![_MG_5138[1]](http://liipetti.net/aviisi/wp-content/uploads/2015/09/MG_51381.jpg)
Bengt Pohjasen puhe ensimäisenä ”Meänkielen päivän” päivänä 27.2.2016.
1.
Meänkieli – oma kieli henkilökohtasia muistelmia matkasta
Näin se alko Siittä oon nyt rapeat kolmekymmentäviis vuotta aikaa ko meänkielestä alethiin puhhuun. Silloin ei vielä ollu meänkieltä. Silloin puhuthiin tornionlaakson suomesta ja meän kielestä (kirjotettu erihleen). 27. helmikuuta 1988 met proklameerasimma kielen omaksi kieleksi Pajalan kirkossa ja aloima kirjothaan “meänkieli”. Ulkona meilä oli tulitus, fyyrvärkkeri, ko meän kielen puustaavit paloit ja nousit taihvaale. Siihen saakka met olima keskustelheet kielestä jos se oli murre taikka kieli. Mie olen alusta alkaen ollu aktiivisesti myötä. Ensimäinen föreninki, onka tarkotus oli suojela ja kehittää meän kieltä ja kulttuuria, perustethiin Uppsalassa 1967, Väktargatan 36 A, jossa mie asuin perheen kans. Föreninkin nimi oli ”Föreningen för Tornedalens framtid” (FFTF). Met tehimä kirjotuksen ja stensileerasimma niinku siihen aikhaan pruukathiin. Prii haisi vaatheista ja päähänki taisi mennä. Sitte met lähätimmä niitä pitkin Meänmaata. Met emmä saahneet vastauksia paljon ollenkhaan. Föreninki kuoli poijes. Mutta seki kuuluu meänkielen histoorihaan. Mie jatkoin oman kielen ja kulttuurin pohintaa. 1973 mie julkasin runon, jota oon käänetty monele kielele. ”Jag är född utan språk” (Mie olen kielettömännä syntyny). Meänkielelä ei siihen aikhaan ollu paljon kirjotettu. Klassikot olit, Kamaripirtiltä ja Juntin talo. Petrus Raattamaa kirjotti lauluja ja runoja kielelä, joka ei ollu suomea. Joka halvaa, saattaa tutustua Petruksheen lukemalla ”Pohjanen-Johansson, Den Tornedalsfinska litteraturen II”. Lyykeri
Ensimäinen meänkielinen romaani oli Lyykeri, jota mie aloin kirjothaan syksylä 1984 ko mie olin Haaparannala koulunjohtajien päivilä. Mie olin yhen tärmiinan styytierektorinna Ylikahnuula ja jou’uin konferenshiin, jossa mie en triivastunnu ollenkhaan. Minun vieressä istu rektori nimeltä Assar. Niin mie aloin seku kirjothaan meänkieltä sillä aikaa ko joku puhu joutavia pöntössä. Miehleen tuli vain tämmönen lause: ”- Viskaa, Assari, porole…kyllä sie kerkiät, mamma huusi kuistilta. Mie piin mennä kouhluun.” Näin alkaa ensimäinen meänkielinen romaani. Se julkasthiin 1985, kevväilä. Teevee kävi jututtamassa.
Kostannus ja raatiu
Tärkeä histoorialinen tapahtuma oli kans se, ette mie perustin Kaamos-förlaakin, joka toimii vieläki.
Samana vuona alko nykysen Meän raatiun meänkielen pohinta ja kursi. Mie luin kappalheen Lyykeristä ja toimittaja Arton Pekka teki mulle kysymyksi, joihin mie freistasin vastata. Niin alko Sana-arkku, joka oon suuri meänkielen aare Pajalassa. Mulla oon kotona kirjotettuja ohjelmia kaks pärmää täynä. Pärttili ja mie veimä sitä pitkhään.
Sana-arkun materiaalia oon käytetty sanakirjojen tekemisessä ja muussa.
