som kastar sig emellan och skiljer syster från broder. Smugglaren ser sig själv som en förenande symbol.

Att acceptera tullen är att ta emot djävulen. Tullmännen får emellertid vara i fred så länge de har tre ögon: två till att se med och ett tredje till att överse med.

 

* * *

 

Han är en god berättare, min pappa smugglarkungen. Genom att berätta drar han huvudlinjerna i gränsens filosofi . För honom är det viktigt att minnas allt i detalj och berätta allt om och om igen till dess att berättelsernas form, filosofi och innehåll får plats i kanon, vilket innebär att man inte kan berätta nya historier utan att ta hänsyn till det redan berättade. Nu kan jag skörda frukterna av hans minne och hans filosofi . Denna bok är också ett led i befästandet av denna kanon.

Han berättar. Jag lyssnar. Mamma antecknar i sin laestadianska finskspråkiga Sions sånger och psalmer. Jag läser: ”Vi har flyttat till vårt eget hem den 30 november 1939.”

”Syster Aino med familj har evakuerats från den finska sidan över gränsen till oss den 6 oktober 1944.” Detta är antecknat med anilinpenna, på klanderfri finska, liksom att tyskarna bränt mosters gård den 18 oktober.

På svenska har hon skrivit: ”Det blev fred i världen den 7 maj 1945.”

Födelse och död, krig och fred fi nns välsorterade i album och urklippsböcker, efterskickade från priskurantfirmorna Wiskadals, Oskar Ahren samt Åhlén & Holm.

Medveten om behovet av en kanon är hon mån om att berätta genom att lägga ut sina anilinspår, kanske i hopp om att bli läst. Hennes estetik är präglad av hennes tro. Därför är hon angelägen om att bara berätta det som ”befinnes vara i nivå med dagen”. Så framförs vår berättelse med ”annor och annor

läppar”, som det heter på inlärd gammalsvenska.

Kategoriat: LITERATURE/KIRJALISUUTTA | Kommentit pois päältä artikkelissa Smugglarkungens son på svenska kap 1

MEÄN FLAKUN PÄIVÄ/TORNEDALINGARNAS DAG

logo1  logo2         logo3

NYT SE OON SVENSKA AKADEMIEN ALMUNAKASSA

NU ÄR DEN INFÖRD I SVENSKA AKADEMIENS KALENDER

MEÄN OMA PÄIVÄ/VÅR EGEN DAG 

MEÄNMAAN PÄIVÄ/TORNEDALINGARNAS DAG
YHEKSÄTTÄ KERTAA/FÖR NIONDE GÅNGEN

MATARINGISSÄ 15. heinäkuuta 2015/I MATARENGI 15 juli 2014

Aijat oon kaikki Ruottin aikaa/Svensk tid

10.00 Flaku tangothaan kansanopistolla Mataringissä
Flaggan hissas vid Tornedalens folkhögskola
Juhlapuhuja/Högtidstal: Bengt Pohjanen
Enkelt fika

11.15 Keksin muistomerkilä Korvassa/Vid Kexis minnessten i Korva

12.30 Hulkoffgården lynsi/lunch på Hulkoffgården
Meänmaan tinkerit/Årsmöte Meänmaa

15.00 Suutelmanaikaa Luppiovaarala – lauluosotelma
Kysstid på Luppioberget – sångcykel
(Katto anonsia/Se annons)

Tervetuloa kaikin! Välkommen!

YHEKSÄS KERTA! FÖLHJYYN VAIN!

logo4 ja STATENS KULTURRÅD OON TUKEMASSA

 

Kategoriat: Ylheinen | 2 kommenttia

Jopparikuninkhaan poika äänikirjana venäjäksi

      001glava1

Uskomaton vauhti

Natalja Hedlund Haaparannasta oon lukenu Jopparikuninkhaan Poika -romaanin venäjänkielisen värsuunin äänikirjaksi. Natalja oon sokko ja ettei tulis klikkiääniä lukemisheen se oon tehny työn pienelä konheela. Se näyttää vain 18 merkkiä lukurivilä   kerrala, sitte häätyy vaihettaa lukuriviä, joka sekuntti ja keritä lukea. Sitä ei saata käsittää!

Kohta sen saattaa lukea MP3:assa.

