Kexin tiuku

 MEÄNMAA

Vanhiimasta histuuriasta oon vähän varmoja tietoja. Vasta 1200-luvulta löytyy tokymänttiä, jokka kertova faktaa. Lekentaa, laulua, tarinaa ja pitkää muistia tietenki oon ja net sanova aina jotaki mitä oon ollu. Tämän pitkän muistin varhaan kirjailia Bengt Pohjanen oon rakentannu romanin Faravidin maa, joka kuvvaa 1000-lukua ja levittää lukijan silmien alle matkaa Rodenista (Nykynen Upplandia), Estlannin kautta Novgorodhiin, Karjalhaan ja Meänmaahan.

Kirjan alussa met saama tietää miksi tämä tarina oon tärkeä:

Kyllä meistä oon kylliksi vaijettu

Kyllä meistä oon jo kylliksi vaijettu. Kyllin kauon met olema elähneet meän alkuperän unholaa. Kyllin kauon meän korvat oon kuunelheet meistä viehraita sanoja niiltä, jokka tukit meän suut ja tehit meistä mykkiä.

Joka ei tiä mistä hään tullee, se ei tiä mihinkä hään oon menossa; eikä se tiä missä hään oon. Kansa, joka esi-vanhempansa unhouttaa, unhouttaa oman tulevaisuuen. Kuohleet tartteva meän muistamista ja met tarttema muistaa heitä. Meän välilä oon vain verho ja met kuuluma samhaan pitkhään muisthiin, Girihjaan.    Met emmä saata menheissä aijoissa ellää mutta menheet aijat elävä meissä. Tässä meilä ei ole valinan varraa.    Ilman pitkää muistia, Girijaa, heimo ei saata ymmärtää itteä, ei löytää ommaa paikkaa ihmiskunnan kohtaloissa, ei ommaa henkeä eikä perintöä omassa maassa.

Girijasta löytää myytin, laulun, taijan ja satumaan. Girijassa kansa näkkee ittensä, ainaki sölästä. Satu ja tarina hohtava kansan yläpuolela. Myytistä löytyy syvä omakuva.

Vallottajat oon omala kielelä määritelheet meät, sanohneet mitä ja ketä met olema, kirjottanheet meän histuurian ja käskenheet meät isthuun kattomapaikale ja sieltä seuraahmaan heän sanojen pitkää juoksua. Viehraat kielet oon tulkinheet meitä ja meän seinäkoristuksia, meän tapoja ja menoja. Met olema olheet vaiti vaikka omat sanat suussa oon sulahneet kuumasta halusta kertoa. Mutta meän omat sanat ei ole kelvanheet. Meän ommaa kieltä ei ole tunnustettu, eikä meitä.

Ko kuolee kieli, kuolee kansa. Metki olema tuhon ja holokaustin lapsia.

Mutta tarina putkahti tietäjän kannosta ja laulun hetelmät sanasepän juuresta: pitkä piulookinen muisti oon pitempi ko vallan pissiimät käsivarret; meiläki oon vuoret, väylät, vainiot, lompolot, järvet, virrat ja polut, jokka kaikin kantava muistoja ja tarinoita. Ja jos nämä vaikenevva niin Girija puhhuu hiljasen sammalheen läpi ja jänkkien pounukoista, polkujen kieloista ja lumihilheistä, jopa vanhaan hirsitalon sahajauhoista.