Meänkieltä mailmale
Meänkieli otti silloin ensimäisiä askelheita mailmale. Pärttilin kautta yks Puolan prufessori (tohturismies), joka asu Lublinin kaupunkissa, otti yhtheyen minhuun. Se julkasi mahottoman ison kirjan monela kielelä ja siihen se otti multa runon, jonka olin kirjottannu meänkielelä. Runon nimi olis ”Jänes”. Meänmaan jänes lähti mailmale ja kohta sitä luethiin Piedmontiassa ja Islannissa.
Niihin aikhoin mie sain kontaktit Unkarhiin. Béla Jávorsky kävi puhuttelemassa minua ja kirjotti Unkarissa meänkielen asemasta.
Mie kuljin Suomessa paljon ja piin esityksiä meänkielelä. Ihmiset tykkäsit kovasti ja mie havattin, ette sillä oon sieläki markkinaa. 1984 mie olin julkassu Kasaland-romaanin, jossa mie sekotin suomen, meänkielen ja ruottin. Sillä mie pääsin brittiläis- ruottalaisheen seminaahriin, jonka ”Vitterhetsakademi” hommasi Stockholhmiin. Mie puhuin meänkielestä enklanniksi nimelä ”New writing in a multicultural society”. Sielä oli kirjailioita koko mailmasta ja meile kaikile oli yhtheistä se, ette met kirjotimma muula kielelä ko syntymäkielelä. Mie kohtasin Salman Rushdien ja monta muuta.
Mie nukuin hotelissa ja yölä näin unta, ette Palme soitti mulle ja kysy meänkielelä, ette ”mitäs tet sielä oikein värkkäättä sen meänkielen kans?” Mie unissa selitin sille ja sitte mie lauloin: ”Nyt aurinko nousee meile, yli mailman neekereile”. Ko mie aamula heräsin, mie kirjotin laulun paperille ja annoin sen sitte Torvald Pääjärvele, joka sävelsi sanat ja oon sitä laulanu kolmatta kymmentä vuotta.
Kiertue 1985 ja meänkielen ”herräys”
Vuosi 1985 oli sangen tärkeä meänkielen kehityksele. Henning Johansson, tohturismies ja petakokiikan prufessori, Sopperosta kotosin, hommasi Uumajan yliopistole rahhaa Hollannista ja niilä rahoila se perusti projektin nimeltä ”Mångkulturen en rikedom att förvalta” (Monikulttuurin rikhaus). Met kuljima läpi koko Meänmaan, aloima Nikkalasta ja menimä Kiruhnaan asti. Päiväsaikana met olima kouluissa ja porisimma lasten kans ja iltasin met kohtasimma lasten vanheemat.
Meänkielen herräys alko tämmösillä töilä.
1986 mie sain kunnian ensi kertaa olla ”sommarpraattari” Ruottin raatiussa. Mie en tiä oliko kukhaan Meänmaasta vielä päässy siihen. Mutta mie sain tämän ohjelman kautta kans puhua Meänmaasta ja meänkielestä. Ihmiset muistava vielä tänäki päivänä mitä mie porisin. Musikki, jonka valittin oli paljon suomalaista, mutta rockia kans.
Pajalan Folkets Husi tuli valhmiiksi 1986. Minut tahothiin sinne puhhuun ja mie lähin. Puhe loppu siihen, ette mie onnittelin Pajalaa uuesta Folkets Husistä mutta sanoin samala, ette heilä oon fiinit huohneet ja paikat, mutta meänkielelä ei ole ees kellaria, jossa saattas pittää kokkouksia ja mihin saattas perustaa oman akatemiin. Mie innostuin niin, ette ehotin kolehtin köyhäle meänkielele ja niin mie olin perustannu Meän Akatemiin.
Kuutot – ensimäinen osotelma meänkielelä
Niihin aikhoin met aloima keskustelheen meänkielisen osotelman kirjottamisesta ko semmosta ei vielä ollu. Mie kirjotin meänkielisen osotelman, jolle mie panin nimeksi ”Kuutot” ja mie omistin sen Pajalan kunnan neäljänsaanvuotias juhlan kunniaksi. Osotelman ensi sivula seisoo: ”Se puhu krouia murretta se Goetheki. Dante kirjotti Divina Commedian omala murtheela, ja ko siltä kysythiin miksi, se vastasi, ette hään halusi kunnioittaa syntymäkotipaikkaa, jos sen oon maholista”.