 

Kategoriat: LITERATURE/KIRJALISUUTTA | Kommentit pois päältä artikkelissa Jopparikuninkhaan poika äänikirjana venäjäksi

LYYKERI- JATKOKERTOMUS

 

LYYKERI

I

– Viskaa, Assari porole… kyllä sie kerkiät, mamma huusi kuistilta. Mie piin mennä kouhluun.
Yölä oli tullu lunta, krannin tiehaarassa ei vielä näkyny Annen jälkiä. Siittä mie tiesin, ettei kello vielä ollu seittemää. Anne meni aina ennen sitä kouhluun. Se oli semmonen hätähousu.
Mie marsin karjalathoon ja kokosin kortheita, joita met olima syyskesälä tehneet joela.
Vaain katteli minua pää alhaala; minusta se hoiperteli ko Mäen Abneri, joka oli noiuttu.
Mie viskasin kortheet sen kuonon alle ja kattelin kuistile käsin. Sielä ei näkyny kethään. Anne lähti parkkarilla ylös päin. Mie laukoin pirtin päähän ja huusin sen kiini; mie käskin sen oottaa. Se jäi siihen seishoon tien laithaan ja köythään sinistä väskyä parkkarin istumelle ja hakkaahmaan verestä lunta kumakista.
Mie laukoin liiterhiin ja takasi pakettileipälevyt kainalon alla. Mie viskasin leivät korteläjän pääle. Poro katteli minua. Se nuuski kovaleipälevyjä ja sen vatta kurisi.
Mie näppäsin koulurepun tampurista ja paiskasin oven kiini. Se oli jäätyny eikä loksahtannu paikoihleens. Mie potkasin ovea huopasaaphaala
– Jokos sie olet porole hoksanu nimen? Anne kysy.
– Joo…kyllä mie…, mie sanoin ja freistasin äkkiä hoksata vaaimelle passelin nimen.

II

Mamma veti lakanoita köökissä Mairen kans. Köökissä oli puhthaan ja friskin lakanan haiju. Mie hyppäsin suohraan reppu sölässä ja lumiset huopasaaphaat jalassa lakanoitten alle.
– Älä hiero puhthaita lakanoita, kakarasti! Maire sano, vaikka sillä ei siihen ollu mithään sanomista.
– Ota luminen lakki kuitenki päästä! mamma käski
– Jokos sie jo koulussa käväsit? Maire kysy.
– Joo, meilä oon yytfryktstaaki, mie sanoin.
– Mikäs se semmonen oon? mamma kysy.
Mie istuin puhumattomana ja tykkäsin friskistä ilmasta lakanan alla. Mie hunteerasin, ette mie vielä kiusaan Ragnaria ja Lennaa ko net ei kerihneet kotia ko mamma ja Maire silitit lakanoita, ja sitte veit ja riepotit niitä. Pojat ko aina kiusasit Annea ja minua.

III

Anne riepahti köökhiin. Se oli hengästynheen näkönen. Mie kysyin jos se lähtis värkkäähmään poron kans teenjuonin jälkhiin.
– Veikkosen henki, milläs tet, mamma siunaili.
– Tällä vaaimella oon helppo aijaa, mie selitin, ei se mikhään Pekka ole.
– Kyllä siinä teile Pekkaa oon ko sie ja Anne poron kans, Mairea nauratti kovasti.
Ulkona tuntu kylmältä nyt ko taivas oli kirkastunnu sen verran, ette lumisae oli heivanu. Mie marsin laole. Iippo tuli Ruskola heinästä. Se käski meitä lathoon polkheen. Mie sanoin, ette vasta tullu koulusta ja justhiinsa menossa poron kans. Se kysy mihinkä met kläpit, ja kenenkä kans. Siihen mie en sanonu mithään.
Mie otin poronlänget seinästä ja hihnan. Mie marsin makasiihniin ja panin suopunkin sevikhöön. Sitä ei tarvinu aihoon, mutta se tuntu somalta ko lappalaisila oli sillä laila, kaulan ympäri toisen olkapään yli. Se oli sevikössä. Mie marsin kartanon poikki. Anne tuli perässä siihen. Iippo huusi meitä vielä polkheen; mie en ollu kuulevinhaani. Se suuttu ja käski oottaa ko pappa tullee kotia.
Anne kysy mitä sillon tapahtuu ja Iippo huusi, ette met vielä saisima itkeä. Anne huusi siihen, ette itkula se oli Iippoki tähhään mailhmaan tullu.
Anne laitto aisat kiini länkhiin ja mie savirikhoon. Mie piätin samala lujasti hihnasta kiini. Poro seiso ja katteli pää kaltossa.
– Se oon laiskan näkönen, Anne sano.
– Joo…ko se oon vaain, mie sanoin.
– Eri oli Pekka, Anne sano.
– Sen kans pärjäny, mie sanoin.
– Minusta sillä oon iso vatta, Anne sano ja koetteli kylkeä.
– Syöny ko sika, mie sanoin.