Ensi-ilta oli 3. lokakuuta 1987. Mie olin Junosuanon mettissä kertausharjotuksissa ko oli premiääri Pajalan uuessa Folkets Husissa. Met pataljoonan ofseerit tilasimma juhlavaatheet, tähet ja kultaremmit, valkeat hanskat ja fiinit lippalakit. Mie olisin vielä halunu, ette meän suojaplytuni olis šyltrany pyssyjä portila, mutta met elimä 1987 vielä sitä pörröä aikaa ko tämmösiä juhlia ei saanu pittää.
Folkets Husi oli täpötäynä. Kuutot-osotelmaä näytethiin 14 kertaa Pajalassa. Sitte se lähti tyrneeraahmaan, kävi Stockholmit ja Ruijat. Näin valethiin pohja Tornionlaakson Teatterille. Rahhaa jäi ja niilä ostethiin tavaraa tulevaisuutta varten.
Teatterin puolela mie olen kans tehny ensimäisen uupperan, jonka premiääri oli Haaparannala 1994. Sen nimi oli ”Poikkinaitu”.
Bonner-biennalile
1990-luvun alussa meänkielen työ vahvistu monela laila. Oulun kaupunkin teatteri esitti 1991 ”Jerusalemin tanssit” – osotelman, jonka pohjana oli minun Korpelatrilokii. Osotelmaa kävi kattomassa kohta 100 000 ihmistä ja niin Meänmaa, kieli ja kulttuurin yks puoli, hengelinen hurmos, tulit tiethoon koko Suomessa ja mailmala ko esitys 1992 meni Bonner Biennalile Saksanmaale.
1993 Norrbottenin teatteri esitti minun kirjottaman Dagning röd – osotelman, joka oli komea ja siisti. Se oli aika villiä hoitoa. Premiääri-iltana tuli pommipölätys. Kaikin hääyit jättää teatterin sillä aikaa ko koirat nuuskit ja hait pommia. Tämmöset hoijot tuleva niiltä, jokka pitävä väkivaltaa keinona alistaa ihmisiä, jokka ei ole heän mieltä.
SÄPO (Ruottin turvalisuuspolisi) vahtasi minun kotia ja perettä. Lapset makasit laattialla ja tärisit pölöstä.
Tämmösestä taistelua se oon ollu. Meänkielisennä minuriteettinä mieki olen ollu luvattu saalis. Ummikkona en olis tarvinu näitä kokea ja keskiluokan äpärännä olisin saanu raatiu- ja TV-töitä.
Uhkauksista huolimatta mie pääsin taasen, toista kertaa Bonner Biennalile, tällä kertaa ”Dagning rödin” kans. Vuosi oli 1994. Mie sain sielä puhua Meänmaan teatterista, meän kielestä ja kulttuurista. Met jäimä sinne vaimon kans kaheksi kuukaueksi. Mie käänsin sielä evankeeljumia meänkielele. Net tulit kirjana vuona 2000.
Bonnissa meät tarjothiin Raatitalhoon, jossa oon mailmankuulusa ”Das goldenes Buch” (Kultanen kirja). Kuttuviehraat sait kultapännälä kirjottaa oman auttokraafin siihen kirhjaan. Kyllä mie olin ylpeä ko mie sinne priimustin oman nimen kullala.
Joskus näihiin aikhoin perustethiin Kieliraati, joka toimii yhä.
Meänmaa- seura hoitaa sitä nyt hyvin.
Filmiä
Mie tehin 2003 ensimäisen meänkielisen filmin, Fylla moppe, joka oon menestynny hyvin mailmala. Sitä oon näytetty monela festivaalila. Ensi-illassa mulle tulthiin taasen pääle. Tällä kertaa fyysisesti.
Agricola käänsi Raamattua suomenkielele ja niin kirjakieli sai pohjaa. Näin oon tapahtunnu slaavien maassa ja muuala käsin mailmaa. Mie aattelin silloin, ette se passais meile kans kääntää Raamattua ko Meänmaa oon uskon ja filosofiin maa. Mie käänsin neljä evankeeljumia meänkielele.
Laestadiuksen 100-vuotis juhlapäivänä, 10 tammikuuta 2000, mie luovutin valhmiin käänöksen pispa Backlundile Pajalan kirkossa. Sielä esitethiin kans minun kirjottama juhlahymni Meänmaan suurele hengenmiehele. Nyt mie olen myötä ryhmässä, joka kääntää virsiä meänkielele.
Suuret uupperat
Sitte alko taasen suuri meänkielinen myötäle ja suuriin menestys. Mie olin Pellossa puhumassa Tornionlaakson neuvoston kokkouksessa ja haastoin Suomen Pellon ja Ruottin Mataringin kunnat Joppausuupperhaan. Pello otti varsin haastheen vasthaan ja Matarinki vastahakosesti, mutta kuitenki.
Siihen haethiin EY-rahotus ja saathiin. Rima panthiin korkealle: Pellon jäähalli täytethään laulula, tarinalla ja väkijoukoila.
Seuraavanna vuona uuppera siirethiin Matarinkhiin. Sielä kans jäähalli oli joka ilta täynä. Laestadiusuupperat Kö
Suuriin haaste oon ollu Haaparannan Sotaooppera, 2009, Suomen soan merkkivuona. Vielä kerran met täytimä kattomot. Kaj Chydenius oon tehny musikin kaikhiin minun uupperhoin.
Matka oon ollu pitkä, joskus vaivaloinen, mutta antosa. Meänkieli oon eistyny ja saanu viralisen aseman. Työntekijöitä oon ollu monia. Net, jokka alusta oon olheet myötä, oon kaikin vielä minun ystäviä.
Matka alko Haaparannanlehen palstala kolmekymmentä vuotta aikaa. Se johti tammikuussa 2010 kuninkhaan linhaan, jossa meän kuninkas Kaarlo XVI Kusto ja trotninki Silvia annoit mulle 8.luokan mitalin kannettavaksi korkeasinisessä nauhassa vasemalla puolen. Mitalin mie sain kolmen kielen käyttämisestä kirjailiana. Ilman tätä matkaa mulla ei olis synnyinkieleni kirjakieltä. Kielikylpy oon alkanu. Se oon minun viimisiin hoksinki. Minun aatos oon se, ette isovanheemat opettavva lastenlapsile meänkieltä. Mie freistaan saa’a koulut fölhjyyn. Meänkieli oon muuttunu juhlavaunuksi. Ennen ei ollu monta reisaaja. Nyt oon jopa tappelu etupenkistä. Oma flaku Vuona 2007 Meänmaa-förenininki alko viethään Meänmaan päivää ja nosthaan oman flakun(lipun) tankhon. 2012 mie kirjotin Ruottin Akatemiihin ja tahoin julkista tunnustusta sieltä siihen, ette 15. heinäkuta oon Meän päivä. Vuesta 2015 tämä oon nyt Ruottin kalenterissa ja Meänmaan flaku nostethaan tankhoon koko maassa.
2.