IV

Poro nulkasi laiskasti Mäen tiehaahraan asti ja jäi sitte siihen seishoon. Se juro ja saalo niin, ette sillä salpasi henkeä.
Tansilavan tiehaaran kohala, vanhaan tien suussa käveli mies. Met emmä Annen kans huomanheet sitä varsin ko meilä oli kylliksi hommaa kääntää poron takasi. Se oli ko siihen lyöty.
Anne huomasi miehen ensin.
– Se oon se pitkä kulkuri, jolla oon net pitkät hanskat ko Urhola Annankankhaan moolissa, Anne selitti pölästynheen näkösennä ja sillä oli sen takia huono piättää naurua.
– Joo, se oon se äijä, lähemä, mie sanoin.
Met istuima molemin rekheen ja käskimä poroa hihnala ja karjumalla, ja sitte hopittamalla ko hevosta. Poro ei liikahtannukhaan.
– Kumma ko se ei kotia käsin, Anne sano.
– Ei net porot siittä… hevonen se kyllä, mie selitin.
– Pekka kyllä tiesi…, Anne sano.
– Joo, kyllä tämäki häätys sen tietää.
Anne hyppäsi poron kolmitakkasesta ja freistasi vettää vaainta; se ei lähteny vaikka Anne plittasi sitä kuohnoonki ja riepotti sitä päästä. Ko Anne potkasi sitä vathaan se otti jonku askelheen etheen päin ja seiso taasen. Mie löin hihnala ja kattoin taa. Kulkuri tuli likemäks ja likemäks. Anne alko lyöhmääm poroa minkä jakso ja kerkisi kinthaala. Poro säpsähti sen verran, ette tuikkasi metrin taas. Anne freistasi panna leikiksi.
– Piu pau paukkaa jänes mettässä laukkaa, Anne hoki.
Minua ei naurattannu.
Poro meni kontalheen aisoitten välhiin ja freistasi panna maata.
Met havattimma, ette äijä sauttaa meät. Mie nieleskelin tyhjää ja vahtasin äijän tuloa. Sillä olit pitkät pruunit kinthaat käessä ja karvalakki korvila, riukuvarsisaaphaat jalassa ja plyysi ko suomenmiehelä. Äijä arvasi, ette met pölkäsimmä.
– Lapset pelkää hiirtää, mä kun oon jänistä arempi, äijä sano.
Met kattoima toisia, emmäkä tohtinheet puhua mithään.
– Eikö poijjilla kisurikonduktöörin homma suju, mies sano. Se minusta irvisteli.
– Emmä met ole poikia, Anne prämhäytti sanoa.
– Anteeks, kauihaan paljoo anteeks, äijä sano. Sitä nauratti villisti. – Olishan tuon pitäny nährä heti, se sano kummala suomenkielelä.
Anne taputti poroa, mie istuin reessä hihna käessä ja piin mettää silmilä; siittä meni polku ranthaan. Jos äijä tullee pääle niin mie pistän siittä pakhoon, mie päätin.
Poro katteli kulkuria, se poroa. Äijä meni poron päähän, kynsi sen ottaa ja puheskeli.
– Eikö olis, poijat parempi laittaa poro rekeen ja verä ite, se nauro. Mie näin, ette sillä oli yks hammas poijessa. Yhtäkkiä minusta tuntu, ettei äijässä ollu mithään pölkäämistä. Minusta soma.
Se lähti marshiin ylös päin. Met jäimä Annen kans siihen ynnä suuhun.
– Se mennee teile, Anne sano ja katteli ylös päin.
– Net oon panheet ovet lukhuun, mie sanoin.