Meänkieli: priimustetun, lauletun, mainomisen, mannaamisen jopa liikutuksissa tansitun muistelemisen työkampe
”Jag kan ju inte skriva om Helsingfors eller Ryssland på meänkieli” (Enhään mie saata kirjottaa Helsinkistä enkä Ryssänmaasta meänkielelä), sannoo pohjossuomalainen kirjailia avisihaastattelussa (NSD) 23. lokakuuta 2013. Jos kirjailia tarkottaa, ettei hään itte saata sitä tehä niin kielen vailinki oon hänessä ittessä, mutta jos se tarkottaa, ette meänkielelä ei saata kirjottaa Helsinkistä eikä Ryssänmaasta niin vailinki oon hänen mielestä kielessä. Ko se siinä samassa kuiten ilmottaa kirjottavan kotiseu’usta uutta kirja meänkielelä mie eppäilen, ette hään tarkottaa kielen vailinkia. Kieli piisaa vain jos kirjottaa rajotetusta perukasta, kotinurkista. Ko kirjottaa syntyy tekstiä. Meänkielen sana ”kirjottaa” tarkottaa asiakirjottamista. Meänkielen ikivanhaa luovan kirjottamisen sana oon ”priimustaa” ja priimustaminen tapahtuu ”priimujen” avula (suom. riimu, ruott. runa). Sana teksti tullee latinakielen textus-sanasta, jonka alunperänen merkitys oon ”väävi”, ”kuonta”. Väävi oon ko ytopii: se syntyy väävistoolissa, sen maholisuuet oon rajattomat eikä siittä koskhaan tule valmista, eikä se alistu kenheen allekirjotuksheen. Meänkieli ei niinkhään tunnee teksti-sannaa, väävin se tuntee ja priimustuksen, joka oon pännän jäljen väävi. Vasta ko väävi oon niin valmis ko se saattaa, se vaphautuu väävistoolista. Ennen väävistoolia se oon ollu väävarin päässä, kielessä ja kurenossa. Väävin kattominen vaphauttaa sen väävistä. Lukeminen vaphauttaa priimustuksen paperin, kiven ja e-kirjan linnasta. Alussa ei ollu priimu ja priimustusta. Alussa ei ollu vääviä. Laulu, tarina ja itkuvirsi olit ääntä, tansia ja liikutusta.Sanoila luominen, laulaminen oli mahotonta ilman näitä.
Kreikkalaisen Pindaroksen seittemänen laulun alussa sanothaan: ”Valtavan voiman suurenmoiset teot joutuva syvviimän pimmeyen huphuun jos niistä puuttuu laulu. Vain näin met saatama pittää peiliä ylhäälä ja näyttää siinä suuria töitä, jos met välkheilä kruunatulla Mnemosynelä palkittemma vaivan laulettujen sanojen virrala.” Ilman Homeroksen lauluja met emmä tuntis Odysseuksen tekoja. Laulu oon hymnos ja ésoptron (peili). Laulu kuuluu ja laulu kertaa mitä kerran sattu.
Tämän minun puhheenvuoron teema oon kysymys: ”Är meänkieli ett fullgott skönlitterärt och musikaliskt verktyg? Oonkos meänkieli täyesti hyvä kaunokirjalinen ja musikaalinen työkalu?”
Mie olen pikkusen muuttanu teema. ”Meänkieli priimustetun, lauletun, mainomisen, mannaamisen jopa liikutuksissa tansitun muistelemisen työkampe.”
Sillä mie halvan muistuttaa itteä ja meitä kaikkia, ette met meänkieliset emmä ole käyttänheet sannaa ”kaunokirjalisuus”. Musikki oon kans melko harvoin käytetty sana. Mie kuuntelin pellaamista, lauluja, harvemin musikkia. Koulussa olit ”mysikkitiimat”, jokka olletikki meile poile olit vistoja hoitoja.
Sana ”Lorukirja” oon meile tuttu, mutta sillä oli nekatiivinen sointu. Huono kirja oli lorukirja, mutta mithään inteksiä meilä ei tietenkhän ollu. Kotikylästä muistan kunka uskovaiset vaimot luit ”Barn 312”-kirjaa märsäten. Se ei ollu lorukirja, mutta ei se ollu kaunokirjalisuuttakhaan, se oli likelä meänkielen ja monen muun uukrilaisen kielen sannaa, joka vastaa ”kaunokirjalisuus-sannaa”: muisteleminen.
Minun uusimassa meänkielisessä teoksessa Faravidin maa, mie käytän sannaa ”Girija”, joka tarkottaa pitkää muistia, joka oon suulinen mutta hakkee näkyvyyttä, halvaa syntyä näkviksi sanoiksi. Joku kirjassani tietää, ette Faarau oon kieltäny näkyvät sanat ko net oon mykkiä eikä nitten kans saata praatia, net ei vastaa kritikhiin eikä net muuta mieltä jos net oon väärässä. Net oon ko hauta, ei vastaa, ei puhu. Sitä paitti näkyvä sana uhkaa ”girijaa”, pitkää muistia, muistelimista, suulista perinettä.
Oonkos meänkieli täyesti hyvä kaunokirjalinen ja musikaalinen työkalu?” Jos met sillä tarkottamma näkyvien sanojen työkalua vastaus oon piiain, ette met olema sitä justhiinsa hiomassa hyväksi työkaluksi – tässäki puhheessa, jossa mie silmieni kautta tuon teän korhviin näkyviä sanoja suuni kautta. Lauluksi se kelpaa yksinkertasesta syystä: se oon ittesthään laulava. Ko mie puhun ruotta niin mie useasti saan kuula, ette ”du talar som sjungande” (sie puhut ko laulaen). Taustala oon tieten tämä laulava meänkieli. Mie puhun minun tyttärentytärelle vain meänkieltä. Se oon kolme vuotta eikä se aina jaksa kuunela ”Vilma lähtee taakiksheen”-kirjaa, mutta yhtenä päivänä mie otin jitarrin ja lauloin sille tekstin. Se kuunteli ja halusi kuula uuesthaan. Se halvaa useasti nukkua murfaarin tykönä ko se tietää, ette murfaari laulaa sille meänkielelä ja suomeksi. Taitaa olla ainua kläppi koko mailmassa joka nukkuu ”Taistoihin tiemme kun toi”-lauhluun.
Mutta oonkos meänkieli täyesti hyvä kaunokirjalinen työkampe? Jos met vastaama kysymyksheen omista lähtökohista niin vastaus oon ehottomasti: oon. Mutta silloin met hääymä käyttää meän ommaa sannaa tuole ”kaunokirjalinen”, se sana oon muisteleminen, joka vastaa suulista kaunokirjalisuuttaa, pitkää muistia: yhen ihmisen muistelemista, kansakunnan, heimon muistelemista, Jobmelin (=taivas) pitkää muistia, niin meänkieli oon mailman rikhaimpia kaunokirjalisia kieliä. Johan Thurin teos ei ole jermaaninen kaunokirja, se oon ”Muihtalus samid birra” ja se muistelee lappalaisten oloista, työstä, se muistelee satuja, ibmelin ilmotuksia ja omia kokemuksia ja kunka hään reisasi Frank Butlerin kans monet maat aina Petsamon luostarhiin. Se muistelee pakkastalvia ja lissää ko passaa mitä oon sattunu kuuhleen.
Lapinkielessä oon toinenki sana: máinas (satu, tarina) ja värpi máinastit (kertoa satu, tarina). Eestinkielessä oon meenuda (muistaa). Meänkielessä oon värpi, jota Lönnrothikhaan ei tunne: mainoa. Se tietää sitä, ette se oon ikivanhaa sana, vanheempi ko suomenkieli, säilyny täälä. Mainoa-sanala oon kaks merkitystä meänkielessä: ihmetellä ja puhua ihmetellen. Jos joku oli kokenu jotaki aivan eriskummalista se saatto mainoa. Kalina-Manta se kerran maino ko hään lähti lypshään lehmiä hään havettee, ette net oon jo lypsetty, nähkääs, maahiaiset käyhneet.
Kolmas sana oon manata. Se oon likempännä runoa, laulua, aforismiä, verentyphäysloihtua. Värpi lohitua oon kans sana, joka kuuluu tähhään.
Meilä oon aivan samanlainen ”muistelemisen” työkalu. Pöksy-Eevertti se muisteli tässä yhtä talvea ko oli niin pakkanen, ette sahakrenkku nosteli jalkoja ja hään itte seiso keskelä housuja. Tämä ei ole kaunokirjalisuuttaa, se ei ole lorukirjalisuutta, se oon muistelemista. Loruja lapethaan, kummia sattumia mainothaan, tapahtumia muistelhaan.