V

Yölä mie näin kummaa unta. Met istuma Annen kans meän köökissä, mie laattialla. Oven takana joku kolkuttaa. Iippo kyssyy telefoonikamarista miksi illala ei ole pantu pörsiä kuistile, jos tullee varkhaita. Rooppo, joka oli Porjuksheen siirtyny ja ajo lastipiiliä Harsprångissa viskuttellee, ette se oon laukkuryssä, paras huutaa, ette met emmä ole kotona.
Yhtäkkiä siihen ilmestyy Kaspo, josta joku sannoo, ette kattokaa nyt kaks sottaa käynyttä miestä, ja sielä pilattua. Kaspo lyöpii nyrkilä itteä rinthaan minkä kerkiä ja jaksaa. Se sannoo mulle, ette isästi oon markkinoila ja yks kulkuri istuu sen entisessä kotipaikassa puukko käessä ja meinaa tappaa isästin.
Ja sitte met olema ko markkinoila ittekki. Iippo, joka oon hyä hoksaahmaan sannoo, ette päitä täälä oon hektaarin verran. Minua kyssyy joku kulkuri, ja se oon siinä, mutta mie en erota sen naamaa. Sillä oon pieni munareppu käessä. Se aukasee sen ja mutisee koko aijan mulle käsittämättömiä sanoja suomensuomeksi.
Ei unessa sinänsä ollu mithään pölättävvää, ja kuitenki mulla oli huono olo. Se oli ko lukea preiviä, josta ei saanu mithään selvää. Kulkuri niinku oikasi itteä ja nauro Iippoa, ette sillä oli kieli keskelä suuta ja toisesta päästä irti. Mie käsittänny mitä se sillä meinasi. Sitte se käski Iipon sanoa jotaki. Iippo suuttu ja tokasi, ette siinä vain kuluttaa kieltä.
Mamma huusi vintintrapuissa monta kertaa. Se käski varsin tulla alas.
Poro oli kuolu.
– Äijä noitunu, Anne sano ja lähti potkhiin parkkarilla kouhluun. Mamma sano, ette mie saan olla poijessa koulusta.

VI

Iippo selitti koko aamun kunka se oli mainonu meän poronhoitohommia. Se meinasi, ette home vaaimen oli tappanu. Kyllä hään sen oli arvanu, mutta ei ollu kehanu puhua siittä mithään, kläpile ko ei kannattannu. Iippo meni nouthaan porrikuormaa, ja pappa lähti yheksän maissa Vuolittaihaan poroaijale. Se puisti päätä ja sano, ettei siihen hometta tartte, vähemälläki pakettileivän syöttämisellä porolta saapi hengen. Pappa aiko ostaa ueen poron, jos se löytäs sopivan aijalta. Mutta sille ei sais syöttää kooaa leipää.
Poro makasi koijun alla; se oli vielä hihnassa. Mie marsin liiterhiin ja haistelin sielä leipiä; minusta net haisit pakettileiväle. Mie taitoin yhen sitkeän, pistin kappalheen suuhun ja makustelin sitä niin, ette huulet lepatit ko jäneksellä ja Topila, jolle ostohamphaat ei sopihneet ikehniin. Sille hääty aina kastela koan leivän.
Sinä päivänä oli taaja lumisae; lumihiutalheita putosi ko taihvaasta lähätettyjä preiviä poron kylkheen ja sen silhmiin, jokka olit auki. Net jäit kylkheen vanhenemhaan mutta silmissä net sulit paikala. Poron silmissä ei ennää ollu tummaa kiiltoa. Poro ei ennää kattonu minua. Sen silmät olit samanlaiset ko isälä pitkänä perjantaina ko se makasi telefoonikamarissa ruuhmiina. Iippo pani siltä sitte silmät kiini peukalolla ja etusormela. Mie tunsin vaaimen vieressä saman kalman haijunki. Mie freistasin painaa porolta silmät kiini. Net olit vähän aikaa kiini, mutta sitte net aukesit pikkusen ja jäit raohleen enkä mie iljeny niihin ennää koskea. Net oli kylmät. Sillä oli vatta paisuksissa ja aivan koa. Se oli tyly. Sitä olis milhään saattanu uskoa, ette met Annen kans olima päivää ennen sillä ajahneet.

VII

Mööttesplassin mukasta kuulu pirran ääni. Se oli Lindgreni, tullimies, joka tuli punasella saankahenkymmenenviien kuution moturipyörälä. Mie marsin kierästi halkohuohneen taka. Met olima Annen kans varastanheet siltä kärpänkillerön Eliksen styykan vintistä. Lindgreni oli jo kerran seisottannu meät ja kysyny jos met pyysimä kärppiä. Met olima siihen sanohneet, ettemmä met saattanheet ko meilä ei ollu loukkoja. Se oli minun tunnon päälä ko mie tiesin, ette varkhaus oli syntiä ja suurta. Illala ko mie aloin hunteeraahmaan sitä ja muita asioita, mie en saanu unen päästä milhään kiini. Mie laukoin yökauet niin, ette mamma joskus kyllästy ja sano, ette tuole pojale häätys kaataa piimää silhmiin. Lindgreni oli aina ollu mulle siivo, puhunu ruottia ja sanonu joulufästin jälkhiin kerran papale, ette poikasti oon lahjakas, niin hyä lukheen Rydbergin Tomte-runoa, vishiin tullu Janne-sethään, joka oli lukenu postillaa rukkuuksissa niin hopusti, ette kieli ei keriny silmän fölhjyyn. Lindgreni oli monta kertaa yölä vahissa pyytäny meän sianki kiini ko sika oli päässy karkhuun. Vasikatki se oli ajanu hakhaan ko net oli myöthäänsä irti. Vasikoita ei piättänny mikhään, menit johtheesta varsin ko vesi laski, eikä se tarvinu aina laskeakhaan jos net olit sillä päälä, ryökälheet uit.

 

VIII

Mamma huusi minut sisäle; mie marsin hithaasti. Mamma tuli taasen kusitile ja käski heittää vetemästä jalkoja perässä ja tulla nyt eikä huomena. Lindgrenillä oli mulle asiata.
Lindgreni istu pöyän päässä; se oli ryypäny kahvit ja kallistannu jo kupinki. Sillä oli portföli ja siinä plankettia, joila saatto tilata aviisin.
– Mie tilasin Norlänskan, mamma sano, – oon siinä enämpi lukemista ko Haaparannanlehessä ja se tullee joka päivä ja oon ruottiksi. Eihän kläpitkhään saata lukea Präiskää ko siinä oon niin paljon suomeksi.
– Niin se oon, ja höökeriaviisi, Lingreni sano ja napshautti väskyn kiini ja pani remmin sen ympäri. Sillä se sitte laittaa sen kiini pirran pakettihollarhiin, mie hunteerasin.
Mie menin isthuun ovenviehreisele toolile ja freistasin paiskata jalan polven yli niinku miehet.
– Joo, Assari, Lindgreni sano, – mammasti sannoo, ette tet Annen kans eilen olitta puhutelheet jotaki kulkuria.
Minua helppasi ko se ei kysyny kärpänkilleröistä.
– Joo, ei se mithään, mie sanoin.
– Mitäs se uteli, Lindgreni kysy.
– Ei se mithään, kyseli vain porosta, mie sanoin.
– Puhukos se samanlaista suomea ko met, Lindgreni halusi tietää.
– Kyllä se puhu, mutta ei se oikein sammaakhaan, se sano, ette poijat ja sitte se luuli Annea pojaksi, mie selitin.
– Olikhaan se toiselta puolelta vain suomenmies.
– Kyllä se oli suomenmies, mie sanoin.
– No niin, en mie muuta, Lindgreni sano.
Lindgreni käski mamman ja minunki pittää silmälä; ei sitä tieny, Lindgreni meinasi, ko oli Enbomiki saatu kiini.

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa LYYKERI- JATKOKERTOMUS

LYYKERI 30 VUOTTA

Bengt Pohjasen romaani LYYKERI oon ensimäinen meänkielinen romaani. Se tuli ulos 1985. Nyt Meänraatiu lähättää sen sarjana. 2015 oon kans meänkielisen kirjalisuuen vuosi.http://sverigesradio.se/sida/gruppsida.aspx?programid=185&grupp=21691&artikel=6189809

Tiuku julkasee LYYKERIN avisissa jatkokertomuksena.

 

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa LYYKERI 30 VUOTTA

Minun kieli oon minun mailma

Minun kieli oon minun mailma

Minun kieli oon minun mailma,
arki ja pyhä,
minun kieli oon meänkieli.

Ko mie sitä puhun,
tikapuut nouseva kohti
kieleni viholisten mustaa taivasta.

Ko sillä laulan,
seinäkellot seisahtavva
ummikoitten juhlasalissa.

Ko mie sillä kirjotan
lumisten mettien oksilta
putoavva lumet.

Ja ko sanon, maaherra tärisee,
ko mannaan
piispaki ristii kätensä.