Sahakrenkut ei nostele jalkoja, muuala ko muistelemisissa, fiksuunissa. Mie olin joku aika sitte kotikylässä kokkouksessa ja älästähuoli aloin maihnoon Kassan Salkkoa, Pohjoskalotin suuriinta poikkipuolista. Se siirty Kassasta Pessalompolhoon, lensi sinne. Ko mie sen mainoin, yks Kassan miehistä tuohtu, kirosi ja mesusi, ettei saatana ihminen lennä, sillä oon häätyny olla helikopteri. Toinen sano, ette poikarukka, jos helikopteria olis siihen aikhaan ollu Salkko olis ottanu sen kainalon alle.
Meilä ei ole sannaa kaunokirjalisuus, mutta meän muisteleminen oon sammaa ko Platonin anamnisis, muisteleminen pitkästä muistista. Met muistelemma hilheitä suuresta tarinasta, jolla oon oma skia, varjo (tapahtuma joskus) ja tämä varjo muuttuu eikoniksi, kuvaksi nykyhetkessä ko joku muistelee (monet näkevä minun muistelemiset kuvina) ja nämät kuvat muutuva alíthiaksi, toeksi tulevaisuuessa. Net sanova mistä tulema, missä olema, mihinkä menemä.
Jos meän kaunokirjalisuus saapi olla muistelemista: varjoa-kuvvaa ja tottuutta, kyllä meilä oon terävät työkampheet. Met emmä koskhaan keksi. Mie en koskhaan kerro mithään jolla ei ole varjoa, joka ei muutu kuvaksi ja toeksi. Muistelemisheen meänkieli kelpaa. Mie en saata lukea keksittyjä tekkaria. Niistä puuttuu varjo, ja siksi kuva ja siksi kaikki.
Muisteleminen oon kans laulun muo’ossa. ”Tämä muistojuttu oon Lapista, tuosta nuoresta Korpelan papista…” ”Nyt alan minä laulamhan, tuosta Aareavaaran murhasta…”
”Jo nyt Marja maata paljastaapi, tulvan tuopi tunturista…”
Muisteleminen oon kans sitä mitä sanothaan ”proosaksi”. Jos halvaa muistela muista maista, oonkos se täyesti kaunokirjalinen työkalu?
Kultin Otto se tässä äsken muisteli ko hään oli tullia pakossa Nev Portissa mainerihommissa, se oli ollu forttojulai vielä, ja Otto oli ollu niin kotamikkona, ettei kotnan penniä ja loijerin avula päässy serihvin putkasta poijes. Se muisteli kuuhleen kunka Laestadiuksen Soppa oli neuvottannu sattalaisia ja kuivakangaslaisia suojelheen sen houmstettiä ko intiaanit olit hyökänheet. Pantzon Ville se kans muisteli ko hään oli ollu rakentamassa Joolettia ja se hajosi ja hään putisi sieltä maahan ja lähti kotia. Ja käväsi Brasiliassa. Ja mikäs se oli se ”Saksan matka”, joka ilmasi lapsen päästämistä. Se oon siltä aijalta ko täräntöläisiä oli 30-vuotissoassa Saksan maala ja niitten vaimoja käytethiin sielä.
Met olema elähneet aina keskelä mailman tapahtumia. Sanova, ette Jumalan sölän taka elähneet, mutta mistäs ummikkoraukat tietävä mihinkä käsin Jumala seisoo? Rajan filsofii oon nyt muotissa Euroopassa. Yks eteviimistä oli Eugenia Dias – otti ja kuoli äskettäin – se sano, ette mailma oon luotu rajala. No, sitä se mieki, tuossa Toivolan saarela seki sattu. Mailman luominen.
Meänkieli oon täysi kaunokirjalinen työkampe, jos kaunokirjalisuuela tarkotethaan muistelmista, laulettua ja lausutta, kerrottua ja saarnattua.
Mie olen kääntäny Platonia meänkielelä, Raamattua ja Strindbergiä. Ei ole mithään hankaluuksia.
Ensimäinen meänkielinen romaani tuli 1985, Lyykeri, ja ensimäinen meänkielelä kirjotettu näytelmä, Kuutot, 1987. Mie olen kirjottannu uupperaa, tehny filmiä, lauluja ja romaania. Tietenki työkampe oon joskus tuntunu tyläsältä enkä ole tieny käytän ko sanan kirvestä vain hukinporraa, morraa vain naskalia. Kirjakieli syntyy pikkuhiljaa. Sanan häätyy siittää, se häätyy olla raskhaana ja syntyä tuskan kautta ko synnyttäjä – Meänmaa – tullee kipeäksi ja hajoaa.
Sanoja oon ja niitä koothaan sanakirhjoin, kirhjoin ja girihjaan, pitkhään muisthiin.
Yks ummikko ilmotti jossaki hastattelussa, ette meänkieli oon vain köökikieli, jossa ei ole niin paljon sanoja. Niin: missäs se vailinki oon? Meissä ittessä vain kielessä. Ko mie sen kuulin mie laskin omasta sana-arkusta yhtä mittaa seuraavia sanoja, seku vain, sanoja, joissa oli ”mies”-johin:
Sieltä tuli lapsia, raahvaita ja täysiä, vaimoihmisiä ja miehenpuolia, norttolappalaisia ja lantalaisia, järviläisiä ja rantalaisia, hevosmiehiä ja ettomiehiä, niitynraivausmiehiä ja heinämiehiä, poromiehiä ja nikkausmiehiä, kotimiehiä ja veisumiehiä, ilonpitomiehiä ja naimamiehiä, sanomitten muistomiehiä ja uutisitten kuljetusmiehiä ja loruitten lappomiehiä, vasikantappomiehiä ja siankollausmiehiä ja lehmänastutusmiehiä ja poijitusmiehiä, jutamiehiä ja outalappalaisia, kengänkurppomiehiä ja härkämiehiä, koiven näskääjiä ja Tilleylampun sytytysmiehiä, piisivalkean joutoväkeä, tinkamiehiä ja palvausmiehiä, vastarannan kulkioita ja taihvaanvinkin kuvvaajia, mallaajia ja tällääjiä, saamamiehiä ja pestimiehiä, velanperiöitä ja onnenonkimiehiä, kirnun tiinutusmiehiä ja tuhkasepän pojanpoikia, rautatieliljan hakkomiehiä ja vesivaltion siltamiehiä, Manalaharjun mustilaismiehiä, ja syömämiehiä, joitten sukuperä oli ko kaartislaisitten risuaijat ja Känsälän rakopinnapoikia, joitten ainua huoli oli vaimoväen etupuoli, ja Pajalan piksipoikia, joita maa parrelheen paino, ja Kursun knapsuja, jokka matheen maksasta tykkäsit ja hirventurpaa pathaan viskoit ja Luppo-Aate, joka pokala pölliä teki ja kirhveelä porria karsi, ja jos aatheen miehet räknää niin Leninin kurmukärpäset jokka muniva taljan alle, ja Hitlerin sääsket, joita räkkää vaikka silmät pannee kiini, ja Hagbergin paarmat, joile ei muuta ko tikku persheesheen ja Ruihaan, ja muut sen aijan syöpäläisummikot, jokka meän vertä saalistit ja sitä kyllä räkkäsi ko perheet olit ko räkän vaivaamia portokkia, kuljit roikassa kylki kylkeä vasten, ja kaikin viskoit kuusenoksia faariskan följyn etheen ja siunailit meitä kaikkia, mutta enniiten Iso-Iiskoa, joka tappo karhuun puukola ja sai siltä siunauksen ennen ko karhuu meni tuonilmashiin.
Lumen nimiä: auhtalumi-auhtolumi-hauhtalumi-haverinsiie-huotarinterva-härmä-höhhölumi-hömylumi-häntylumi-höppöslumi-höttöslumi-höyhtölumi-hötylumi-höytykkä-höyrylumi-kiitele-kiituva-kitkalumi-kylmänkie-kytylumi-nattura-pakkasenhiutu-pakkaslumi-pakkasenkuura-pakkasenvihat-pakkasviti-sarvennuuha-uppura-utu-vikilumi…
Preaterea censeo ut lingua gentem facit.