Ko mie vannon,
tuomari painaa päätä alle.

Ko mie noiun
veret seisova
ko Punasen Meren muurit.

Joka kieltää minun kielen,
kieltää minun mailman,
joka kieltää minun mailman,
kieltää minut,
joka nauraa minun kieltää,
se nauraa minun elämää,
joka pilkkaa minun kieltä,
polkee pyhät traasumatot.
Joka toivoo minun kielen kuolemaa,
toivoo mulle noutajat.

Pienten kielten viholiset
oon kirjotetut
kaikile ilmansuunile.

Minun kieleni valittaa:
miksis tet kattotta ohi
vaikka rannat oon kirkhaat?

Kattokaa minua silhmiin,
tet aurinkonhäikäsemät!

Bengt Pohjanen

Kategoriat: Meänkielisiä runoja | Kommentit pois päältä artikkelissa Minun kieli oon minun mailma

My language is my world

My language is my world

Bengt Pohjanen

My language is my world,
weekdays and weekdays,
my language is Meänkieli.

When I speak it,
a ladder is raised up toward
the black sky of its enemies.

When I sing in it,
the wall clocks come to stop
in the gala halls of the monolinguals.

When I write in it,
snow falls
from the branches in snowy forests.

And when I speak,
the governor trembles,
when I curse, even the bishop crosses his arms.

When I take an oath,
the judge lowers his head.

When I cast a spell,
blood stoops like the walls of the Red Sea.

Whoever disputes my language,
disputes my world,
whoever disputes my world,
denies my existence,
whoever laughs at my language,
laughs at my life,
whoever mocks my language
is treading on sacred rag rugs.

Whoever wishes my language were dead
is hoping for my Grim Reaper.

The enemies of little languages h
ave been written
on all horizons.

My language complains:
why are you looking past me
even though the borders are clear?

Look in the eye, you sun-blinded people!

Literal English translation: Jack Rueter

Kategoriat: Meänkieli poems in translation | Kommentit pois päältä artikkelissa My language is my world

Sosiulinkvistiikkaa

Mie lopultaki luin yhen kirjan sosiulinkvistiikasta. John Edwardsin ”Sociolinguistics: a very short introduction”. Nämä toela lyhyet johannot oon pruukanheet, mie piän, olla aika hyviä ja päivänki tasala olevia.

Se tekkee kyllä hyvvää lukea eri asioista, kaikenlaista. Ja tämä olletikki tullee niin likele näitä meänkielen asioita. Mutta se ei aina ole kuitenkhaan helppoa. Ko Edwards tullee kirjassa kielitten kuolemisen ja vaihettumisen kysymykshiin, niin se alkaa tuntua meänkielen näkökulmasta aika kololta.

Edwards pittää katoavan kielen puolustamista aika vaikeana. Se näkkee kielen vaihettumisen toisheen osana isompaa susiaalista ja ekonoomista muutosta. Kieltä puolustavat aktivistit, se meinaa, ylheensä tekevä sen virheen ette eivät näe tätä koko muutosta, ja yrittävvä kääntää vain kielen takasi niinko soli ennen, mutta ko se kielen vaihettuminen oon osa sitä isompaa muutosta. Kunkas mennee kääntää niinkö vain osan virtaa ympäri, takasinpäin. Kielen pelastaminen jääpi pienen aktivistijoukon hommaksi. Muuta väkeä se ei käytännössä kiinosta, vaikka net saattava sympatiseerataki. Mutta eivät käytännössä lähe mukhaan mihinkhään. Toishaalta, Edwards ei kuitenkhaan meinaa ette minuriteetti olis ilman ommaa tahtoa ajautunnu kohti valtakulttuuria. Se huomauttaa ette ekonoomisissa ja juriidisissa asioissa, niinkö maanomistuskysymyksissä, minuriteetit oon puolustanheet oikeuksihaan, vaikka oonki sitte antannu kielen vaihettua.

Edwardsilla oon tässä mielessä tilane ja kehitys engelskankielisissä maissa. Kelttiläisitten kielten tilane Iso-Britanniassa ja Iirlannissa, ja maahanmuuttajitten ja aboriginaalitten kielet Ameriikassa. Poikkeuksenna se ottaa framile franskan kielen säilymisen Quebecissa Kanaatassa.

Sitä saattaa aatella, ette nuissa taphauksissa tilane oonki toinen. Ette oon ollu toela tärkeä vaihettaa kieli engelskaksi, ko siittä oon seurannu parempi ekonoominen ja yhteiskunnallinen staattys. Mutta oonkos se kuitenkhaan niin erilainen ko tilanne meänkielen kohala. Vaikka nuo kuvvaukset tuntuva kololta, niin net samala tuntuvva niin kovin tutuilta. Meänkielen pelastaminen oon pienen aktivistijoukon asia. Muut saattava sympatiseerata eli ei, mutta harva tekee itte mithään. Mennee aatela, ette ekonoomisen aseman parantuminen viimisen 50 vuen aikana oon johtunnu siittä ette kieli oon vaihettu ruottiksi. Mie uskon ette rohki moni itte uskoo niin. Mie kyllä uskon ette ekonoominen staattys olis parantunnu muutenki.

Edwards ei paljon selitä nuita susiaalisia muutoksia joihin kielen vaihettuminen on kytkeytynny. Meänkielen kohala saattaa ainaki hunteerata sitä, että ko 60 vuotta aikaa suvut oli liki täysin meänkieliset, ja ihmisitten päivittäiset yhteyet meni hoitaa meänkielelä. Eli suomeksi, jos niin halvaa sanoa, ko siihen aikhaan ei käytetty sannaa ”meänkieli”. Tänä päivänä meänkielistenki suku on ruottinkielistä ja työpaikala pittää käyttää ruottia. Tämä oon sitä susiaalista muutosta, joka vaikuttaa tänäpänä siihen miten ja missä meänkieltä ylipäänsä mennee käyttää. Tässä asiassa mie piän, ette tuo Edwardsin juttu kielen muutoksesta osana ylheistä susiaalista muutosta, joka tekkee vaikeammaksi kielen vaihettamisen takasi, auttaa käsittämhään meänkielenki tilanetta, vaikka se samala saattaa tuntua kololta ja vaikealta.

Mutta toishaalta, Edwards ei kielikuolemaa käsittelevässä kapittelissa ota framile kaksikielisyyttä ratkasunna. Se ikkäänko näkkee kielikuoleman prusessina, jossa yksi iso kieli tullee yhen pienen kielen tilale. Sen aatoksen, ette minuriteettikieli saattais säilyä siinä rinnala, se siuttaa, sannoo ette aktivistit ussein lähtevä siittä ette kieli säilyis kotona, mutta ko sieltä koista häätyy tulla ulos kans. Ikkäänkö se ei näkis tässä kaksikielisyyen mahollisuutta, niin ette kielile oon vähän eri tumäänit missä niitä käytethään.
Kaksikielisyyttä käsitelhään sitten aivan omassa kapittelissa, ja sillon siinä fookys on kahen eli useamman ison kielen hallittemisessa, niinkö engelska ja franska. Edwards näkkee kaksikielisyyen maholliseksi, vaikka net kielet ei välttämättä olekhaan sitten koskhaan yhtä vahvat. Ja yhen kielen oppiminen lissää ei ole misthään poies, ihmisheen mahtuu monta kieltä. Toishaalta Edwards oon varovainen siinä ettei se piä varmana sitä, ette monikielisyys parantais yksilön kykyjä, niinkö oon väitetty. Mutta ei se haitaksikhaan taia olla.

Hannu Töyrylä

 

Kategoriat: Kielestä ja sen tilanteesta, Luento ja essee | Kommentit pois päältä artikkelissa Sosiulinkvistiikkaa

Anttolokii päästethiin mailmale

DSC00437DSC00436DSC00435 Kuvat: Raili Ilola

Tänä päivän mailman ensimäinen meänkielinen kaunokirjalinen anttolokii päästethiin Torniossa Mustaparran päämajassa. Paikanpääle oli tullu runshaasti väkeä, kirjottajia ja metiata. Toista ossaa suunitelhaan syksyksi. Meänkielien anttolokii oon sekä kirja ette Meänmaan avisi 1/2-2015. Myötä oon ammattikirjailioita kuten Maria Perua, Kauko Räyhkä, Ros Liksom, Bengt Pohjanen, Oiva Arvola ja muita. Kirjassa oon monenlaista tekstiä, sannoo Hannu Alatalo, joka oon koonut tekstit. Kirjaa saattaa tilata info@sirillus.se ja kirjakaupoista.

Kategoriat: Ylheinen | Kommentit pois päältä artikkelissa Anttolokii päästethiin mailmale